On a Grey December Sunday

 


Muistan kun esikoiseni oli ehkä kolme vuotias ja hän oli hyvin innokas juttelemaan puhelimessa. Elettiin lankapuhelimien aikaa, kiemurainen johto sitoi puhujan laitteeseen. Kuuntelin sivusta kun tyttäreni keskusteli äitini kanssa. Kun muutaman päivän kuulumiset oli vaihdettu ja puheenaiheet vähinivät, mutta into puhua puhelimessa vain kasvoi, alkoi tyttäreni tentata mummoltaan kaikenlaisia asioita. Mikä on lempiruokaasi? Mikä on paras laulu? Molemmat kertoivat omat suosikkinsa. 

 



Tyttäreni tiedusteli äidiltäni tietysti myös hänen lempiväriään. Veikkaisin, että äitini vastasi siihen ikuisen suosikkinsa sinisen. Tyttäreni taisi silloin pitää keltaisesta tai ehkä punaisesta. Tämä asia jäi sivuseikaksi, kun tyttäreni totesi mummolleen: " Äidin lempiväri on musta.". Tiedättekö juuri sellaisella "kuinka kukaan voi pitää mustasta" äänensävyllä. Yhtä pikkuvanhasti tyttäreni jatkoi: "... mutta nyt äidillä on menossa vaaleansininen kausi."

En tiedä olinko maininnut asiasta kenties jollekin ystävälleni ja lapsi oli sen puheestani poiminut, vai oliko hän peräti laittanut merkille, että äiti silloin takertui helposti vaaleansinisiin vaatteisiin, tekstiileihin ja esineisiin. Maalasi seinän vaaleansiniseksi. 

Nyt olen täysin hurmaantunut harmaaseen. Joskin nyt kun elämme tätä ikuisesti kestävää pimeää ja sateista, harmaata syksyä, alan kaivata jo muitakin sävyjä ympärilleni. Sanotaan, että "harmaa ei hurmaa", mutta minut se on vienyt täysin mukanaan. Harmaa rauhoittaa minua. 

Happy

Nukuin yön todella huonosti. Ensin ei uni tullut, vieruskaveri kuorsasi ja minua koski. Nukahdettuani heräilin aina kääntyessäni kipuun ja näin sekavia meluisia unia. Lyhyiksi jääneistä unista heräsin kylmään ja pimeään pakkasaamuun. En jaksanut suihkuun. Kahvia ja kuivashampoota. Auton kuljettajan puolen ovi oli jälleen jäässä. Kiipesin repsikan puolelta avamaan, löin pääni. Kaikki tämä todella kipeän pyrstölihasvamman kanssa, jokainen askel ja liike tuntui siltä, kuin pyrstölihas repeäisi kahtia.

Matkalla oli pimeää ja rekkoja. Tuijottelin pakkasaamun upeaa auringon nousua, toppatakki lämmitti ja pian eivät vastaantulevien autojen valotkaan enää häirinneet. Silmät painuivat hetkeksi kiinni. Unohdin, että ajan autoa! Väsymys kaikkosi hetkessä. Vakionnopeudensäädin pois, vähemmän lämpöä ja enemmän volyymia radioon, josta kajahtikin yksi lempi biiseistäni. Lähtiessä napattu särkylääke alkoi auttamaan, aurinko nousi punaiselle taivaanrannalle ja minä pääsin jälleen ehjänä perille.

Työpäivä sujui mukavasti, työt rullasivat ja kanssaihmiset olivat leppoisasti hyvällä tuulella. Kahvia, suklaata, hyvät eväät ja se flow, jota niin usein saa kaivata. Pientä joulufiilistelyä (luitte oikein!) ja pian olikin aika lähteä kohti kotia. Ulkona jälleen pimeää ja kuin tyhjästä ilmestynyt lumimyräkkä. Kotimatkalla jälleen rekkoja, rekkoja, kuorma-autoja ja rekkoja. Musiikin ja Sisu-pastillien voimalla ajelin kotiin.

Mietin miksi minulla oli niin hyvä mieli ja olo. Pyrstö oli edelleen äärettömän kipeä. Olin väsynyt, ulkona oli pimeää ja pyrytti. Liikenne takkusi ja kotona odotti ilta opiskelutehtävän parissa. Outoa kyllä, minulla  oli hyvä ja rauhallinen mieli, vaikka avaimet päivän kääntämiseen todella ankeaksi ja ikäväksi olivat olleet tänään tyrkyllä useampaankin kertaan.

Ei sillä ole väliä, mistä hyvä tuuli kumpuaa. Hetken pohdittuani päätin vain ja ainoastaan nauttia olostani ja tunteistani. Hyvä mieli on viime aikoina ollut kultaakin kalliimpaa harvinaista herkkua.

Lämmin lohikeitto ja esikoisen onni tilatun vanhojenpäivätanssiaispuvun saapumisesta veivät päivän entistäkin hohdokkaammaksi. Ihan sama miten kauan tätä kestää, juuri nyt olen HAPPY ja aion nauttia jokaisesta sekuntista.

Haluan

Työssä teen itselleni tekemättömien töiden listoja, nimeän niitä "Unfinished business", "To Do List", "Tekemättömät työt" ja tätä rataa. Yritän listojen avulla todistella itselleni, että olen saanut jotakin tehtyä. On ilahduttavaa saada yliviivattua hoidetut työt. Listaaminen auttaa myös muistamista. Joskus jokin ikävämpi tai työläämpi työ tuntuu valitettavasti siirtyvän listalta toiselle. 

Olen ajatellut Kaaoksen Kesyttäjän Annukan inspiroimana perustaa kotiin tehtäväpurkin. Purnukan, jonne kirjoitan lapulle kaikki ne ikuisuusprojektit, jotka kotona siirtyvät ja siirtyvät. Jospa siten saisin hieman arvonnan ilolla huijattua itseni hoitamaan edes muutaman ikävämmän kotihomman. Koska tunnen itseni kovin hyvin, purkin ehdoton sääntö on, että nostettua lappua ei saa laittaa takaisin.

Listan ja purkin lisäksi ajattelin laatia itselleni Haluan -listan. Listan asioista, joita haluan. Tottakai listan pitää olla realistinen, en voi haluta asioita, joita on mahdotonta toteuttaa. Lisäksi ajattelin, että Haluan listan asioilla voisi korrelaatio purkin tehtäviin. Haluan -asiat voisi luokitella vaikkapa kahden tai kolmen hoidetun purkkilapun arvoisiksi.

Hetken asiaa pohdittuani keksin vaikka kuinka monta asiaa tehtäväpurkkiin. Haluan asioiden miettiminen tuntuu vaikeammalta. Lisäsäksi mietin, että miksi minun pitäisi itseäni kiusata kieltämällä itseltäni asioita tai ansaitsemalla "hyvää" tekemällä tylsiä hommia. Ehkä perustan ainoastaan sen tehtäväpurkin ja nautin pelkästään hoidetuista hommista. 

Luin viime kesänä Gregoire Delacourtin kirjan Onnen koukkuja, joka kertoi naisesta, joka voittaa lotossa 18 miljoonan päävoiton. Nainen laatii listoja asioista, joita tarvitsee ja aikoo hankkia. Listan laatiminen on yllättävän vaikeaa. En paljasta enempää, mutta suosittelen kirjaa lämpimästi. 

Jospa haluan listani olisikin ansaitsen lista ja sitä saisi käyttää aina kun haluaa ja voi. Entä jos kaikki haluan listan asiat olisivat asioita, joihin ei tarvita rahaa tai asioita, joita ei voi kaupasta ostaa?

Pieni Grinch minussa

Minussa elää pieni joulua vihaava Grinch. Olen yrittänyt miettiä, miksi en ole koskaan ollut kovin jouluinen. Lapsuuden jälkeen en ole hirmuisesti innostunut joulusta. Ei siinä mitään perusteellista vikaa ole ja takuulla panostankin siihen ihan samalla tavalla kuin moni muukin. Pienten lasteni kanssa olen tuntenut siitä hetkittäin jopa suurta iloa ja onneakin. Olen elänyt mukana lasten ilossa ja odotuksessa.

Jouluun on aina liittynyt kuitenkin niin paljon häslinkiä ja hämmennystä, etten koskaan koe nauttivani siitä. Hirmuinen härdelli muutaman tunnin takia.

Jo lapsena inhosin joulusiivoamista. Lapsuuden kodissa nimittäin siivottiin taatusti ainakin viikko. Lisäksi yhdistän lapsuuden jouluihin myös usein toistuvat korvatulehdukset ja korvien tärykalvon puhkaisuna. Monena jouluna muistan kertoneeni joululahjoistani lääkärille samalla kun hän muka imi märkää korvista, tuntui kyllä siltä, ettähän yritti imeä aivoja pois.

Nuorena aikuisena joulun valmisteluun ei liittynyt niin paljon suorituspaineita. Oli helppo mennä valmiiseen pöytään kunhan ensin oli monta kuukautta väännetty kättä siitä mihin pöytään mennään ja mihin aikaan illasta raaputetaan auto esiin lumen alta ja vaihdetaan paikasta toiseen. Aina oli jollakin paha mieli. Opiskeluaikona tein jouluna aina töitä ja jouluvapaiden ajan olin joko kipeä tai koomaväsynyt. Järkyttävä bonus oli työskennellä tavaratalossa ja kuunnella niitä kulkusia ja joulumaita uudelleen ja uudelleen ja uudelleen. Kun jouluaattona vihdoin pääsi pois sieltä hullunmyllystä, missä ihmiset olivat sinkoilleet epätoivoisena viimeisten lahjojen ja jättimäisten ruokaostosten perässä, ei oikein jaksannu innostua, kun joku laittoi ne riivatun kulkuset jälleen soimaan.

Jouluaaton erikoiskokeita ja siirtymistaipaleita ajeltiin vielä muutama vuosi esikoisen syntymän jälkeenkin. Kun eräänä jouluna sitten piti välillä käydä kotona tyhjentämässä neidin ensimmäiseltä joulupukilta saadut lahjat kotiin matkan varrella, tiesin, että sille jouluaaton rallille olisi tultava loppu. Jos joku halusi jouluaattona lapsenlapsiaan nähdä availemassa lahjoja, niin olivat tervetulleita meille. Poikkeuksiakin on toki tehty, mutta siitä olen pitänyt kiinni, että joulupäivänä aamuna haluan ehdottomasti herätä rauhallisesti omasta sängystäni.

 

Joulua ei tule ellei ole tosi, tosi, tosi siistiä. En siivoa mitään kaappeja tai laatikoita vartavasten joulua varten, mutta muuten pitää olla puhdasta. Joulukoristeita ei levitellä ennen kuin on siivottu. Poikkeuksena ovikranssi ja jouluverhot. Jouluruoan pitää olla itsetehtyä, mummon resepteillä. Viime vuosina olen tinkinyt itse askarrelluista korteista ja lähettänyt kaupasta ostettuja kortteja. Korttien lähettämisestä en aio tinkiä, en juurikaan lähettele mitään ystävänpäiväkortteja ja syntymäpäivätkin saatan hyvin ohittaa, mutta joulukortti kerran vuodessa kuittaa monta unohdusta.

Joululahjat ovat yksi ahdistavimmista jouluun liittyvistä asioista. Jos niistä voisi luopua, olisi joulu takuulla mukavampi. Viettäessäni kerran joulua kaukana rakkaista ihmisistä tajusin, ettei joululahjoilla ollut mitään merkitystä. En tiedä kumpi on typerämpää, ostaa täsmälliseltä lahjalistalta täsmä joululahja vai pähkiä lahjaa ihmiselle, jolla "on jo kaikkea" ja joka ei tarvitse mitään. Tai joka joulu samojen perinteisten lahjojen ostaminen? Toki lahjojen antaminen on mukavaa, mutta haluaisin oikeasti ilahduttaa ja hämmästyttää. Olisipa se Joulupukki oikeasti olemassa. Ajatuksella valittu vaatimaton lahja on mielestäni parempi kuin kallis lahja. 

Yritän keskittyä joulussa niihin asioihin, joista pidän. Omat rakkaat ihmiset. Hyvä ruoka. Kynttilät. Siivottu koti. Joulusauna. Hyvä kirja. Suklaa, mandariinit ja punaviini. Ehkä se yksi kaunis joululaulu. Lumi, toivottavasti sitä on. Tänä vuonna joulu jännittää ja ahdistaa vielä normaalia enemmän, koska joulu on ensimmäinen ilman rakasta isää. 

Note to myself

Kuva: Mindbodyspirit.co.uk

Olen terve ja läheiseni ovat terveitä. Minua rakastetaan ja minä rakastan. Minulla on työ ja koti, mahdollisuus opiskella ja harrastaa. Minulla on kaikki se mitä välttämättä tarvitsen ja enemmänkin. 

On ruokaa ja puhdasta vettä. Raitista ilmaa. En joudu elämään sodan tai jatkuvan väkivallan keskellä. Väkivallan ja onnettomuuden uhka on pieni. Koen olevani turvassa. 

 Ei ole hyvä olla onneton, mutta on hyvä olla ollut onneton.

 - Georges Brossin de Méré

 

Kuva:examiner.com

Seitsemän ruokalajin illallinen

Jälleen kerran Tukholman risteilylle. Tällä kertaa ilman lapsia ja vaihteeksi Commodore luokassa. Niin monta risteilyä on tehty, etten muistakaan. Commodoreakin on testattu usein. Harvoin enää mikään yllättää positiivisesti. Kaikkea karsitaan, ylellinenkään ei enää ole niin ylellistä. Commodore luokassa on harmaata teollisuuslaitos vessapaperia, ei enää kylpyhuonepussukoita ja hedelmiäkin vain muutama hassu. 

Menukortti

Muutama viikko ennen matkaa Anna -lehdestä osuu silmiini artikkeli Tallink Siljan Bon Vivant ála Carte -ravintolan uudesta seitsemän ruokalajin illallisesta. Menun on suunnitellut Ruotsin kokkimaajoukkue ja sitä ylistettiin artikkelissa ilman miinuksia. Hintava illallinen sisältää ruokien kanssa valitut viinit ja artikkelissa kerrotaan miten eräs yhdistelmä lähes kiepauttaa silmämunat ympäri. Vihjaisen asiasta puolisolle leikilläni. Hinta on kanta-asiakkaillekin mielestäni aivan liian kallis. Samalla rahalla saisi ainakin kahden viikon ruoat kotioloissa.


Risteilyn lähestyessä varaamme kuitenkin pöydän ja laivan startatessa kohti Värtan satamaa seisomme jännittyneinä Bon Vivantin ovella. Saamme ikkunapöydän, jonka takana seisoo ihmisiä tupakalla. Merinäköala jää haaveeksi. Tarjoilija tuo ruokalistat ja toteamme saman tien haluavamme laivan Signature Menun viineineen. Tarjoilija aloittaa valmistelut, haarukoita ja veitsiä ilmestyy lisää ja viinilasit lähtevät vaihtoon. Tarjoilija tuo meille menukortit. Saamme myös vettä ja leipää. Onneksi olen katsonut monta kertaa Pretty Woman -elokuvan, jotta tiedän, että ruokailu aloitetaan aina uloimmaisimmilla aterimilla. 

Ensimmäinen

Ennen ensimmäistä ruokalajia tarjoilija tuo meille keittiön tervehdyksen. Jännityksen vuoksi en siitä tajunnut ottaa kuvaa. Saimme parmankinkkua, ruischipsejä ja rypsiöljyä. Tervehdys herättää ruokahalun. Tarjoilija saapuu ensimmäisen ruokalajin viinin kanssa. Geil Riesling Heritage Trocken, Rheinhessenistä Saksasta. Kuiva riesling. Tarjolija kertoi viinistä, mutta edelleen jännitän sen verran, että tarina on jo unohtunut. Viini on todella loistava ja ensimmäinen ruokalaji Kalixista on taivaallinen.  Friteerattua muikkua, ruista, muikunmätiä, yrttisavariiniä, hillottua punasipulia ja smetanaa. Mietin hetken ja nappaan ensimmäisen valokuvan kännykälläni kun tarjoilija kääntää selkänsä. En yleensä lämpene punasipulille, mutta hillotuna se onkin taivaallista. Maut sulautuvat yhteen viinin kanssa. Aloitus on loistava ja lupaa paljon, tuskin maltan odottaa seuraavaa ruokalajia.

Toinen

Toinen viini on Itävaltalainen Zweigelt, Claus Preisinger, Burgenland. Myöhäiset käsinpoimitut rypäleet ovat viinin ydin. Loistava viini. Toinen ruokalaji sisältää piparjuurta, josta en pidä. Päätän kuitenkin maistaa, annos näyttää houkuttelevalta. Bohuslääniin annos sisältää munajuustoa, piparjuurta, sinisimpukoita, ruskistettua kampasimpukkaa ja osterimajoneesia. Unohdan koko piparjuuren, sinisimpukatkin sujahtavat notkeasti alas kurkusta. Kampasimpukka sulaa suuhun. Ei aivan ensimmäisen ruokalajin veroinen, mutta silti aivan loistava!


Kolmas ruokalaji tulee Örebron läänistä. Halstrattua Hjälmar järven kuhaa, uuniselleriä, hasselpähkinöitä ja hapatettua porkkanaa. Kaiken kruunaa sellerivaahto. Ruokaa odotellessa mietin missä sijaitsee Hjälmar järvi. Puoliso osaa luetella kaikki Ruotsin isot järvet; Vättern, Vänern ja Hjälmar. Hän ei muista viimeistä. Minä muistan sen, koska se on ainoa jonka aalloilla olen veneillyt - Mälaren. Mietin, mitä kaikkea turhaa sitä pääkopan kovalevylle tuleekaan talletettua. Kolmas viini tulee Australian Victoriasta asti. Yabby Lake Chardonnay. Tunnelma alkaa olla rennompi, vitsailen jopa tarjoilijalle miten ateria yhdistää siis kaksi järveä. Hjälmarin ja Yabby Laken. Tyhmä vitsi, mutta onhan tässä jo muutama viinilasi tyhjenetty.

Kolmas (ja paras!)

Kun kuha tuodaan pöytään ja maistan sitä, tiedän vihdoin mitä kokki ohjelmien arvostelijat tarkoittavat sanoessaan, että kalan kypsyys on täydellinen. Sen tietää kun maistaa täydellisen kypsyistä kalaa. Selleri epäilyttää, mutta päätän ryhtyä tutkimaan uuniselleri reseptejä kotonakin, niin hyvää se on. Myös hapatettu porkkana sulaa suuhun. Jälkikäteen arvioituna tämä on minulle menun kohokohta. Yabby Laken chardonnay ja kuha ovat se kuuluisa "match made in heaven". 

Neljäs

Neljäs viini on punaista. Rypälelajike on minulle uusi tuttavuus Mencia. Espanjalaisten punaviinien ystävänä pidän myös tästä, Mencia 2008, Avanthia, Valdeorrasin tuttavuudesta. Voimakas viini, mutta kaveriksi saapuu neljäs ruokalaji Gotlannista. Häränseläkettä, kanttarelleja, gotlannintryffeli-villisipulivoita ja paistettua maa-artisokkaa. Härkä on täydellistä, villisipulivoi ja maa-artisokkakin maistuvat, mutta kanttarellit ovat mielestäni liian ärhäköitä. Edes viini ei pyöristä niiden makua. Puoliso tykkää niistäkin, kyllä minäkin kanttarellini syön, mutta haikeana muistelen kuhaa. Onneksi viiniä on reilusti ja saan huuhdeltua kanttarellin maun pois suustani. 

Viides

Ennen viidettä ruokalajia tarjoilija siivoaa pöydän. Ikkunan takana joku pesee ikkunaamme. Merinäköala ei siltikään avaudu. Viides ruokalaji tulee menukortin mukaan Sorbetin maakunnasta. Ehkei ruotsissa ole sellaista maakuntaa, mutta näin voisi olettaa jos korttia lukisi orjallisesti. Viides ruokalaji ei mielestäni ole edes ruokalaji vaan pikemminkin drinkki. Paahdetulla aniksella maustettua shampanjagranitea. Jäähilettä joka maistuu anikselle ja viinalle. Pari ensimmäistä lusikallista maistuu ovelalle ja paahteiselle, sen jälkeen maku alkaa tökkiä joka lusikallisella enemmän ja enemmän. 

Kuudes

Kuudes ruokalaji on yksi odotetuimmista. Tämä on juuri se ruoka ja viini yhdistelmä, jonka Annan toimittaja kertoi lähes kääntäneen silmämunat ympäri. Viini on Iltalialainen Amarone Valpolicella Doc Roncolato, Lavagnosta. Ruoka tulee Dalslandista, pöytään tuodaan Dalspira-tilan vuohenjuustoa ja sipulihilloketta, hapanjuuribeignet, hillottua hopeasipulia ja suolaheinää. Innosta väristen sukellan annoksen kimppuun. Ei se pahaa ole, mutta pettymys kuitenkin. Olen vuohenjuuston ystävä, mutta tämä vuohenjuusto on voimakasta. Viini kyllä taittaa sen maun ihanasti pyöreämmäksi, mutta eivät minun silmämunani ole lähelläkään kääntyä ympäri. Ajatukseni palaavat kuhaan ja muikkuun. 

Seitsemäs

On aika siirtyä jälkiruokaan. Jälkiruokaviini tulee Sörmlandista Ruotsista kuten itsejälkiruokakin. Ingrid Marie Pom kohtaa vaniljamoussen ja paistetun Ingrid Marie omenan, lisukkeena on kauratoffeeta ja hapokasta marenkia. Tämä yhdistelmä toimii. Harmittelen, ettei annos ole isompi. Erityisesti kauratoffee, omena ja vaniljamousse vievät kielen mennessään. Kieli saa mennäkin, ruokalajit on kahlattu loppuun. 

Kauniit ja pienet annokset ovat juuri oikean kokoisia. Minulla ei ole ähky, viiniä on sopivasti en ole päihtynyt. Koko ruokailu kesti kaksi ja puoli tuntia, mutta oli illan kohokohta, ihana kulinaristinen seikkailu. Voin suositella tätä elämystä kaikille aikuisille, ilman viinejä ruoat olisivat jääneet puolinaisiksi ja kokonaisuus kruunaamatta. 

Seuraavana iltana söimme perinteisessä seisovassa pöydässä. Hanaviinit tuntuivat heppoisilta, mutta chili-inkiväärimarinoitu silli tuli hyvin lähelle edellisen illan taivaallista muikkua ja kuhaa. Eihän tämä mitään uutta ole, että minä olen kalan ystävä.

Rikkinäinen

Kuva google Images

Elämässäni on tapahtunut paljon lyhyessä ajassa. Suurin osa asioista on ollut melkoisen kurjia. Minua on koeteltu ja olen huomannut olevani yllättävän vahva. Toisaalta tuntuu, että elän tyhjiössä, josta tunteet on imetty pois. Ainakin kaiken negatiivisen ja ikävän käsittelyn haluan siirtää mahdollisimman kauas, mielelläni haluaisin haudata ne pysyvästi syvälle peruskallioon, loppusijoittaa kuin ydinjätteet. 

Tuntuu, että ilonaiheita on vähän. Asiat, joista ennen iloitsin kovasti tuntuvat joskus jopa täysin yhdentekeviltä. On pelottavaa kun onnellisia hetkiä on niin vähän. En ole täysin onnetonkaan. Olen vain väsynyt ja turta. Syväjäässä. Usein olen kovin surullinen ja kätken sen kaikilta, itseltänikin.

Tiedostan, että jonkin päivänä en pääse enää karkuun näitä tunteitani. Haluaisin voida käsitellä niitä pieninä sopivina annoksina. Pelkään, että jonakin päivänä kun en ole varuillani ja varpaisillani, voi tapahtua yllätys hyökkäys. Tunteet iskevät jostain takavasemmalta ja vyöryvät ylitseni. 

Pelko tekee minusta ärtyisän. En oikein uskalla edes täysin rakastaa ketään. Pelkään rakastaa, koska rakkaan ihmisen menettäminen sattuu niin pahasti. Omat lapset haluaisin suojata koko pahalta maailmalta ja valitettavan usein tuntuu, etten nykyisillä voimavaroillani edes pysty heille osoittamaan omia tunteitani. Sitä, miten paljon heitä rakastan ja miten tärkeitä he minulle ovat. 

Toivon, että kaikella on tarkoituksensa. Näillä ankeilla ajoillakin. En minä oikeasti ole tällainen kävelevä jääkaappipakastin. Minä olen herkkä ja tunteellinen ihminen. Olen rikki ja luulen, että vain aika korjaa minut.

Unettomia öitä

Ihan liikaa ajatuksia risteilee pienessä mielessäni. Huolehdin ja murehdin. En vielä ole päässyt lähellekkään sukuni naisten keskiarvoa, mutta turhan murehtimisen geeni minulla näyttää selvästi olevan. Illalla laskiessani levolle, pääni haluaa alkaa järjestellä asioita. Mikä siinä on, etten voi vaan ummistaa luomiani ja vaipua kohti höyhensaaria? En minä mitään maailman rauhaa, kansantaloutta, nälänhätää tai kasvihuoneilmiötä yritä ratkoa. Ajatukseni eivät ole kovin jaloja, päin vastoin kuvailisin ongelmiani oudoiksi, itsekkäiksi ja typeriksi.

Kuva googleimages

Niin hölmöiksi, ettei niistä kehtaa edes blogissani puhua rehellisesti. Yöllä pienetkin häiritsevät asiat eivät tunnu millään lokeroituvan aivolohkoihini. Ne paisuvat ja pullistelevat. Asia, jonka päivällä ohitan olan kohautuksella, pitää yöllä vaivata, vatkata, pyörittää ja kieputtaa.

Parin tunnin pyöriskelyn jälkeen sitä tajuaa, että herätyskello soi jo muutaman tunnin kuluttua. Alkaa epätoivoinen kelloa vastaan taisteleminen. Yritän hyljätä typerät pähkäilyni, rentoutua ja tyhjentää mieleni. Siirryn mielessäni rauhalliseen paikkaan, kuuntelen hiljaisuutta ja "poks" jokin typeristä ajatuksistani aloittaa uusintakierroksen. Typerintä on yrittää puhua itselleen järkeä ja samaan aikaan kello raksuttaa eteenpäin. Kun uni vihdoin armahtaa, unessa jatkan asioideni käsittelyä entistäkin hullummin tavoin. Aamulla herään väsyneenä ja ihan yhtä tyhmänä kuin aikaisemminkin.

Ennen ei tarvinut kuin heittäytyä levyksi ja uni vei. Toki nytkin pari kolme yötä pyöriskeltyäni otan lukua jo kaatuessani. Tai sitten kuolapäikkärit kompensoivat. Joskus äärimmäinen fyysinen rääkki voi auttaa unen saamiseen. 

Kuva googleimages

Ongelma ei kuitenkaan ole fyysinen vaan täysin ääliömäinen. Oikeasti ne asiat, joihin pieni ihminen voi elämässään itse vaikuttaa ovat vähissä. Ne asiat, joihin pieni tai aikuinenkaan ihminen voi yöllä vaikuttaa, ovat yhtä harvinaisia kuin dinosaurukset. Koska aina ei voi itseään lääkitä tai humaltaa uneen haluaisin jonkun unilamauttimen. Auttaisiko sellainen vauvojen unimobile, jos siihen saisi jonkun hypnoosilisän? Tai ehkä alan lukea valtion talousarviota, venäläisiä klassikoita tai eu-direktiivejä. Joko nukahdan tai sivistyn. Ei hullumpi idea.

Ei Bond vaan Blond

Ihanat punaiset korkkiruuvini

Minulla oli lapsena kuparikatto. Ihanat punaiset hiukset, jotka ensimmäiseen saksimiseen asti olivat vielä suloisesti korkkiruuvikiharaiset. Paksutkin ne olivat. Suurimman osan lapsuusajasta hiukset olivat kuitenkin todella lyhyet ja poikamaiset. En tiedä miksi. Ehkä revin letit ja renksut pois yhtä itsepäisesti kuin omat tyttäreni ovat tehneet. Muistan kuitenkin miten typerältä tuntui aina kun aikuiset kiusoittelivat minua luulemalla minua muka pojaksi. Eikä yhtään auttanut, että lapsuudessani harvinainen todella mustaihoinen afrotukkainen mies tykkäsi kovasti punaisesta tukastani. Minä inhosin sitä yhtä kovasti kuin pisamiani, koulussa viimeistään asiasta ei ollut enää epäilystäkään.

Saisinpa  euron jokaisesta kerrasta kun minua on sivistetty sillä, että punapäät eivät pääse taivaaseen. Ikävä kyllä, emme oikeasti pääse ilmaiseksi sinne Tivoliinkaan, vaikka niin väitetään (tämä on testattu sekä Suomessa että Kööpenhaminassa).

Teini-ikäisenä ryhdyin sitten leikkimään hiuksillani. Permanentit olivat kovasti muodikkaita, joten karhea ja suorana tököttävä pää sai kärsiä monta karmivaa rullausta. Hiukseni eivät hevin kihartuneet, vaan litkuja piti pitää päässä tunti tolkulla. Osa hiuksista toki paloi ja katkesi. Ne jotka kihartuivat eivät suortuneetkaan vaan kiharat katosivat vain kasvamalla pois. Ensimmäinen pitkiin hiuksiin laitettu permis teki minusta kolmion. Permanentti maksoi 400 markkaa. Poljin kampaamosta kotiin pipo syvällä päässäni ja pesin hiukset välittömästi seitsemään kertaan. Silloin uskottiin, että tuoreita kiharoita ei saa pestä viikkoon, koska muuten ne suoristuvat. Voin valistaa teitä kaikkia, ei auta pätkääkään!

Paloauton punaista 2008

Oma punainen 1989

Permanentin ohelle ilmestyivät vaaleat raidat. Oman päätösvallan lisääntyessä myötä hiuksieni pituus ja mallit alkoivat vaihtua tiheään. Lukioon mennessä myös väripurkit olivat mukana kuvioissa. Kukapa olisi arvannut, että hieman himmentynyttä punaista aloin usein purkista kirkastamaan punaisemmaksi. Ihan aikuisikäisenäkin hiukseni ovat olleet jopa ihan paloauton punaiset.

Vuosi sitten vielä aika tummat kutrit

Parikymppisenä taisin ensimmäisen kerran kokeilla elämää ruskeatukkaisena. Tukka oli kiiltävä ja vaalea ihoni teki melkoisen lumikki-efektin. Ilman meikkiä näytin lähes aavemaisen kalpealta. Pikku hiljaa ajauduin vaihtelemaan vuoden aikojen myötä ruskeasta punaiseen ja takaisin. Satunnaisesti mukana oli raitoja. Enimmäkseen pysyttelin ponnaripituisessa polkkatukassa, mutta myös pitkät kutrit ja todella lyhyet vilahtelivat aika-ajoittain.

Matkalla blondiksi

Strawberry blonde

Viime keväänä sain päähäni kokeilla elämäni ensimmäisen kerran elämää blondina. Lähdin liikenteeseen mustanruskeasta ja nyt vajaassa vuodessa olen vihdoin saavuttanut blondiuden ytimen. Pakko tosin todeta, että vaaleuteni myötä oma punainen pigmenttini on tullut esiin. Outoa, miten harvat ovat edes huomanneet eroa. Ihaninta vaaleissa hiuksissa ei ole lupa olla stereotyyppisesti hieman hölmö, vaikkakin olen huomannut, että mitä vaaleammaksi olen tullut, sitä enemmän minulle sallitaan ihan tyhmiä juttuja (tai ehkä itse sallin itseni hupsutella enemmän). Ihaninta on käyttää ihanan tuoksuisia hoitoaineita, jotka ennen tekivät hiukseni hetkessä likaisiksi ja veltoiksi. Nyt saan tai oikeastaan joudun läträämään hoitoaineita ihan tosissani. Enkä enää voisi kuvitellakaan peseväni hiuksiani Mäntysuovalla tai käsisaippualla, voisivat kutrit jäädä äkkiä käteen tai viimeistään harjaan. Vaaleat hiukset ovat myöskin tehneet minusta jollain lailla suomalaisemman. Erityisesti punaisissa hiuksissani minua luultiin ulkomailla aina saksalaiseksi tai britiksi. Veikkaisin, että nyt minut vihdoin luokitellaan ainakin Skandinaaviksi.

Tekosyitä vai syitä?

Iltalehti uutisoi tänään 16.10.2013 Kalifornialaisen kuntoiluyrittäjän Maria Kangin Facebook kuvien ja kuntoilumoton aiheuttaneen valtaisan negatiivisen palauteryöpyn. Marian mottona on "mikä on sinun tekosyysi?" tai "Ei tekosyitä". Hän on kolmen lapsen äiti, kuntoiluyrittäjä ja hänellä on likimain täydellinen kroppa, ainakin kuvissa. Maria haluaa motivoida muitakin ihmisiä kuntoilemaan ja voimaan paremmin, hän on oman ajattelunsa paras mannekiini.

Mistä sitten aiheutui kaikki mielipaha? Mikä sai ihmiset suunniltaan?

Kaikilla meillä ei ole täydellistä kroppaa ja osa meistä ei sitä koskaan tule saamaan, vaikka mitä temppuja tekisimme. On syitä ja on tekosyitä.

Maria on takuulla tehnyt paljon töitä näyttääkseen hyvältä. Siinä on varmasti ollut paljon tuskaa ja kyyneleitä, on pitänyt kieltäytyä monesta muusta asiasta. Lapsista hän ei ole kieltäytynyt, mutta on niitäkin, jotka eivät hanki biologisia lapsia koska eivät halua ottaa riskiä raskauden aiheuttamista pysyvistä muutoksista. Miehillä ei ole tätä ongelmaa, epäreilua.

Marian trimmattu kroppa on palautunut loistavasti raskauksista. Urheilijoiden kropat kestävät ja toipuvat yleensä paremmin, mutta se on aina yksilöllistä. Ei ole Marialla esimerkiksi raskausarpia, mutta toisaalta emme tiedä onko hänelle tehty kenties kirurgisia toimenpiteitä. Ehkä ei, ehkä ne ovat hänen liikesalaisuutensa piirissä. Kuntoiluyrittäjä on varmasti samanlainen kuin elokuvatähti. Meidän tavallisten naisten on vaikea ymmärtää, että heidän työtään on laittaa itsensä kuntoon viikoissa synnytyksen jälkeen. Meidän työmme on jotakin muuta, meidän ei ole mahdollista käyttää työaikaa kropan trimmaukseen. Kun Marian työpäivä päättyy, hän on äiti kuten mekin. Sillä erotuksella, että meidän pitää löytää työpäivän jälkeen aika siihen trimmaukseen, jonka Maria on tehnyt osana työtään. Mutta totta, tämä on vain tekosyy.

On kuitenkin ihan oikeitakin syitä. Kaikki eivät ole aina terveitä. Joskus kyse ei ole omasta terveydestä vaan esimerkiksi läheisen sairaus pakottaa luopumaan kaikesta muusta. Toisinaan kyse on rahasta. Ei siitä, etteikö ihminen voisi pitää itsestään huolta ilman hienoa kuntosalia tai personal traineria. Joskus rahat voivat olla niin tiukassa, että ihmisen pitää tehdä kahta tai useampaa työtä. Joskus on syötävä ja nukuttavakin, niinpä kaikilla ei vuorokauden tunnit valitettavasti enää riitä kuntoiluun.

En ryhdy näitä paria esimerkkiä enempää erittelemään syitä ja tekosyitä. Palaan asian ytimeen eli siihen mikä Marian osalta aiheutti mielipahan hänen lukijoilleen? Perimmäisenä syynä näen erilaiset elämän arvot. Kaikille treenattu kroppa ei ole yhtä tärkeä kuin toisille. En halua väittää, että se olisi Mariallekaan tärkein elämän arvo. Se ei käy ilmi hänen profiilistaan, eikä niin tarvitsekaan olla. Väittäisin, että Maria onnistui ärsyttämään sanavalinnallaan, jota ei ehkä ollut mietitty loppuun asti. On totta, että on olemassa tuhansittain tekosyitä, jotka pidättelevät monia ihmisiä pitämästä itsestään parempaa huolta. Marian motto voidaan kuitenkin tulkita siten, että on vain tekosyitä. Hän unohtaa, että on myös oikeita syitä. Jos oikeat syyt leimataan tekosyiksi astutaan toisten varpaille. Suvaitsevaisuus ja erilaisuuden hyväksyminen on tärkeää. Me hyväksymme Marian tiukat lihakset ja upean ulkomuodon, emme kyseenalaista hänen valintojaan. Toivomme myös hänen ymmärtävän, että maailma ei toimi, jollei joku istua kökötä tietokoneella koko päivää tai siivoa vessoja aamusta iltaan.

Suunnitellut olot

Suomalainen usein suunnittelee huppelinsa sekä krapulansa. Hän merkitsee kalenteriinsa päivän, jolloin aikoo juoda alkoholia sen verran reilusti, että seuraavaksi päiväksi ohjelmassa ei ole muuta kuin epäterveellistä syömistä, makoilua, hömppä televisio-ohjelmia ja nestetasapainon palauttelua. "Ei, en pääse lenkille silloin, mulla on slloin paha olo." 

Kuva googlesta

Sen lisäksi, että varsinaiseen otantaan hankintaan aineksia, varataan myös seuraavalle päivälle tykötarpeita. Keltainen jaffa, särkylääkkeet ja pizzataksin tilauslista löytyvät usein käden ulottuvilta. Myös reitti pytylle katsotaan valmiiksi, amatöörit saattavat varata vadin tai ämpärin käden ulottuville. Itse muistan joskus nuorena kouluttaneeni jopa silloisen poikaystäväni varsin lahjakkaaksi hiustenpitelijäksi. Onneksi posliinibussia ei ole tarvinut viime vuosina enää ajella, omat rajat ovat nuoruusvuosia paremmin hallinnassa.

Osana kankkuspäivään varautumista ovat myös erilaiset uskomukset asioista, joiden avulla pahaa oloa ei synny tai olotilan karmivuus pysyy siedettävyyden rajoissa. Ennaltaehkäisevä lääkitys, vitamiinit, yöruokailu, sauna, vaakamambo, runsas veden juonti (takuulla toimivin koska silloin ei ehdi juoda niin paljon alkoholia), samassa myrkyssä pitäytyminen ja raitis ulkoilma lienevät näitä tavallisimpia. Kaikilla huppeliin asti päässeillä oireet ovat kuitenkin yksilöllisiä. Aika ja uni lienevät ainoita oikeasti tepsiviä. Joskus samasta määrästä tulee aivan karmea olo, toisella kertaa korkeintaan vähän janottaa.

Fyysisten oireiden lisäksi koomapäivään sisältyy usein henkistä ahdistusta. Kukapa ei olisi kuullut morkkiksesta. Mitä harvemmin koomailee, sitä varmemmin myös vannoo, ettei tahdo enää ikinä oloilla. Vaikka huppelitilan tekemiset olisivat kirkkaana mielessä eikä tiedostetusti olisikaan tehnyt mitään lähellekkään noloa tai häpeällistä, ankea apeus kuuluu varsin usein "dagen efter" -fiiliksiin. Ei liene edes tarpeen mainita miten kiusallista on, jos muistikuvissa on aukkoja tai epämääräisten tilanteiden yhdisteleminen kangertelee. Muistikuvien palautuminen on osa parantelemisprosessia.

Kanuunanhoitoprojektiin liittyy myös omaisuuden tarkastus, onhan kaikki omat tarvikkeet varmasti kotiutettu. Tsekataan miten paljon rahaa jäi, vai jäikö sitä. Tarkistetaan puhelimen ja sosiaalisen median viestit, sinkut kenties pohtivat niitä puhelimeen talletettuja puhelinnumeroita ja kaveripyyntöjä. 

Pahinta ja kamalinta fyysisen pahan olon lisäksi on, jos oikeasti joutuu tekemään jotain vaativaa seuraavana päivänä. Toiseksi pahinta on  laskea promilleja ja miettiä ajokuntoisuuttaan. Kolmanneksi pahinta on, jos joku nalkuttaa vieressä, me naiset taidamme osata tämän taidon miehiä lahjakkaammin. Oman äidin "Luoja tautiasi lisätköön!" -toivotus on iskostunut osaksi autopilottia. Kuulen äänen aina jos löydän itseni oloilemasta. Niin ja kamalia ovat myös ne suunnittelemattomat krapulatilat. Kun humala on päässyt yllättämään ja tykötarpeet oloiluun puuttuvat.

Parasta on muistella hauskaa iltaa, joskus muistelua on hauska tehdä vielä vuosienkin päästä. Vuosien päästä ne kamalimmatkin muistot voivat saada iloisempaa väritystä. Ihanaa on myös jos joku pitää huolta tai jakaa tilan kanssasi. Eikä voi unohtaa sitä hetkeä kun elämä alkaa jälleen voittamaan, väri palaa kasvoille ja päänsärky häviää. Kroppa on rento, stressi on poissa ja tilanne jälleen nollattu.

Kattila ja paistinpannu

Kattila ja paistinpannu olivat istuneet vierekkäin kaapissa pölyttymässä ja hyödyttöminä jo kuukauden päivät. Kattilan pinna alkoi jo kiristyä. Molempia vilutti ja harmitti. Heillä oli ikävä lieden lämpöä, kauhojen ja vispilöiden kosketusta. Eniten kattila kaipasi kiehuvaa nestettä ja paistinpannu tirisevää voita. Kattilalla oli ikävä kanttakin.

Keittiössä kyllä puuhailtiin, mutta kattilan ja paistinpannun oli nyt syrjäyttänyt wokpannu ja vedenkeitin. Uunivuokaakin oli tarvittu ja mikroaaltouuni oli piipittänyt tasaiseen, heille vaan ei ollut nyt käyttöä. Keittiössä tuoksui ja kolisi, mutta he saivat tyytyä värjöttelemään kaapin takaosassa pimeässä. Viikko sitten kaapissa oli vieraillut hämähäkki, toistaiseksi he olivat onneksi säästyneet seitiltä.

Aikansa kuluksi kattila alkoi haastaa riitaa paistinpannun kanssa. Kattila kertoi miten monta paistinpannua hänenkin seuranaan oli jo vieraillut. Paistinpannut vaan eivät olleet yhtä vahvaa tekoa kuin kattilat. Niiden teflon kului ja pian niissä oli sellainen pintavika, että kokki vaihtoi pannun uuteen. Vanha kierrätykseen ja uusi pannu tilalle. Paistinpannu yritti puolustautua selittämällä, että hän oli erilainen kuin muut paistinpannut. Hän oli valurautainen - ei mikään sekunda teflon. Kattila nauroi ivallisesti ja totesi kaikkien paistinpannujen olevan ihan samanlaisia. Toista oli hänellä, hän oli palvellut jo nykyisen kokin isoäitiä, hän oli nähnyt satoja erilaisia seoksia sisällään. Vaikka joskus oli pohjaan palanutkin niin aina oli hänet puunattu takaisin kuntoon.

Paistinpannu alkoi provoisoitua. Paistinpannu meni suorastaan henkilökohtaisuuksiin. Sen oli pakko kertoa kattilalle miten kulunut kattilan ulkopinta oli, pohjakin oli täynnä naarmuja. Kattilan kansi taisi olla kadonnut - kansi oli takuulla saanut tarpeeksi kattilan omahyväisyydestä. Lopuksi paistinpannu kertoi miten kattilan ulkopinnalla oli ikävän hajuinen pinttynyt likamöykky, se tuskin enää koskaan lähtisi irti, toisin kuin toinen kattilan kahvoista, joka roikkui toispuoleisesti. Pannu epäili, että kahva oli lähdössä samalla tavalla kuin kansikin, mahdollisimman kauas ja mahdollisimman nopeasti. Lopuksi paistinpannu kertoi nähneensä viimeksi hellalla istuessaan kauniin ja kiiltävän uuden lasikannellisen kattilan. "Se saattoi jopa olla painekattila", pannu kuittasi. 

Kattilaa harmitti entistäkin enemmän. Kattila kertoi pannulle miten se joskus oli ollut hyödyllinen muuallakin kuin keittiössä. Kattila oli pelastanut parketin kun katosta oli tippunut vettä. Kattila oli saanut olla lattian suojaajana. "Sinusta ei taida olla muuhun kuin keittiöhommiin?" Paistinpannu huokaisi syvään. Siitä oli kurjaa kun sen pitkäaikainen kumppani haastoi riitaa kaikkien näiden vuosien jälkeen. Yhdessä oli monta hyvää ateriaa valmistettu ja montaa herkkua kypsytelty. Raskain sydämin pannu kertoi, miten kokki oli joskus yöllä hakenut paistinpannun sänkynsä viereen. "Minä olen paitsi astia, myös hänen salainen aseensa. Kun häntä pelottaa yöllä, minä turvaan hänen untaan." Paistinpannua ei ollut onneksi tarvittu lyömäaseena, pelkkä läsnäolo oli riittänyt turvaksi. 

Kattila ei enää kyennyt nokittamaan paistinpannua. Yhteiset muistot paistinpannun kanssa tulivat senkin mieleen lämpiminä kylmän kaapin nurkan uumenissa. "Muistatko kun lapset kaivoivat meidät esiin ja tekivät meistä rumpusetin? Miten onnellisia olimme kun lasten ilo tarttui myös aikuisiin?" Kattila mietti kylkiensä lommoja, ne olivat merkki onnellisista hetkistä, suurin osa niistä oli jaettu yhdessä paistinpannun kanssa. Pannussa kypsyi liha ja kattilassa kiehuivat perunat. "Anteeksi", sanoi kattila. "Saat", sanoi paistinpannu. Siellä ne sitten kököttivät värjötellen vielä muutaman viikon, kunnes wokpannu pääsi vuorostaan pölyttymään ja paistinpannu sekä kattila pääsivät jälleen tekemään yhdessä taikojaan.

Tyhmyys

Ei ole miellyttävää kun tuntee itsensä tyhmäksi. Minulle on käynyt viime aikoina niin varsin usein. Joskus tunne tyhmyydestä johtuu itsestäni. Kiinnostun jostakin asiasta enkä malta odottaa, että ehtisin oppia asiasta kyllikseni. Turhaudun jos asia on vaikea oppia nopeasti tai jos muut asiat häiritsevät, enkä voi viettää tarpeeksi aikaa uuden asian parissa. 

Tiedän ja tunnen itseni. Tiedän asiat, joissa olen hyvä ja tiedostan asiat, joissa olen surkea. Uskon, että monet asiat voin halutessani opetella ja oppiakin. Onneksi kaikkea ei tarvitse itse osatakaan, olisi tuskallista elää yhteiskunnassa, joissa rahalla ei saisi ostettua asioita ja palveluja.

On kuitenkin olemassa paljon asioita, joita en ainakaan tässä elämässä tule oppimaan, taitamaan tai hallitsemaan. Niiden asioiden äärellä olen nöyrä. En koskaan tule oppimaan kvanttifysiikkaa, en kolmoissalkovia tai kaksoisaxelia enkä varmaan ikinä opi kirjoittamaan kiinaa. Taidan pärjätä ilman lukuisia taitoja enkä koe niiden vuoksi olevani muita huonompi tai vähempi arvoisempi.

Toisinaan joku toinen ihminen saa minut tuntemaan itseni paitsi tyhmäksi myös täysin arvottomaksi ja hyödyttömäksi. Tätä tapahtuu onneksi suhteellisen harvoin, sillä kestää pitkän aikaa ennen kuin toisen ihmisen sanat tai teot saa karistettua pois mielestään. Joskus ne jäävät kummittelemaan lopuksi elämää. Pahimmalta toisen ihmisen aiheuttama tyhmyyden tunne tuntuu silloin kun olen kuvittelut osaavani juuri sen asian mistä minua aliarvostetaan tai mikäli jokin onneton sattuma on aiheuttanut epäonnistumisen kriittisellä hetkellä.

Jostain syystä nykyihmisten pitäisi olla täydellisiä. Minä ja toivoakseni moni muukin on kaukana täydellisyydestä ja silti pyrimme itku kurkussa, kyyneleet silmissä, lihakset maitohapoilla ja kynnet verillä luomaan mahdollisimman loistokkaan illuusion täydellisestä itsestämme. Koko ajan pitää kehittyä ja pysyä ajan hermolla. Tyhmyys on luovuttamista ja silti luovuttaminen voi joskus olla viisainta mitä tilanteessa voi tehdä.

Postikortti

 

Listoja II

Pieniä suloisia kosketeltavia asioita top 5

5) kukkaset (erityismaininta kevään ekalle lumen läpi punkevalle)
4) pastellinvärinen tyttö/naissälä aka tilpehööri (kaikki kynttilöistä kynsilakkoihin ja pyyhekumeihin)
3) vauvan vaatteet
2) koiran, kissan ja muutaman muunkin elukan pennut
1) pienet ihmiset (erityisesti nukkuessaan ja erityisesti omat)  

 Erityisvälihuomio: Minulla ei ole vauvakuumetta


Murhasarjan ennalta-arvattavat juonenkäänteet top 5

5) murhaaja ei koskaan ole se ketä ensimmäiseksi epäillään (paitsi ehkä 1/100 tapauksessa)
4) 60% juonista motiivina murhalle on raha tai rakkaus
3) 40% juonista motiivina on sarjamurhaaja (joka lopulta aina mokaa kuitenkin)
2) murhattu ihminen viedään pois murhapaikalta aina ambulanssilla (yleensä valot välkkyy ja sirrakin soi)
1) tutkijanaisella ja tutkijamiehellä on/on ollut/tulee olemaan suhde (paitsi Agatha Christien murhissa)

Sairaalasarjoista opitut asiat top 10

10) Avosydän hierontaa on helppo antaa vaikka hississä. Vähän kuin leipoisit taikinaa.
9) Leikkaukseen valmistuttaessa pitää hinkata käsiä juuriharjalla hirvittävän vihaisesti.
8) Pitää huutaa tosi kovaa "clear" ennen kuin jysäyttää, ei silti haittaa yhtään vaikka joku kuitenkin pitäisi kiinni kädestä tai potilaalla olisi vaatteita päällä, jokaisella kierroksella huudetaan kovempaa.
7) Ensin epäillään todella eksoottisia ja harvaisia sairauksia, lopuksi selviää, että potilaalla onkin vaan tuhkarokko, poskiontelontulehdus tai virtsatieinfektio (tosin tosi pahaksi äitynyt).
6) Vain joka sadas potilas kuolee, lääkärit sen sijaan kuolevat lento-onnettomuuksissa tai hullujen hyökätessa sairaalaan ja erityisesti pelastaessaan potilaita rotkoon vierineestä linja-autosta.
5) Jos lääkärit sairastuvat itse se on aina todella vakavaa, ellei kyse ole ihan päähenkilöstä niin kuolevaisuus on 100%. Jos lääkäri tai hoitsu tulee raskaaksi mikään ei suju normaalisti.
4) Lääkärit ja hoitajat seurustelevat vain lääkäreiden ja hoitajien kanssa, todella harvoin kyseeseen voi tulla myös poliisi, palomies tai sairaankuljettaja.
3) Potilas saa komplikaatioita tai kohtauksia aina juuri kun huoneessa on joku.
2) Harjoittelijat joutuvat aina intuboimaan ja yleensä aina epäonnistuvat ekalla kerralla.
1) Lääkäreiden päivystyshuoneet ja sairalaan varastot on tarkoitettu seksinharjoittamiseen.

Tästähän olisi kevyesti tullut top 100 lista :)

Penni vai sentti

En pysty sanomaan "sentti ajatuksistasi". Sentti on senttimetri eikä toimi kaltaisellani markka-ajan lapsella kuten sen pitäisi. Ajatuksissani ajattelen rahasentit kirjoitettavaksi c-kirjaimella, mikä taas juontaa juurensa Amerikan vuodelta. Niin vanha en ole, että kertoisin kuudella ostoksiani, varsinkaan nyt kun todellisesti pitäisi varmaan kertoa neljällä. Joskus arjen ankeudessa tosin mietin pankkitilini loppusummaa markkoina, koska siitä tulee jotenkin varakkaampi olo. 

Kuva: cartinafinland.fi

Raha on kumma juttu. Siitä ei vaan yleensä ihan hirmuisesti puhuta, sen puutteesta kyllä. Joskus tuntuu, että sukulaiset ja ystävät tietävät toisistaan todella intiimejäkin asioita, mutta pankkitilin saldo on asia, josta ei vaan puhuta.  Arvuutellaan, kellä on ja kellä ei. Aina se ei näy päälle päin. On ihmisiä, jotka antavat itsestään äveriään kuvan, todellisuudessa heidän varallisuutensa on miljoonia miinuksella. Heillä saattaa olla hallussaan omaisuutta, joka tosi paikan tullen pitäisi muuttaa rahaksi ja sitten oltaisiinkin ihan yhtä p.a.kuin me muutkin. Toisena ääripäänä ovat ne Roope Ankat, jotka tykkäävät rahasta ihanina seteleinä ja kolikoina, tai numerosarjoina tilillä. He elelevät usein suhteellisen vaatimattomasti, jopa kituuttaen. Kun kutsu ajasta iäisyyteen saapuu, siirtyy omaisuus jälkipolvien hassattavaksi tai pahimassa tapauksessa valtio hassaa sen omaisuuden. Kumpi lienee pahempi?

Rahasta ei puhuta myöskään ansaintamielessä lähimpien kanssa. Verotietoja ei kukaan mukamas lue, mutta kummasti tiedetään ketkä ovat listojen kärjessä. Rahattomuudesta voi puhua, tai pikemminkin narista ja voivotella, mutta harvoin kuulee kahvipöytäkeskusteluissa puhuttavan palkankorotuksista, bonuksista tai perinnöistä. Niistä ollaan hissukseen, ehkä omalle ruokakunnalle tarjotaan päivällinen ravintolassa tai kaverille drinksu baarissa. Työpaikoilla yhteisöllä on mielikuva siitä kuka porukasta saa eniten ja kuka vähiten (palkkaa), todellisuus on joskus kuitenkin yllättävää. On ikävää, että naiset edelleen ansaitsevat samasta työstä, jopa vaikeammasta tai työläämmästä työstä, keskivertomiestä vähemmän. En lähde tässä nyt sivujuonteisiin vanhempainvapaan tai kotihoidontuen maailmaan, mutta niin kauan kunnes miehet alkavat kaljamasun tilalla kantaa vauvoja ja puskevat niitä itsestään ulos, naiset häviävät tälläkin rintamalla - ainakin rahataloudellisesti. 

Raha ei tee onnelliseksi, tai näin väitetään. En pysty ottamaan kantaa, koska en ole sellaista hetkeä vielä kokenut, etteikö pieni extra olisi tarpeen. Erään ennustajan mukaan en koskaan tule sellaista kokemaankaan. Toisaalta en ole opiskeluaikojeni jälkeen joutunut kituuttamaankaan. Sen verran ikävää se kituuttaminen ja toisen armeliaisuuden varassa eläminen oli, että opiskelut jäivät lyhyiksi. Rahaa teki mieli. Rahalla on rauhoittava vaikutus. Sukanvarteen tungettu tuo valheellisen turvallisuuden tunteen. Pahanpäivän varalla ei ole merkitystä kun asiat oikeasti menevät pieleen. Lause "se on vain rahaa" - ei toimikaan aina. Aina ei voi rahalla korvata, paikata tai kuitata. 

Ehkä senkin vuoksi haluan edelleen sanoa "penni ajatuksistasi", koska ajatusten jakaminen on paljon arvokkaampaa kuin mitä rahalla voi koskaan saada.

Stunthommia

Time flies

Opiskeluni käynnistyi. Opiskelen pääsääntöisesti omatoimisesti eli luen kurssikirjoja, joista sitten laadin tehtäviä, esseitä ja käyn tenteissä. Yhteen kurssiin sisältyy noin 3-5 tuntia verkkoluentoja. Kaikki muu jää itselle. Jostain syystä joukkoviestinnän tutkimus ei nyt vielä ole minua imaissut mukaansa, en ole löytänyt vielä flowta siihen suuntaan.

Yhtä kurssikirjaa kuljetan päivittäin mukanani töihin, tarkoituksena olisi tauoilla ja luppohetkillä lukea sitä. Opiskelu on työnantajani tukemaa ja minulla on lupa käyttää jopa työaikaa opiskeluun muiden töiden salliessa. Kyseinen kirja on saanut matkustaa jo tuhansia kilometrejä, mutta johdantoa pidemmälle en ole päässyt. Töissä on ollut kiirettä, kaikki ikuisuus projektit ovat yllättäen muuttuneet todella mielenkiintoisiksi.

Kurssiin kuuluu kolme kirjaa, joiden perusteella kirjoitetaan essee. Tänä viikonloppuna piti hoitamani ainakin yksi kirjoista. Sen sijaan olen tehnyt pihatöitä, haravoinut, lenkkeillyt, tehnyt kasvohoidon, siivonnut, käynyt salilla, lakannut kynsiä, katsellut elokuvia ja tietysti nököttänyt tietokoneella. Nytkin on pakko kirjoittaa blogia, ihan pakko.

Keksin kummasti stunttehtäviä kun jokin epämieluisa asia odottaa pois hoitamista. Toisaalta hieman mukavammat, mutta silti ikävät hommat hoituvat vielä ikävämmän asian painaessa päälle. En oikein osaa olla harmistunut koska kotonakin moni ikuisuus projekti on tullut tänä viikonloppuna hoidettua. Kalmanrajan lähestyessä iskee paniikki, joka toivottavasti saa vipinää töppösiin ja minut hylkämään stunthommat. 

Rintafileitä rintsikoihin

Miksi naisten urheilurintaliiveissä on heijastimet? Ainakaan Suomessa ei sellaisille ole käyttöä, silloin kun täällä on niin kuuma, että voisi kuvitella juoksevansa pelkissä toppimaisissa rintaliiveissä, ovat yötkin valoisia. Lisäksi on todennäköistä, että korkeintaan kaksi sadasta naisesta lähtee juoksemaan pelkissä rintsikoissa. Nämä kaksi voivat mielestäni laittaa vaikka joulukuusen valot omaan rintavarustukseensa ja meidän muiden kalliit urheilurintsikat voitaisiin valmistaa ilman niitä heijastimia ehkä hitusen edullisemmin.

Miksi niissä kalliissa urheiluliiveissä on toppauksia? Onko tarpeen urheillessakin näyttää rintavammalta kuin on? En muutenkaan ymmärrä niitä toppauksia, nehän ovat ihan huijausta. Ihan sama kuin miehet laittaisivat paidan, jossa olisi hauiksen kohdalla toppaukset. Käsittämätöntä, mutta nyt on rintaliivien lisäksi saatavilla myös pakaratopattuja alushousuja. Kun minä urheilen, minä hikoilen. En osaa kuvitellakaan, miten ikävältä urheilurintsikoiden toppaukset tuntuisivat imettyään sitä hikeä. Jos olisi sellaiset topatut alushousut niin salin penkkiin jäisi pienien hikiläiskien sijasta lammikko. 

Ainahan ihmiset ovat keksineet hölmöjä muotijuttuja ja varmasti niitä keksitään jatkossakin. Ranskan hovissa valtavat perukit ja puuterit kätkivät alleen likaa ja historian opettajaani lainatakseni kaikkia oravia pienempiä eläimiä. Voin vain kuvitella millaista löyhkää ne upeat viuhkat levittivät kun ihmiset niinä aikoina peseytyivät äärimmäisen harvoin. 

On tietysti hienoa, että nyt rintojen ja pyllyjen pitää olla isoja. Onhan se huomattavasti terveempää kuin vielä muutama vuosi sitten kaikkien naisten piti näyttää narkkarihuorilta, kalpeilta ja laihoilta anorektikoilta (hmm, taitaahan se catwalkeilla olla edelleen muotia). Mutta on älytöntä, että muodokkaidenkin naisten oletetaan olevan edellä mainittuja kehon osia lukuunottamatta pieniä ja siroja. Harvalla todella laihalla naisella on aidosti isot rinnat tai pinkeän pulleat pakarat, valitettavasti ne kilot tuppaavat asettumaan epätasaisemmin. Siksi kai naiset hankkivat silikooneja ja peppuliftejä. Tai ainakin ostavat niitä topattuja push-up liivejä ja pöksyjä. 

Nyt on aivan hyväksyttävää, että naisella on hiuslisäkkeitä, oma hiusväri on muisto vain. On suihku- tai purkkirusketus, ripsipidennykset, huulissa botoxia, silikonia ja rasvaimua. Kynnet on rakennettu geelistä, hampaat valkaistu ja kaikki mahdolliset karvat hävitetty tavalla tai toisella.  Ei, en tuomitse ketään. Itsekin olen sortunut kokeilemaan kaikenlaista. Joskus vaan mietin, että miksi me naiset teemme kaikkea niin älytöntä? Me älykkäät ja hyvinkoulutetut naiset kulutamme järkyttäviä summia ulkonäköämme parantaaksemme. Toiset naiset ja suurin osa miehistäkin tajuaa kyllä, että kenelläkään ei oikeasti ole 15 millisiä ripsiä tai kenenkään hiukset eivät kasva 20 senttiä yhdessä yössä. Miehet eivät ikinä kulkisi missään tekoviiksissä tai tekorintakarvoissa. Tupeillekin naureskellaan, mutta naisten lisäkkeet niitä topattuja rintsikoita myöten ovat kaikkien mielestä ihan normaaleja, ne broilerin rintafileetkin. Vai ovatko?

10 000 kävijää

Julkaisin Mielikuvitusta blogini ensimmäisen tekstin reilu vuosi sitten. Blogitekstejä on kertynyt nyt 104 ja tänään blogissani vieraili 10 000. kävijä WuHuu! Kiitos teille kaikille! 10 000 kävijää reilussa vuodessa on vähän jos verrataan johonkin sisustus-, muoti- tai lifestyleblogiin, mutta kun kyseessä on pelkkiä omia höpinöitäni sisältävä blogi on määrä ihan huikea!

Alunperin blogista ei pitänyt tulla laisinkaan päiväkirjamainen, mutta näin jälkikäteen huomaan jakaneeni paljon omia ajatuksiani ja tuntojani lukijoideni kanssa. Usein juuri näistä kirjoituksista olen saanut eniten kaipaamaani palautetta. Joskus on kuitenkin ollut hassua vastailla kysymyksiin keksittyjen tarinoideni osalta, kun fakta ja fiktio sekottuvat suloisesti. "Ei, en ole ikinä kokenut parisuhdeväkivaltaa" tai "ei, en ole jäänyt auton alle", "ei, minua ei ole yritetty raiskata".

Seuraan blogini tilastoja sekä bloggerin omalla tilastoinnilla, Google analytics -palvelussa sekä pieneltä osin blogilistan kautta. Ajattelin nyt hieman jakaa tilastoja, minusta niitä on ainakin hauska tutkia.

Blogilista -palvelussa on listattuna hieman yli 53 000 blogia. Blogillani on siellä kokonainen yksi seuraaja, mutta katselijoiden määrä on noin 160 viikkokatselijan tietämillä. Sijoitus suosituimmat blogit listalla on 3950 tietämillä, mikä on todella hyvin sillä seuraajien puutteen vuoksi blogin kuumuusaste on vain 0,5. Jos siis haluatte kuumentaa sijoitustani listalla voitte ryhtyä seuraajiksi klikkaamalla blogin etusivulla seuraa blogilistalla - kuvaketta!

Sitten varsinaisiin tilastoihin; kävijöitä on ympäri maapallon, osa katseluista lienee random selailun tai hakukoneiden sekoilun tulosta, mutta joukossa lienee ulkomailla asuvien suomalaisten visiittejä.


10 MAATA JOISTA ENITEN KÄVIJÖITÄ
1) Suomi (yllättävää!)
2) Yhdysvallat
3) Venäjä
4) Saksa
5) Britannia
6) Ranska
7) Ukraina
8) Kiina (Sanna vaan 19 käyntiä!!)
9) Alankomaat
10) Etelä-Korea (ei sentään Pohjois-Korea, sitä ois voinnu jo pelästyä - huh)


10 eniten käytettyä HAKUSANAA joilla on tultu blogiini, käänteisessä järjestyksessä
10) marika hirvi blogi
9) kymmenottelu
8) mielihuvitus
7) jännitystä elämään
6) rakkaus (mun suosikki!)
5) marika hirvi
4) mielihuvitusta.blogspot.com
3) kiitospäivä
2) mielihuvitusta
1) joulusatu 

Näiden hakusanojen kanssa on välillä todella hauskaa, mutta ne hauskimmat häviävät arkistojen uumeniin. Piiskaaminen kaikissa eri muodoissaan nousee viikoittain listalle. Näin jälkikäteen harmittaa kun en niitä ole kirjannut muistiin, lupaan jatkossa tehdä niin.

Mutta sitten siihen mitä kaikkein eniten odotitte. Sinänsä epäreilua uusimpia kirjoituksiani ajatellen, että nuo vanhemmat ovat ehtineet kauemmin kerätä satunnaisia kävijöitä, mutta mutta

10 eniten LUETTUA kirjoitusta, jälleen käänteisessä järjestyksessä
10) Parisuhteen kymmenottelu 

9) Kun rakkaus ei riitä 
8) Jännitystä elämään 
7) Siivet 
6) Miesten kotikutsut 
5) Kokovartalohelle 
4) Mainoskakkaa 
3) Joulusatu 
2) Tilinpäätös 
1) Lorem Ipsum

Listalta uupuu muutama henkilökohtainen suosikkini niistä voisin mainita vaikka seuraavat kolme:
Jumppaaja, Naapurin Anna ja Ohituksia.

Jokainen bloggaaja toivoisi kovasti kommentteja herutettuaan omaa sydänvertaan teksteihin. Kommentteja on ihana saada Facebookissa, mutta tietysti niitä kaipaisi myös itse blogiin. Eniten kommentteja ovat saaneet Siivet, Sellaisena aamuna, Kokovartalohelle, Liitulakuihminen ja Kohtaaminen.

Kommenttien ja palautteen lisäksi toivon tietysti, että mikäli pidät jostakin tekstistäni, niin jaa se ihmeessä!
Erityisesti minua tietysti myös ilahduttaisi uudet ideat ja aiheet. 

Kiitoksia kaikille lukijoilleni!

Kuulisin mielelläni mikä on sinun suosikki tekstisi?