Jos olisin

Jos olisin kampaaja, minun olisi vaikea toteuttaa kaikkien asiakkaideni toiveita. En haluaisi tehdä samoja tylsiä permanentteja vuodesta toiseen, värjätä kauniita hiuksia synkillä mustilla tai räikeillä punaisilla, en leikata hyväkuntoisia pitkiä siiliksi tai jättää kuolleita hiuksia leikkaamatta kun niitä näkisin. Haluaisin asiakkaiden aina antavan minulle vapaat kädet toteuttaa omaa käsitystäni kauneudesta. Todellisuudessa tekisin tietysti juuri niin kuin asiakas haluaisi, korkeintaan yrittäisin hienovaraisesti houkutella asiakasta kokeilemaan jotakin uutta sanomalla ”vitsi, sinulle voisi sopia…. ” tai  ”oletko koskaan kokeillut…”. 

Jos olisin lääkäri, kuuntelisin aina potilaitani huolellisesti. En koskaan vähättelisi heidän oireitaan tai pelkojaan. En lässyttäisi lapsille. En koskaan jättäisi ketään hoitamatta enkä loukkaisi heidän yksityisyyttään tai arvostelisi heitä. Todennäköisesti minun vastaanotolleni olisi pitkä jono ja aikatauluni pettäisivät aina. Ei  ylivertaisien taitojeni vuoksi, vaan siksi, että en katsoisi kelloa, vaan keskittyisin asiakkaaseeni.  Jos en tietäisi mikä potilasta vaivaa, myöntäisin sen ja lähettäisin hänet paremmalle asiantuntijalle.  En määräisi potilaalleni lumelääkettä tai altistaisi häntä lääkkeille joiden avusta en olisi varma.

Jos olisin psykologi, jonka tehtävänä olisi analysoida työnhakijoita tai opiskelijoiksi hakeutuvia haluaisin aidosti antaa kaikille mahdollisuuden näyttää todellinen itsensä. En ahdistaisi haastateltavaani nurkkaan enkä pommittaisi heitä aggressiivisillä kysymyspattereilla.  Olisin ystävällinen ja pyrkisin luomaan vapautuneen ilmapiirin, jossa haastateltavani voisi rentoutua, unohtaa hakuprosessiin liittyvän jännityksen ja kertoa itsestään, taidoistaan, toiveistaan ja haaveistaan. En arvostelisi hakijoiden ulkokuorta vaan sisintä.

Jos olisin poliitikko, käyttäisin korviani ainakin yhtä paljon kuin suutani.  En antaisi äänestäjilleni katteettomia lupauksia. En lupaisi mitään sellaista, minkä tietäisin mahdottomaksi pitää. Olisin rehellinen kaikille ja erityisesti itselleni. Kohtelisin kollegojani arvostaen ja kunnioittaen silloinkin kun näkemyksemme eriäisivät täysin toisistaan. Poliittisen keskustelun on tarkoituskin tuoda esiin erilaisia näkökantoja yhteisesti päätettäviin asioihin. En inttäisi, en ruikuttaisi, mutta pysyisin sanassani ja osaisin myöntää tekemäni virheetkin. Jos en ymmärtäisi tai osaisi jotakin, pyytäisin apua itseäni viisaammilta.

Jos hoitaisin vanhuksia, kohtelisin heitä aina kuin he olisivat omia isovanhempiani. Kohtelisin heitä siten, miten toivoisin itseäni kohdeltavan kun olen vanha. Olisin varmasti maailman hitain hoitaja ja pystyisin todennäköisesti hoitamaan vain yhtä tai kahta vanhusta. Vanhustenhoitajanakin käyttäisin paljon korviani ja koskettaisin potilaitani paljon. Halaisin heitä, silittäisin heidän hiuksiaan ja pitäisin kiinni kädestä.  Jos heidän omaisensa eivät vierailisi, soittaisin heille ja yrittäisin saada heidät katsomaan omaistaan. Soittaisin niin kauan ja usein, että he lopulta tulisivat. En antaisi potilaideni maata likaisissa vaipoissa tai turhassa lääketokkurassa. Antaisin heille herkkuja ja tarjoaisin palan painikkeeksi vaikka lasin tai kaksi viiniä.

Jos olisin johtaja, arvostaisin alaisiani. Antaisin täsmällisiä ohjeita ja tehtäviä. Näyttäisin alaisilleni esimerkkiä, olisin itsekin ahkera ja työteliäs. Jos joutuisin erottamaan ihmisiä yrittäisin saada heidät kokemaan, että arvostan heitä ja yhden työn loppuminen on vain tie uuteen ja parempaan. Itkisin sitten salaa koska joutuisin heistä luopumaan. Ehken ihan kaikkien kohdalta, mutta suurimman osan, itsehän heidät olisin todennäköisesti työperheeseeni valinnut, kyllähän se tuntuisi samalta kuin omien lapsien laittaminen maailmalle. Tai niin oletan, en onneksi vielä ole lapsiani maailmalle joutunut laittamaan.

Laihuuden luihuus

 Vuosikymmeniä ovat langanlaihat mallit muokanneet kauneusihanteitamme. Alipainoisen mallin vieressä lihaksikas, urheilullinen ja normaalipainoinen nainen tuomitaan xl-malliksi television mallikilpailussa. Hänkin on oikeasti todella hoikka. Surullisinta oli, että tuomarit arvostelivat hänen lihaksiaan kun ne erottuivat kuvissa. Kuvat kelpaisivat kuulemma vain urheilullisiin kuvauksiin. 

On totta, että maailmassa on paljon luontaisesti hoikkia naisia, jotka hyödyntävät tätä kiusallista ominaisuuttaan toimimalla malleina. On myös totta, että miljoonat nuoret (ja vanhemmatkin) naiset laihduttavat jatkuvasti saavuttaakseen koon 30-32, jota mallit käyttävät. Nämä naiset altistavat kehonsa turhaan sairaalloisen laihduttamisen, jopa anoreksian, kouriin koska näkevät itsensä valtavan kokoisina. Toisaalta kun kehonkuvasta häviää todellisuus, he eivät koskaan voi olla tarpeeksi laihoja. Valtaosa mallimaailman huipuista ei sitä paitsi ole naisia, vaan nuoria kehittymättömiä tyttöjä.

Digitaalisella kuvan käsittelyllä saadaan laihoista naisista tehtyä kauniita ja vielä todellisuuttakin laihempia. Kuvan käsittelyllä nälkäkurjen iho ja hiukset hehkuvat, tummat silmänaluset peitetään ja kadonneet rinnat saavat pyöreämmän muodon (ellei mallilla ole silikonista etuvarustusta). Vaatteet saadaan istumaan käyttämällä nitojia ja teippiä. On oikeasti todella geneettinen harvinaisuus, että alipainoisella naisella on rinnat. 

Toinen puoli tästä totuudesta ovat ne niin kutsutut xl-mallit. Kun ne ovat pääsääntöisesti niitä oikeasti M-kokoisia naisia. Niitä normaaleja. Valitettavasti tämän on huomannut myös vaateteollisuus. Osa erityisesti nuorison suosimista vaateketjuista myy todella pieniä L-kokoisia vaatteita. Miltä tuntuu normaalivartaloisesta nuoresta naisesta kun L-kokoinen vaate ei mahdu päälle? No itkuhan siinä tulee, ja halu laihtua, hinnalla millä hyvänsä. 

Miesmallien ei tarvitse olla luuta ja nahkaa, heillä saa olla lihaksia, ellei jopa pidä. Miesten vaatteet ovat pitäneet paremmin mittansa, miehiä ei altisteta mihinkään isojen poikien osastoille, jossa myytäisiin vain ehtooikäisten pappojen vaatteilta näyttäviä säkkejä. Kukaan nainen ei kai ihaile luisevia miehiä, eikä kukaan mies halua itsekään muistuttaa vartaloltaan afrikkalaista maratoonaria. Miksi naisten osalta tämä homma on niin pielessä?

Eikö jo aika olisi kypsä normaalivartaloisille malleille? Maailma pursuaa upeita ja kauniita naisia, jotka osaavat kantaa vaatteen kuin vaatteen siten, että vaate näyttää haluttavalta. Kokoa 36-38 kantava lähes 180 cm pitkä nainen on takuulla upea näky, vaikka saattaisi hyvinkin olla painoindeksiltään normaali.  Heillä saattaisi olla aitoa hehkua, jota ei enää tarvitsisi fotoshoppaamalla kiillottaa.

Joulusatu

Taavin iskias kiukutteli, sen vuoksi hän sai siirron omakotialueelle. Helpotti kovasti, kun ei enää tarvinnut kiipeillä kerrostalon seinillä tai roikkua parvekkeiden kaiteilla. Taavi ei enää ollut nuori ja siksi hän mieluusti päästi itsensä helpommalla. Toki se tarkoitti päällikön paikan menettämistä, mutta toisaalta vastuutakin oli vähemmän. Satakolmekymmentäkuusi vuotta Taavi oli jo toiminut tarkkailijana. Viimeiset viisikymmentäkahdeksan vuotta hän oli toiminut ison kerrostaloalueen päällikkönä, alaisia hänellä oli ollut kolmisenkymmentä. 

Omakotialueella Taavi sai oman nimikkopiirin, joka koostui kahdeksasta omakotitalosta. Yhdessä taloista ei ollut lapsia, mutta lapsenlapsia piti sielläkin tarkkailla ja raportoida sitten heidän mummola-aktiviteeteista ja käytöksestä heidän omalle vastuutarkkailijalleen. Onneksi nykyisin oli kapulat, joilla sai talletettua kuva- ja videomateriaalia, jotka sai sitten kätevästi viestinä lähetettyä eteenpäin. Ennen piti kirjoittaa pitkiä raportteja, joita kuriirit sitten toimittivat tarkkailijalta toiselle. 

Taavilla oli siis kahdeksan taloa, joissa asui 14 lasta ja 15 aikuista, kolme koiraa ja kani. Taavi sai tehdä töitä hiki hupussa, että ehti nähdä kaiken tarpeellisen. Kuusi lapsista vietti päivät kotona äidin kanssa, onneksi suurin osa heistä vietti arkipäivänsä tarhassa ja koulussa, Taavi pääsi hieman helpommalla. Viikonloput olivat työläitä, silloin lapset saivat valvoa myöhään ja valvontatunteja kertyi helposti yli standardien. Kerran viikossa Taavi sai pitää vapaapäivän, silloin tuuraaja hoiteli hänen piirinsä. Joskus kyllä harmitti, kun omien asiakkaiden jokin merkittävä tapahtuma jäi itseltä näkemättä. Toissa viikolla Taavilta jäi näkemättä miten Jennalta lähti ensimmäinen maitohammas (Jenna oli kuulemma ollut hyvin reipas  tyttö) ja sen myötä myös hammaskeijun tapaamisen hoiti tuuraaja. Taavi rakasti hammaskeijuja, eikä koskaan kyllästynyt tekemään yhteistyötä kauniiden ja säteilevien keijujen kanssa. 

Aikuisia ja kotieläimiä ei varsinaisesti tarvinnut tarkkailla, mutta esimerkiksi pahantuulisesta, stressaantuneesta tai vaikkapa pms-oireisesta aikuisesta lapset saivat hyvitysmerkintöjä, siksi nekin piti kirjata lasten tileille. Taavin tarkkailtavat lapset olivat yhtä lukuun ottamatta aika tavallisia tyttöjä ja poikia. Jokaisella oli hyviä ja huonoja päiviä, pääsääntöisesti lapset kuuluivat normaaleihin kiltteihin lapsiin, jotka saavuttivat ennen joulua 80 prosenttisen kiltteyden ja ovat oikeutettuja normaaleihin joululahjoihin.  Yksi lapsista oli kuitenkin erilainen. Pieni poika, jonka tarkkailusta Taavi oli hämillään. Tämä pieni Markus-poika oli viisi vuotias ja niin kilttiä lasta ei Taavi ollut vielä pitkän uransa aikana tavannut. Markus ei kiukutellut ikinä, ei vaikka hänellä olisi siihen ollut aihettakin. Markus totteli vanhempiaan ja otti aina huomioon pikkusisarensa Maisan. Markus heräsi aina hyväntuulisena ja söi ruokansa kitisemättä. Markus auttoi voimiensa mukaan äitiä kotitöissä ja leikki kauniisti pienen sisarensa kanssa. Myös Markus oli äidin avustuksella kirjoittanut toivelistansa Joulupukille. Markus toivoi vain yhtä lahjaa, mutta se oli lahja, jota Taavi eikä Joulupukkikaan voinut toteuttaa. Se lahja oli vain Taivaan Isän mahdollista toteuttaa. Markus toivoi hartaasti, että hän pääsisi ensi syksynä esikouluun. Markuksella oli sairaus, jonka vuoksi hän joutui käymään usein sairaalassa ja syömään paljon lääkkeitä. Lääkkeet tuhosivat Markuksen vastustuskyvyn eikä hän saanut liikkua juurikaan kodin ulkopuolella. Markus halusi parantua ja päästä syksyllä eskariin ihan tavalliseksi pojaksi muiden lasten joukkoon. 

Taavi päätti ottaa ison riskin ja tehdä kaikkensa, jotta Markuksen toive toteutuisi. Kun jouluun oli enää neljä päivää ja perusraportit kaikista lapsista oli jo toimitettu lahjavastaaville, Taavi lähti kesken tarkkailuvuoron, jätti työnsä ja viritti kapulansa ulkoverkkoon. Taavilla ei ollut oikeutusta ulkoverkkoon, mutta hän otti riskin, vain Markuksen vuoksi. Kapulayhteys rohisi ja ulisi, mutta lopulta joku oli linjan toisessa päässä. ”Hei Taavi, meillä on täällä tieto huolestasi.” sanoi pieni, mutta kirkas ääni kapulan toisessa päässä. Taavi ei ehtinyt sanoa mitään kun ääni jatkoi: ” Taavi, me pidämme huolen Markuksesta, älä pelkää.”

Taavi palasi työhönsä ja sai joulun jälkeen huomautuksen sekä vuorosta poistumisesta että ulkoverkon käytöstä. Taavi tiesi, että niillä ei ollut mitään merkitystä. Tammikuussa kun Taavi oli jo siirretty tilinpäätöstehtäviin pääkonttorille, vastasi Markuksen äiti puhelimeen.  Markuksen uusimmat koetulokset olivat vihdoin valmistuneet. Markuksen verikokeet vahvistivat ihmeen tapahtuneen, sairaus oli voitettu. Taavin ansiosta Markuksen joululahja oli vihdoin saapunut.

Kiitospäivä

Ensi viikolla vietetään Amerikan Yhdysvalloissa kiitospäivää. Wikipedia kertoo, että myös Kanadassa, Grenadassa ja Japanissa on omat versionsa kiitospäivästä, kaikkia vietetään syystalvella. Alun perin kiitospäivää vietettiin maahanmuuttajien sadonkorjuun juhlana tai Kanadassa pitkästä vaelluksesta selviämisen juhlana. Vieläkin kiitetään sadosta, mutta myös kaikesta muusta hyvästä, jota elämä on kullekin tarjonnut. Kiitospäivänä perheet kokoontuvat yhteen. Tarjolla on perinteisesti ainakin kalkkunaa ja kurpitsapiirasta. Marraskuun viimeisenä torstaina vietettävää kiitospäivää seuraa Black Friday, joka käynnistää joulusesongin ja kassakoneet laulavat silloin iloisesti.

 

Olen itse kerran viettänyt kiitospäivän juhlaa amerikkalaisen perheeni luona. Päivästä on jäänyt mieleen amerikkalaisen jalkapallon seuraaminen ja tietysti perinteiset herkut, jotka eivät kuitenkaan minun makunystyröitäni kutkutelleet. Perhe ei ollut kovin uskonnollinen, enkä ainakaan muista, että olisimme mistään erityisesti kiitelleet toisiamme tai Luojaa. Jonkinlainen ketjutus yhdistää jenkkien syksyn juhlia; Halloweenin kurpitsat siirtyvät piiraaseen Kiitospäiväksi ja Kiitospäivän kalkkunaa syödään jälleen jouluna.

Viime vuosina Suomeen on pikkuhiljaa ujutettu Halloweeniä ja Pyhän Valentinuksen päivää, joskin jälkimmäinen on meillä laajennettu romanttisesta rakkaudesta kokonaisvaltaiseksi ystävänpäiväksi, varmastikin pelkästään kaupallisista syistä. Toistaiseksi en ole vielä törmännyt yrityksiin markkinoida meille suomalaisille kiitospäivän juhlaa, vaikka sen konsepti lienee uskonnollisin näistä kolmesta, ja siten sen sujauttaminen kalentereihimme voisi olla helppoakin. 

 Kiittämisen opetteleminen voisi tehdä hyvää meille suomalaisille. Ei sen tarvitsisi olla ylitsevuotavaista epäuskottavaa heruttelua. Pieni, asiallinen ja uskottava kiitos omille läheisille riittäisi. Kiitos, että olet olemassa, pidän sinusta. Asian ääneen sanominen tuntuisi hyvältä. Miksi meillä kehutaan ihmistä vuolaasti vain kun hän jää eläkkeelle tai kuolee?  

Kiitospäivänä arvioidaan myös taaksejäänyttä vuotta. Vaikka aina todetaan, että vanhoja on turha muistella, pieni vilkaisu taaksepäin voi auttaa jäsentämään myös tulevaisuuden suunnitelmia. Tämä toimii myös erinomaisesti hyvänä itsensä kiittämisen kanavana. ”Hyvä minä, olen jälleen selvinnyt tästäkin vuodesta ja kaikista sen kieroista juonista.” Suomalainen saattaa vielä muistaa kiittää kaveria, mutta itsensä arvostamisesta lähes kaikki suomalaiset saavat ala-arvoisen arvosanan. 

Minä olen kiitollinen perheestäni, sukulaisista, ystävistäni. Olen kiitollinen omasta ja muiden terveydestä. Olen kiitollinen kodista ja työstä. Olen selviytynyt hienosti kuluneesta vuodesta.

Kaamosmelankoliaa

Epämääräinen melankolia puristaa ja yrittää kieputtaa harsoaan ympärilleni. Kaikki on paremmin kuin hyvin, olen tyytyväinen ja onnellinen. Silti mieli on apea ja minua suruttaa, ilman syytä. Tila ei ole jatkuva, mutta hiljaisella hetkellä katse harhailee harmaassa sateessa ja ajatus alkaa kieppumaan raskaana. Arki tuntuu tahmaiselta ja päivät matelevat. Mitättömän pienet murheet tuntuvat valtavilta vastoinkäymisiltä, se mikä kepeänä kesäpäivänä ohitetaan olkienkohautuksella hymyillen, tuntuu loputtoman sateen ja pimeyden keskellä ankean ahdistavalta. En tietenkään puhu näistä ajatuksistani kenellekään, minuthan voitaisiin kevyesti diagnosoida keskivakavan masennuksen sairastajaksi ja pian napsisin sateenkaarenvärisiä onnellisuuspillereitä. Kyse ei ole masennuksesta vaan kaamoksesta.

Kyyneleet ovat löysällä, niiden esille saamiseen ei vaadita paljon. Kun olo on haikea ja tuntuu, että kunnon itkulla saisi puhdistettua tilaa pirteämmille ajatuksille, katselen mielelläni romanttisia elokuvia tai lääkärisarjoja. Ripsivärit ja nenäliinat saavat kyytiä, olo huojentuu.

Tarvitsen paljon läheisyyttä ja kosketusta. Haluaisin rakentaa peitoista ja tyynyistä majan olohuoneeseen ja viettää talven siellä. Haluaisin vaan nököttää turvallisessa kainalossa piilossa koko maailmalta. Olen useammin väsynyt, mikään unimäärä ei tunnu riittävän. Haluaisin syödä hyvin ja käydä talviunille kuin karhut. Tekisi mieli huokaista vain: ”Herättäkää minut kun aurinko alkaa sulattaa hankia!”

Vuoden pimein aika tekee muutenkin mörökölleistä suomalaisista hiljaisia ja äreitä. Päivät laahustetaan ja illaksi käperrytään kynttilän valoon. Joulun valmistelu pakottaa meitä hieman askaroimaan ja tulemaan ulos koloistamme. Jouluksi toivotaan lunta, ja väittäisin, että mielemme tarvitsee sitä enemmän kuin jouluidylli. Toive lumesta ja pakkasesta ei ole liioittelua. Likainen ja kuollut maa saa puhtaan peitteen, jonka alla se saa levätä ja kerätä voimia uuteen kukoistukseen. Maiseman lisäksi lumi raikastaa mielen ja tuo kaivattua valoa kaamospimeyteen. Kun pakkanen nipistää hereille, keho tietää olevansa elossa, hereillä ja valppaana. Tulisipa jo lunta ja pakkasta!