tiistai 7. huhtikuuta 2015

Rattiharmitus

Vietän kiitettävän paljon aikaa autoillen. Pelkät työmatkat vievät nopeasti laskettuna yli 400 tuntia vuodessa. En ole erityisen hyvä enkä erityisen huono kuljettaja. Teen virheitä ja olen joutunut onnettomuuksiinkin. Joskus itse olen ollut syypää, toisinaan olen vaan ollut väärässä risteyksessä väärällä hetkellä. Hieman yli 20 vuotta olen nyt ajellut ja vuosi sitten opetin tyttäreni ajamaan eli samalla kertasin itsekin liikennesäännöt. Taisin oppia uusiakin sääntöjä siinä samalla. Ainakin jouduin perustelemaan asioita tyttärelle ja samalla pohtimaan vastauksia itsekin. En silti ole mikään maantiejyyrä tai jarru. Ohittelen reippaasti, mutta yleensä en ota turhia riskejä.

Tarkoitukseni ei siis ole asettaa itseäni jalustalle, vaan pelkästää purkaa omia harmituksiani. En puhuisi rattiraivosta, vaan siitä pelkästään siitä miten jotkut asiat ärsyttävät minua hirmuisesti. Ajattelen, että kirjoittamalla harmituksistani saan ne ikäänkuin oksennettua ulos ja oloni tasoittuu.

Rattiharmitus I Sahaajat

Edessä olevan auton vauhti sahaa. Tyyppillisimmin tämä autolija kokee epävarmuutta kun joku tulee vastaan. Hidastaminen ei palvele siis myöskään ohittamista. Potentiaalisilla ohituspaikoilla, missä suora aukeaa ja vastaantulijoita ei ole, myös sahaajan vauhti on hyvä ja ohittamiseen vaadittaisiin kohtuutonta ylinopeutta. Erityisen turhaksi tämä sahaaja tekee vakionopeudensäätimen käyttämisen. Ohitettaessa vastaantulijoita varten hidastava lähtee yleensä peesiin ja roikkuu takapuskurissa. Vierailla kameravalvotuilla teillä sahaajasta saattaa olla iloa, mikäli hän tunnistaa kamerapaikat ja hidastaa niitä varten.

Rattiharmitus II Roikkujat

Takapuskuriin liimautujat. Eivät mene ohi, eivätkä ota etäisyyttä. Näihin toimii oikeastaan vain bussipysäkillä vierailu, silloin saattavat tajuta jatkaa matkaansa. Erityisesti talvella nämä ovat niin ärsyttäviä. Joskus joku toki saattaa ajatuksissaan ajautua lähelle, silloin tyyppi saattaa tajuta olevansa väärällä reviirillä kun näpäyttää jarrua pari kertaa tai pesee tuulilasia. Olen tosin miettinyt, että ovatko nämä tyypit vaan tuulilasupesunesteen toiveessa siellä puskurin tuntumassa.

Rattiharmitus III Rallikuskit

Kaikista pitää päästä ohi. Kenenkään takana ajaminen ei vaan tule kuuloonkaan. Eikä tämä ole mikään mersu-, bemari tai audikuskien yksinoikeus. Auton merkillä tai suorituskyvyllä ei ole väliä. Nämä menevät ohi vaikka väkisin. Tunnetaan myös nimellä Kamikaze-kuskit. Ohitus tapahtuu paikassa kuin paikassa, lopuksi kiilataan suoraan ohitettavien eteen.

Rattiharmitus IV suoristelijat

Ne ihmiset, jotka eivät jaksa kääntää rattia kääntyessään riittävästi ja kiilaavat vastaantulijoiden kaistan kautta. Tämähän toimii toki silloin kun vastaantulijoita ei ole, mutta kun itse joudun jarruttamaan ettei kolisisi tai pahimmassa tapauksessa peruuttamaan niin argh. Jotenkin isoilla rekoilla tai linja-autoilla vielä ymmärtää, ettei se auto taitu niin helpolla 90 asteeseen, mutta perushenkilöauto kyllä taittuu.

Rattiharmitus V kiertoliittymäsekoilijat

Kiertoliittymien eli kansanomaisesti liikenneympyröiden kanssa on monella suomalaisella vaikeuksia. Ehkä eniten ärsyttävät ne, jotka pysähtyvät ennen liittymää silloinkin kun autoja ei ole tulossa. Erityisen ärsyttävää tämä tietysti on talvella kun oma auto ei välttämättä yllättäen pysähdykään kun joku lojauttaa jarrut lukkoon vaikkei ketään tulekaan (ei ole tullut viikkoon eikä tule viikkoon, mutta parempi pysähtyä ja varmistaa). Toiseksi ärsyttävämpiä ovat ne jotka eivät vaivaudu käyttämään suuntamerkkiä osoittamaan, että poistuvat liittymästä tai käyttävät suuntamerkkiä eivätkä kuitenkaan poistu liittymästä. Kiertoliittymässä voi tapahtua mitä vaan. Erityisesti jos kaistoja on kaksi tai jos kiertoliittymään saapuvat ovatkin etuajo-oikeutettuja. Suosittelen pysymään skarppina.

Rattiharmitus VI pelkäävät kuskit

Usein erityisesti kaupunkiajossa törmää kuskeihin, jotka pelkäävät ajamista. Ajaminen on epävarmaa ja usein hiipuvaa. Usein kyseessä on joko uraansa aloitteleva tai lopetteleva kuski. Pahinta on, jos kuski ei tunnusta pelkäävänsä. Silloin tulee usein rumaa jälkeä. Ihmiset jotka pelkäävät ajavat harvoin, silloin usein miettii, että onko järkeä pitää autoa jos sitä käyttää pari kertaa kuukaudessa. Ylläpitokustannuksilla ajelisi komeasti taksillakin. Talvisäällä pelkääjät ovat kaikkein vaarallisimmillaan, heille on täysin mysteeri miten oma auto käyttäytyy liukkaalla. Jos auto lähtee lapasesta niin se on herran haltuun miten käy. Tietysti jos ajaa maksimissaan 20 km/h niin ehkä hengissä pysytään ellei jalankulkijoita ole lähellä.

Rattiharmitus VII nyrkinnäyttäjät 

Kuten jo sanoin alussa niin itsekin olen mokaillut liikenteessä. Niin paljon kuin jokin läheltä piti tilanne joskus harmittaakin niin auliisti pyydän anteeksi nostamalla kättä tai elehtimällä anteeksipyytävästi. Miten ihastuttavaa kun tämmöisessä tilanteessa vastapuoli, joka siis ehkä pelästyi, kokee tärkeäksi jäädä keskelle risteystä puimaan nyrkkiä ilmassa ja kiroamaan mielipuolisesti. Silloin joskus pohdin, että kuinka siistiä olisi kiihdyttää ja mosauttaa ihan tahallaan sen nyrkinheiluttajan pellit kurttuun. Oikein polttaa kumia ja kiihdyttää. No, ehkä heitä helpottaa kun saavat raivota. Heille ei ikinä käy mitään mokaa.



sunnuntai 28. joulukuuta 2014

Eppu

Eppua harmitti. Siinä hän istui ja tunsi itsensä tyhmäksi. Oli tuntenut jo 78 minuuttia. Tunti ja 18 minuuttia. Treffit piti olla. Eppu oli ollut niin innoissaan. Eppu oli käynyt suihkussa, ajanut partansa, föönannut hiuksensa ja sipaisut hieman geeliäkin. Vaatteiden valitseminen oli ollut vaikeinta. Miten näyttää hyvältä ja silti rennolta, ikään kuin ei olisi varta vasten laittautunut, vaikka olikin.



Eppua oli jännittänyt ihan hirmuisesti. Vaikka Maiju vaikuttikin netissä käytyjen satojen keskustelujen perusteella oikein mukavalta ja helposti lähestyttävältä, oli kasvotusten tapaaminen ahdistanut kamalasti. Epun oli tehnyt mieli lasillista viiniä rentouttamaan, mutta hän oli malttanut mielensä. Hän ei halunut tuoksahtaa alkoholille ja antaa itsestään väärää kuvaa. Vaikka tuntuikin, että puhumaton suomalainen mies oli jo kertonut itsestään ihan kaiken tuolle naiselle. Maijulle oli niin helppo kirjoittaa omista ajatuksistaan ja elämästään. Kolmen kuukauden lähes päivittäisten keskustelujen jälkeen Eppu oli uskaltanut ehdottaa Maijulle kuvien vaihtamista. Maiju ei ollut halunut ensin lähettää kuvaansa. Oli selitellyt, ettei ole mitenkään kaunis eikä varsinkaan kuvauksellinen. Kun Eppu oli kertonut, että itsekin oli ihan tavallinen suomalainen mies eikä mikään adonis ja lähettänyt oman kuvansa Maijulle, oli Maiju lähettänyt vihdoin kuvan itsestään.

Maiju oli kuitenkin kaunis. Ei tietenkään mikään missi, mutta kuvassa naisella oli kaunis sydämestä kumpuava hymy, joka näkyi myös silmissä. Maijun siniset silmät heijastivat sitä sisäistä kauneutta mikä hänen viesteissään välittyi. Kun Eppu kehui Maijua, meni nainen aivan hämilleen ja tulkitsi kehut naljailuksi. Meni kauan, ennen kuin Eppu sai naisen vakuutettua, että hän oli aivan tosissaan.

Maijusta oli tullut Epulle tärkeä. Illat kuluivat usein keskustellessa naisen kanssa. Eräänä päivänä Eppu sitten rohkaisi mielensä ja ehdotti tapaamista. Maiju asui reilun tunnin ajomatkan päässä, mutta Eppu lupasi mielellään ajella sinne kahville. Jos vaan Maiju haluaisi tavata.

Siinä Eppu nyt istui surkeana. Maiju ei ollut tullutkaan. Maiju ei vastannut puhelimeensa eikä viesteihin. Oli pitänyt tavata tunti ja 18 minuuttia sitten. Eppu oli saapunut etuajassa, istunut rennosti nurkkapöytään odottamaan Maijua. Tilannut kahvin ja croisantin. Ja sitten vielä toisen kahvin. Jokainen ovesta saapunut nainen aiheutti Epulle sydämen ylimääräisen lyönnin. Mutta Maiju ei saapunut. Eppu tilasi itselleen oluen. Yhden hän voisi juoda ennen kuin lähtisi katkeralle paluumatkalleen. Olut ei maistunut. Eppu oli niin pettynyt. Hän oli ihastunut kovasti Maijuun. Kuvittelut jo mielessään netissä tapaamisen johtavan ties mihin vuosisadan rakkaustarinaan. Hölmöksi tunsi Eppu itsensä. Meiju olikin aivan liian mukava, kaunis ja sydämellinen ollakseen totta. Katkeralle maistui olut vieraan kaupungin kahvilassa.

Hiljainen mies ajeli kotia kohti syksyn pimeänä iltana. Radiossa soi jokin hempeä rakkausballadi ja Eppu sulki radion. Eppu pysähtyi seuraavalle bussipysäkille. Piti saada vähän raitista ilmaa. Ajatukset eivät jättäneet Eppua rauhaan. Oikeastaan Eppua pelotti mennä kotiin. Hän oli mielessään kuvitellut illan päättyvän aivan eri tavalla. Siellä odotti tyhjä koti. Tyhjä hiljainen koti. Ja omat ajatukset. Eppu päätti, ettei kyllä Maijun vuoksi itke, hädin tuskin hän tunsi naisen, eiväthän he koskaan ole tavanneetkaan. Silti kyynel meinasi puskea silmäkulmaan ihan väkisin. Eppu oli ollut niin pitkään yksinäinen. Elämässä oli ollut sisältöä kun hän oli päivittäin keskustellut ja viestitellyt Maijun kanssa. Oli tuntunut, että joku välitti hänen elämänsä sisällöstä. Joku halusi kuulla, että miten päivä oli sujunut.

Kotona Eppu riisuuntui ja meni suoraan nukkumaan. Aamulla piti herätä töihin. Huvitti tai ei. Onneksi Eppu ei ollut puhunut Maijusta kenellekään. Eipähän kukaan ainakaan kysellyt miten oli treffit sujuneet. Eppu ei vaan saanut unta. Hän pyöri ja pyöri ja pyöri. Kävi mielessään läpi lukuisia keskustelujaan Maijun kanssa. Miten ihmeessä hän oli niin väärin koko ihmisen puheet ymmärtänyt. Maiju oli Epun mielestä itsekin vielä edellisenä päivänä todennut kovasti odottavansa tapaamista. Miten Eppu oli sen niin väärin tulkinnut. Epun oli ihan pakko nousta ylös sängystään ja avata kannettavansa. Hänen oli pakko tarkistaa, mitä Maiju oli kirjoittanut. Koneen käynnistyminen kesti pienen ikuisuuden. Kun Eppu vihdoin kirjautui keskusteluihin hän huomasi, että Maiju oli lähettänyt hänelle kolme uutta viestiä. "Hei Eppu, toivottavasti viestini vielä ehtii luoksesi ennen kuin lähdet tapaamaan minua. Äitini on viety sairaalaan teho-osastolle, enkä pääse tänään tapaamiseen." Ja juuri hetki sitten Maiju oli kirjoittanut "Olit yrittänyt soittaa, ilmeisesti odotit minua turhaan. Teho-osastolla ei saa käyttää puhelinta." ja viimeisenä viestinä "Äiti voi hyvin, ei hätää. Olen pahoillani että odotit minua turhaan. Sovitaan huomenna uusi tapaaminen". Ja samassa hetkessä kaikki oli jälleen hyvin. Paremmin kuin hyvin. Eppu kirjoitti vain <3 ja palasi hymyillen ja väsyneenä sänkyynsä.

keskiviikko 24. syyskuuta 2014

Liikuntaa limiiteillä



Liikun aika paljon. Joskus liikuntaharrastamiseni eskaloituu lähelle addiktoitumista. Tulee päiviä jolloin en voi elää itseni kanssa, ellen ole liikkunut. Unohdan usein levon ja palautumisen merkityksen. Liikuntapäiväkirjani ei ole täydellinen ellei se ole täynnä merkintöjä.

Sen lisäksi, että välillä liikkumiseni hipoo urheiluhulluutta, liikun lähes aina todella argressiivisesti. Toteutan autopilotilla aika lailla ajatusta "no pain, no gain" eli vapaasti suomennettuna "ei tuskaa, ei tuloksia". Alitajuntaisesti liikunnan pitää mielestäni siis tuntua ikävältä, en useinkaan tietoisesti pyri siihen. Toisaalta on hyvä, että pyrin pois mukavuusalueeltani. Ilman mukavuusalueelta poistumista joutuisin todennäköisesti jäämään sohvalle syömään herkkuja ja liikuttamaan ainoastaan kaukosäädinsormeani. Mutta miksi lähes aina löydän itseni lähes kuoleman kielistä ja veren maku suussa?

Koululiikunta oli usein mielestäni epämiellyttävää. En tiedä johtuiko se kiireestä vai siitä, että peruskoulun liikunnanopetus oli nuoruudessani todella ala-arvoista, ainakin minun osaltani. Jotenkin koululiikunta pilasi liikunnan ilon minulta moneksi vuodeksi. Typerääkin typerämmän tamburiinijumpan ja sääntöjä kaipaavan neljänmaalin tahkoaminen ei kai koskaan pyyhkiydy pois muistoistani.

Yksi syy liikuntasuorittamiseni masokistisuuteen ovat liikunnan tuottamat endorfiinit. Jos otan itsestäni lähes kaiken irti pääsen varmemmin nauttimaan siitä hyvänolon euforiasta. Lörpäskästä leppoisasta liikunnasta ei valitettavasti aina saa leppoisaa hyvää mieltä ja raukeaa oloa. Sanotaan, että kun mieli on väsynyt pitää rasittaa kroppaa ja kun kroppa on väsynyt pitää rasittaa mieltä. Istun tietokoneella tai autossa päivittäin pelottavan paljon. Olen väsynyt, mutta usein huomaan, etten olekaan fyysisesti väsynyt. Liikkumalla katoaa valeväsymys, päänsärky ja jumittavat lihakset. Kun endorfiiniraukeus katoaa tunnen itseni usein hyvinkin energiseksi, puhunkin Duracell-pupu -ilmiöstä.

Tottakai haluan myös kuluttaa liikunnan aikana mahdollisimman paljon kaloreita, jotta voisin syödä enemmän. Intesiivinen liikunta kuluttaa enemmän kuin kevyt höntsäily. Eniten kuitenkin kaipaan liikunnan intensiivisyydeltä muiden asioiden unohtamista. Ohjatuilla koreografisilla tunneilla pystyin nollaamaan koska oli pakko seurata ohjeita ja tyhjentää aivot muista turhista ajatuksista. Kuntosalilla ja lenkillä huolien, murheiden ja tekemättömien töiden unohtaminen on vaikeampaa. Kun laittaa itsensä koville, on pakko miettiä montako toistoa vielä on jäljellä tai vaikkapa lenkillä on pakko keskittyä hengittämiseen tai siihen oksentaako kohta vai ei?

Joskus (yhä useammin) fysiikkani kuitenkin kiukuttelee kun noudatan tuskan lakeja. Ihan lapsuudesta asti juuri kehoni on ollut se, joka on asettanut rajoja liikkumiselleni. Silti koettelen rajojani edelleen. Joskus pidän itseäni jopa tyhmänä, koska tuntuu, etten koskaan opi kuuntelemaan kehoni viestejä. Viimeisen parin vuoden aikana normaalit liikunnasta kipeytyneet lihakset ovat olleet pientä jatkuviin kremppoihin ja ongelmiin verrattuna.  Minulle on ehdotettu pitkää taukoa liikunnasta. Jaksoin pari viikkoa, sitten oli päästävä. Aluksi sattui todella paljon, mutta ylimääräiseenkin kipuun tottuu yllättävän nopeasti. Nähtäväksi jää aiheutanko enemmän pysyviä vaurioita vai häipyykö kipu pikkuhiljaa kokonaan.

Kai minun pitäisi opetella liikkumaan lempeämmin. Kuunnella paremmin kehoani. Muistaa levon ja palauttelun merkitys. Tai sitten vaan paahtaa täysillä niin kauan kuin kroppani kestää. Kai tärkeintä on kuitenkin, että liikunta on mielekästä?

tiistai 2. syyskuuta 2014

Aikuisten kutsu mua

Lukiolaiset käynnistivät 28.8. loistavan kiusaamista vastustavan kampanjan nimeltä  #Kutsumua. Kampanja on levinnyt todella nopeasti lukiolaisten piiristä valtakunnalliseksi kampanjaksi ja pian saamme takuulla todistaa miten kampaja leviää ympäri maapalloa. Kaikki aseet kiusaamista vastaan ovat loistavia ja tämä kampanja on mielestäni yksi onnistuneimpia. Hienoa!


Kampanja on saanut minut miettimään kiusaamista todella paljon. Olen miettinyt miten itse lapsuudessani ja nuoruudessani kokemani kiusaaminen on vaikuttanut minuun niin paljon. Itsetuntoni on nelikymppisenäkin vielä hieman hatara, todennäköisesti en koskaan saa kiusaamisen aiheuttamien haavojen arpia täysin kadotettua.

Olen pohtinut myös sitä, miten ihan pienet lapset tai alakouluikäiset kiusaavat ja nimittelevät toisiaan varsin avoimesti. Kiusaamiseen on helpompi puuttua ja sitä vastaan on aseita. Nykyään kiusaamisesta on oikeasti tehty todella kiellettyä, minun lapsuudessani kiusaamisesta kertovalle saatettiin helposti antaa "kaipuripukin"-leima. "Älä ole moksiskaan", "Eihän haukku haavaa tee" tai "Anna samalla mitalla takaisin"  olivat ihan käytettyjä lauseita. Nykyisin ollaan heti varsin vakavia kun koululainen kertoo kiusaamisesta.

Kun lapsuus jää taakse kiusaaminen muuttuu toisenlaiseksi. Aikuiset puhuvat pahaa toistensa selkien takana, juoruvat pahantahtoisesti ja sulkevat ulkopuolelle. Pinnallisesti asiat ovat usein kunnossa, mutta pinnan alla kytee. Työyhteisöt, naapuristot, seurat, harrastepiirit ja jopa omat sukulaiset voivat kohdella aikuisia ihmisiä todella inhottavasti. Koululaisten kiusaaminen on todellakin lastenleikkiä siihen nähden miten pahoja ja ilkeitä fiksut aikuiset voivat olla toisilleen.

Itsellänikin on kokemusta ulkopuoliseksi jäämisestä, itseeni kohdistuneista perättömistä huhuista ja ystävinä pitämieni ihmisten pettämäksi tulemisesta. Tällä hetkellä tietäisin myös täysin mitkä kaksi nimeä vetäisin yli rasteilla omassa kutsu mua -paperissani, mutta molemmat nimet ovat aivan liian kipeitä asioita minulle, että voisin niitä edes omassa blogissani ääneen sanoa. Tiedän varmuudella, että niin minusta puhutaan selkäni takana vaikken sitä mitenkään todistaa voikaan.

Miten me aikuiset voimme odottaa, että lapset oppisivat olemaan kiusaamatta kun itse emme pysty esimerkkiä näyttämään? En minä itsekään mikään enkeli ole, mutta Kutsu mua -kampanja on saanut minut ainakin pohtimaan miten itsekin voisin omaa käytöstäni parantaa ja toimia jatkossa siten, ettei kukaan tulisi kiusatuksi tai edes epäoikeuden mukaisesti kohdelluksi.

keskiviikko 27. elokuuta 2014

Jos kylvää hyvää, niin niittääkö myös?

Harmittaa kun ihana aurinkoinen ja lämmin kesä on takana. Edessä on työntäyteinen syksy. Sataa ja tuulee, pian on pimeääkin. Ainakin minulla sää vaikuttaa kummasti myös mielialaan. Ruikutan jonkin verran aina, mutta ankealla säällä minä ainakin turhaudun, kiukustun ja ahdistun huomattavasti helpommin kuin auringonpaisteessa. Stressi vaanii jokaisen nurkan takana ja ketutuskynnys alkaa näyttämään alamäeltä.

Ajattelin tänä syksynä suorittaa poikkitieteellisen sekoilevan testin. Olen päättänyt olla ahdistumatta mistään. Olen päättänyt olla yltiöpositiivinen ja hyväntuulinen. Siis aina. Tai siis aina hereillä ollessani. En kiukustu, en stressaannu enkä edes itsekseni juputa. Jos, tai siis kun, tai siis aina kun tulee kökköä vastaan, iloitsen saamistani haasteista. Pääsen näyttämään miten loistavasti selviydyn milloin mistäkin tilanteesta.

Aion olla niin aurinkoinen, iloinen ja hyväntuulinen, että synkimpiä aikalaisiani alkaa oksettaa. Juuri se hahmo, jonka lääkityksen kaikki haluaisivat joko kopioida tai tuhota. Suunnittelen, että kehun kaikkia ihmisiä sekä päin naamaa että niiden selän takana. Halailen paljon ja teen hassuja juttuja vaan ilahduttaakseni muita ihmisiä. Yritän myös saada muita mukaan hörhöilemään ja kikattelemaan.

Olen suunnittelut myös, että yritän olla myös itselleni ihana. En puhu pääni sisällä rumasti itselleni. En siis sano itseäni tyhmäksi, laiskaksi, lihavaksi enkä rumaksikaan. Etsin itsestäni positiivisia puolia ja korostan niitä. Alleviivaan sitä, miten ihanan aurinkoisen ihanan positiivinen olen. Palkitsen ja hemmottelen myös itseäni.

 Jos oikein kylvän tätä elämän iloa ja hyvää mieltä ympärilleni, niin jännittävintä on nähdä pääsenkö myös sitä niittämään? Kuulostaa hauskalta, mutta koska itseni tunnen niin tiedän, ettei tämä "hymy pyllystä huulille" -operaationi tule olemaan helppo. Teeskennellyllä aurinkoisuudella ei nimittäin pitkälle pötkitä. Jos hymy muistuttaa enemmän väkinäistä irvistystä, se ei taatusti tartu kenellekään. Aitous on menestymisen edellytys tässäkin asiassa. Yrittää aion joka tapauksessa, päivän kerrallaan. Jos tulee juputus päiviä väliin niin seuraavana päivänä taas aloitetaan hymyllä. Kuten laihdutusprojekti ei kaadu yhteen mässäilypäivään, hyväntuulen projektikaan ei kaadu yhteen ketutukseen, tiuskahdukseen tai pahansisuiseen juoruun.

perjantai 18. heinäkuuta 2014

Isä

Olin isän tyttö. Aina.

Murrosikäisenä salamoi ja kipinöi, ehkä osin samankaltaisuuksiemme vuoksi, mutta ehkä myös siksi, että isälle oli kenties vaikeaa nähdä pikkutyttönsä kasvavan isoksi. En tiedä.

Kun halusin lähteä vaihto-oppilaaksi, isä päästi minut matkaan itkien "eihän lapsia tehdä siksi, että ne lähtevät pois." Eiväthän lapset lähde vaan aikuiseksi kasvaneet lapset. Palasin kuitenkin. Olemme kai aina vanhemmmillemme lapsia. Niin olen päättänyt omien murujenikin kanssa, ihan sama kuinka isoiksi kasvavat, minun vauvojani ovat aina.

Ei isäni ollut täydellinen ihminen. Kukapa olisi? Eikä hän päiväkirjojeni mukaan aina ollut edes täydellinen isäkään. Hieno ihminen hän oli silti. Hienointa hänessä oli hänen sydämensä. Isä oli hyvä ihminen. Rehellinen ja aito. En koskaan ajatellut, että isä olisi vetänyt mitään roolia tai yrittänyt olla jotakin muuta mitä oli. Hän oli aina oma itsensä, hyvässä ja pahassakin.

Pahaa hänessä oli vähän. Enemmänkin kyseessä oli kiivas temperamentti ja äkkipikaisuus. Tiedän asian, koska mainitut ominaisuudet ovat geeneissä siirtyneet minullekin. Juttuja olen toki kuullut isäni nuoruuden toilailuista, mutta toisaalta kukapa ei nuorena olisi jotakin hullua ja typerääkin tehnyt. Mitä enemmän ikää hänelle tuli, sitä leppoisampi hän oli.

Isäni oli ahkera. Jossain välissä hän sai lisänimen Höyry-Paappa. Silloin hän ei ollut vielä lähelläkään papaksi tulemista, vaan nimi Paappa juonsi juurensa hänen tavastaan kehoittaa laittamaan asioita: "Paappa tämä sinne".  Isäni kuului sataprosenttisesti on/off -ihmisiin. Aina täysillä kunnes homma tuli hoidettua tai totaali väsymys iski. Niin hän eli elämänsäkin, niin täysillä kuin pystyi, ihan loppuun asti. Eniten lopun sairastelussa häntä ahdistikin juuri se, kun ei voinut mitään tehdä. Elämän päiviä olisi jopa saattanut olla enemmän ellei hän viimeiseen asti olisi uhmannut kaikkia käskyjä ottaa "rauhallisesti."

Isä myös rakasti täysillä ja ehdoitta. Todella harvoin hän edes puhui kenestäkään ihmisestä mitään pahaa, pikemminkin vain ohitti ne ihmiset, joista ei pitänyt. Hän pyrki näkemään aina se positiivisen puolen ihmisissä sekä asioissa. Onneksi myös tämän piirteen olen häneltä perinnyt. Isälläni oli suuri sydän. Isän herkkyyden olen perinyt myös. Ne tuhannet kerrat kun yhdessä katselimme televisiota ja väistelimme toistemme katsetta, koska molemmilla oli tippa silmässä. Pelin henki oli, että yritti pidätellä kunnes toinen ei enää pystynyt ja sitten pystyi laittamaan omat kyyneleensä toisen "no kun sie aloitit" - piikkiin.

Rakas isä oli ihana pappa. Ja niin helposti kiedottavissa pikkurillin ympärille. Pappana hänessä ei ollut ripaustakaan siitä vähän ankarasta isästä. Lapsenlapsilleen hän salli paljon enemmän.

Pian tulee kuluneeksi vuosi siitä kun isä lähti jonnekin parempaan paikkaan. Enää en ajattele häntä ihan joka päivä, mutta ainakin joka toinen päivä. Joskus suru tulee vielä ihan yllättäen, mietin jotakin asiaa jonka haluaisin kertoa isälle, tai kuulen hyvän vitsin ja tiedän, että isä tykkäisi siitä. Joskus vain haistan tuoksun tai näen isän näköisen ihmisen ja sydän hypähtää. Luulen, että isä on lähellä vaikken häntä nää. Sydämessäni hän on aina.

lauantai 5. heinäkuuta 2014

Äidillisiä ohjeita

Kun esikoinen alkaa lähestyä täysi-ikäisyyttä, niin jotenkin tulee sellainen olo, että haluaisi varmistua siitä, että hänellä olisi kaikki tarpeellinen äidiltä omaksuttava tietous hallinnassaan. Miten sitä ikinä voisi kaiken tarpeellisen ja tarpeettoman tiedon siirtää lapselleen ilman, että on hössöttävä tai yli-huolehtiva. Pitääkö vaan luottaa siihen, että lapsi kysyy äidiltä kun tulee tiukka paikka? Vai onko se nykyään vain KVG-linjausta? Ainakin vielä tuntuu ihanalta, kun kotona asuva nuori kääntyy joskus hassuiltakin kuulostavissa ongelmissaan äidin puoleen. Ja kummasti sitä, itsekin vielä ihan säännöllisesti kysyn äidiltä asioita, keneltä sitten?

Mitä jos en itse olisikaan neuvomassa lapsiani kun he aloittelevat omaa elämäänsä? Voisinko mitenkään kirjoittaa edes sataa parasta neuvoa heille perinnöksi? Tai edes kymmentä? Enkä nyt ajattele mitään sellaisia elämää suurempia vaikeatajuisia ihmissuhde- tai elämäntaito-ohjeita, vaan ihan niitä käytännön vinkkejä ja ohjeita.

Niinpä ajattelin, että jos edes muutaman omalta äidiltä tai oman kantapään kautta opitun kikkakolmosen kirjaisin ylös. Saattaisipa siitä hyötyä omien tyttärieni lisäksi muidenkin äitien tyttäret ja pojat.

Toivottavasti tämä ei nyt ala kuulostamaan ihan niksi-Pirkalta. 


Ihmesienet ovat todellakin ihmesieniä! Ihmesieni, se valkoinen neliskanttinen noin euron hintainen kapistus, pyyhkii pois lähes kaikki epämääräiset tahrat ja kiillottaa hanat sekä altaat. Ihmesieni pelastaa tussilla "koristellut" parketit ja punaviinillä marinoidut kaakelit. 

Suola auttaa lihaskramppeihin. On tärkeää juoda tarpeeksi ja syödä monipuolisesti. Kun yöllä herää siihen, että pohjeesta, jalkapohjasta tai reidestä "vetää suonta", imeskele meri- tai ruususuolarae, laita jalkaasi villasukka ja kävele vähän. Auttaa ihan varmasti minuuteissa.

Kylmäpakkaus pyyheeseen käärittynä (lumi tai pakastevihannespussit toimivat myös loistavasti) auttaa parhaiten nenäverenvuotoon. Tämän omat tyttäret jo osaavatkin!

Jos joutuu pakkaamaan ostokset kaupan muovikasseihin ja pakkaa ne sitten auton takakonttiin, pussin suut kannattaa laittaa yksinkertaiseen solmuun (ei umpisolmuun). Silloin täyteen pakatun muovikassin sisältö kestää pienen huojumisen ilman, että ostokset leviävät pitkin auton takalaaria.

Jos kynsilakan poistoaine on loppu ja kynsilakka kaipaa poistamista, levitä ohut kerros kynsilakkaa kynnelle ja pyyhi se muutaman sekuntin kuluttua pois. Uusi kynsilakka vie mennessään myös vanhaa.

Hammastahnalla voi kiillottaa hopeaa. Ruokasoodalla voi harjata hampaista tummentumia. Ruokasoodalla saa myös kaikenlaisia pahoja hajuja pois. Esimerkiksi hikisiin lenkkitossuihin ripoteltu ruokasooda poistaa hienhajun (no ehkei ihan kokonaan). Antaa jauheen muhia siellä vaikkapa vuorokauden ja imuroi sitten pois. Kerran lapsi oksensi kangas sohvalle ja ostin vaikka minkälaisia pesuaineita ja hajusteita, mutta sohva haisi aina vaan oksennukselle. Tein ruokasoodasta ja vedestä tahnan ja hankasin sillä sohvaa  - voilá haju katosi. Ruokasoodalla voi hangata myös hampaita - tummentumat katoavat hieman (tosin luulen, että tätä hammaslääkärit eivät suosittele).

Kaupasta ei kannata ostaa suihkutettavia yleispesuaineita. Itse ostan yleispesuaine pullon, josta kaadan suihkupullon pohjalle ainetta ja sen laimennan vedellä. Aine on riittoisaa ja toimii, samalla kodin kemikaalikuormitus pysyy kohtuullisena.

Nokkosen polttamaan auttaa jääpala tai hammastahna.


keskiviikko 18. kesäkuuta 2014

Tuttu naama

Minulla on kiusallisen hyvä kasvomuisti. Yleensä osaan myös yhdistää tutut kasvot paikkaan ja aikaan. Luulen, että muistini toimii valokuva -muistin kaltaisesti. Ihan täydellistä valokuvamuistia minulla ei valitettavasti kuitenkaan ole, tai sitten otan kuvia varsin valikoivasti. Kun näkee lähikaupan kassaneidin uimarannalla, niin voi joskus mennä hetki ennen kuin raksuttaa. Kenties hupaisin tilanne minulle on kasvomuistini kanssa tapahtunut kerran Nokian kylpylässä. Olin pienen tyttäreni kanssa saunassa ja lauteille tuli todella tutun näköinen nuori nainen, joka katsoi tuttavallisesti hymyillen minua. Olin varma, että tunnen naisen ja tiedän miltä hänen puheäänensä kuulostaa. Koska suurin osa ihmisistä, jotka minä tunnistan ja muistan, eivät tunnista tai muista minua, päätin, että pidän suuni kiinni ennen kuin saan pähkittyä mistä kyseisen ihmisen tunnen. Mietin ja mietin, mutta en vaan saanut kiinni mistä ihmisen tunnen. Koska asia kiusasi minua, niin oli hyvin lähellä, etten kysynyt naiselta, "ollaanko oltu joskus samassa koulussa, tai jotain?" Maltoin kuitenkin pysyä hiljaa, onneksi. Iltaisella saman kylpylän ruokaravintolassa saunassa tapaamani nainen tuli vastaan meikattuna ja laitettuna. Kyseessä oli oli muutaman vuoden takainen tangokuningatar Tiina Räsänen!

Hyvästä kuvamuistista on hyötyä myös navigoidessa. Karttapääni toimii vaikka olen tosi onneton ilmansuuntien kanssa. Tiedän, että aurinko nousee idästä ja laskee länteen (älkää vaan sanoko et se oli just päin vastoin), mutta muuten olen aika pihalla. Joskus jopa oikea ja vasen voivat mennä sekaisin, tosin tässä suhteessa vuodet aerobicissä ovat auttaneet, siellä kaikki alkaa aina oikealla jalalla. Ilmansuuntaongelmistani huolimatta löydän paikasta a paikkaan b, enkä puhu nyt siitä pienestä kotikaupungistani, vaan tätä taitoa on testattu myös isoissa maailman kaupungeissa. Joskus toki ehkä olen ollut onnekas, mutta olen vakuuttunut siitä, että minulle on annettu jokin sisäinen kyky kaupunkisuunnistukseen. En muista tilannetta, missä olisin eksynyt tai etsinyt jotakin paikkaa tuskastumiseen asti. Sen sijaan muistan tilanteita, missä olen joutunut kinaamaan toisen henkilön kanssa kun minua on yritetty viedä väärään suuntaan.

Tänään muistini kiusaa minua nimien kanssa. Näen ihmisen tai asian hyvin selvänä, mutta nimi ei vaan tule mieleen. Nimi on "kielen päällä". Mitä enemmän yritän tätä ärsyttävää nimeä palauttaa mieleeni, sitä kauemmas se tuntuu lipuvan. Joskus käyn mielessäni aakkosia läpi, maistelen kirjaimia, olisiko nimi voinnut alkaa jollakin kirjaimella? Yleensä on helpointa luovuttaa miettiminen. Hetki sen jälkeen nimi tulee kirkkaana mieleen. Hassua, mutta yleensä minun on pakko sanoa ääneen nimi tai asia mitä olen aikaisemmin miettinyt.

Jos kerran on siunattu hyvällä pärstäkerroin muistilla niin onhan se ymmärrettävää, että joskus jollakin muulla sektorilla tökkii. Eniten muistini tökkii silloin kun olen nukkunut vähän tai huonosti. Tai kun stressi iskee. Mitä enemmän asioita on muistettavanani sitä varmemmmin jossain kohdassa tapahtuu "ison pyörän heittoa". Koska tiedostan tämän, teen aina listoja asioista tai tripla varmistelen asioita. Olihan levy pois päältä, onhan avaimet, muistinhan kaiken? Ja silti se iso pyörä heittää. Löydän avaimet jääkaapista tai kuten viimeksi olin jättänyt päivän postit auton katolle. Onneksi ei ollut kovin tuulinen päivä, siellä ne nätisti kököttivät odottamassa.

Onneksi nykyään on erilaisia muistinvirkistämisvälineitä. Toisaalta parhaiten muistiani auttaa kuitenkin ihan perinteinen paperikalenteri. Ilman sitä olisin totaalisen pulassa. 

torstai 5. kesäkuuta 2014

Nätti kuva

Minusta otetut valokuvat näyttävät aina kamalilta. Ainakin lähes aina. Jotkut lapsuuden ja nuoruuden "kamalat" kuvat eivät enää näytä niin kamalilta, nyt voin ymmärtää, että niissä on vain hölmö ilme, typerät vaatteet tai hassu tukka.

Kun katson itseäni peilistä näytän äärimmäisen harvoin edes juuri heränneenä tai kipeäni niin kamalalta kuin vaikkapa täydessä tällingissä serkun häissä otetuissa kuvissa. Tuntuu, että kuvassa on joku ihan muu kuin minä. Tässä kohdassa piti olla jokin todella kauhea kuva minusta, mutta päätin säästää teidät siltä sekä itseni siltä, että kuva pian leviäisi internetissä youtube -kevennyksenä.

Kamera ei valehtele ja peilistäkin pitäisi näkyä vain todellisuus, missä siis menee pieleen?
Peilistä ilmeisesti haen automaattisesti sopivan kuvakulman, jossa haluan itseni nähdä. En todellakaan purista kaikkia kolmea leukaa näkyviin tai pullista poskiani. Kuulemma siristän silmiäni hassusti katsoessani itseäni peilistä, ehkä se auttaa. Minulla on selkeästi jokin silmiensiristyszoom.
Minä


Valokuvia itsesestäni katsoessa tuntuu, että kuva on otettu aina juuri silloin kun näytän mahdollisimman typerältä. Tosin usein ammattivalokuvaajat ovat onnistuneet ottamaan minustakin ihan säädyllisiä kuvia. Ehkä ammattikuvaajatkin haluavat mielummin ikuistaa ihmisiä mahdollisimman kauniina tai komeana varmistaakseen muidenkin haluavan käyttävän palveluksiaan. "Jos tuo valokuvaaja on saanut Töppöjalka Tiinan näyttämään pitkäsääriseltä ja Möhömaha Martin näyttämään urheilulliselta, niin eiköhän minunkin kuvastani saada siedettävä?"

Filmikameroiden aikana ei ollut mahdollista valita filmille taltioituvia kuvia, niiden onnistuminen selvisi vasta kehitysvaiheessa. Digiaikana on onneksi mahdollista poistaa epäedulliset kuvat saman tien, valitettavasti vaan itse ei aina pääse muiden kameroiden valikoihin käsiksi. Pitäisi olla maailmanluokan tähti, että saisi valita itsestään julkaistavat kuvat.

Vähän aikaa sitten opastin lastani ottamaan kuvan minusta jostakin muusta kuva kulmasta kuin alhaalta ylöspäin (tiedättehän sen missä kaksi leukaa muuttuu viideksi ja silmäpussit toisiksi poskiksi). Minulle todettiin, että miksi pitäisi ottaa epätodellisia kuvia, jos kerran oikeasti olet sen näköinen? Väitän silti, että ihmisellä on oikeus kieltäytyä kuvista joissa hän omasta mielestään näyttää ihan kamalta. Olkookin se sitten muiden todellisuus ihmisestä.

Nuorena ammattilaisen kuvaamana
Helsingin Sanomissa oli mielenkiintoinen artikkeli äidin valokuvista 11.5.2014 Miksi äiti käyttää aina liian isoja vaatteita? Siinä Virpi Hämeenanttila ja hänen tyttärensä keskustelivat vanhoista valokuvistaan äideistään. Tytär muunmuassa näki Virpin nuoruuden kuvissa hänet ensimmäisen kerran hameessa. Mieleeni jäi kuitenkin lause missä tytär ihmettelee äitinsä aitoutta ja onnellisuutta nuoruuden kuvissa. Siihen Hämeenanttila toteaa: "Ne olivat onnellisia aikoja. Me olimme nuoria ja rakastuneita, minä ja sun iskä", hänen äitinsä vastaa. Ja selittää. Kun kuvan ottaa sellainen ihminen, joka näkee sinut kauniina, näytät kauniilta. Se on tärkeää." (HS 11.5.2014)

Itse pidän eniten käsivaralta tai matkapuhelimen etukameralla itse ottamista kuvistani. Uskoisin, että se on verrattavissa siihen peiliin katsomiseen. Voin katsoa itseäni sillä tavalla kun olen tottunut itseni näkemään. Tiedän, että on olemassa paljon ihmisiä, keitä nämä "selfiet" eli omakuvat ärsyttävät tavattomasti, vaikka taiteilijat piirisivät omakuvia  jo silloin kun kameraa ei vielä ollut edes keksitty.

Mielestäni ihmisellä on oikeus näyttää mahdollisimman hyvältä kuvassa. Ja uskon, että jos valokuvaaja rakastaa kohdettaan hän pystyy vangitsemaan rakastamansa ihmisen kauniina ja aitona. Eikä siihen tarvita kuvankäsittelyä.