Unettomia öitä

Ihan liikaa ajatuksia risteilee pienessä mielessäni. Huolehdin ja murehdin. En vielä ole päässyt lähellekkään sukuni naisten keskiarvoa, mutta turhan murehtimisen geeni minulla näyttää selvästi olevan. Illalla laskiessani levolle, pääni haluaa alkaa järjestellä asioita. Mikä siinä on, etten voi vaan ummistaa luomiani ja vaipua kohti höyhensaaria? En minä mitään maailman rauhaa, kansantaloutta, nälänhätää tai kasvihuoneilmiötä yritä ratkoa. Ajatukseni eivät ole kovin jaloja, päin vastoin kuvailisin ongelmiani oudoiksi, itsekkäiksi ja typeriksi.

Kuva googleimages

Niin hölmöiksi, ettei niistä kehtaa edes blogissani puhua rehellisesti. Yöllä pienetkin häiritsevät asiat eivät tunnu millään lokeroituvan aivolohkoihini. Ne paisuvat ja pullistelevat. Asia, jonka päivällä ohitan olan kohautuksella, pitää yöllä vaivata, vatkata, pyörittää ja kieputtaa.

Parin tunnin pyöriskelyn jälkeen sitä tajuaa, että herätyskello soi jo muutaman tunnin kuluttua. Alkaa epätoivoinen kelloa vastaan taisteleminen. Yritän hyljätä typerät pähkäilyni, rentoutua ja tyhjentää mieleni. Siirryn mielessäni rauhalliseen paikkaan, kuuntelen hiljaisuutta ja "poks" jokin typeristä ajatuksistani aloittaa uusintakierroksen. Typerintä on yrittää puhua itselleen järkeä ja samaan aikaan kello raksuttaa eteenpäin. Kun uni vihdoin armahtaa, unessa jatkan asioideni käsittelyä entistäkin hullummin tavoin. Aamulla herään väsyneenä ja ihan yhtä tyhmänä kuin aikaisemminkin.

Ennen ei tarvinut kuin heittäytyä levyksi ja uni vei. Toki nytkin pari kolme yötä pyöriskeltyäni otan lukua jo kaatuessani. Tai sitten kuolapäikkärit kompensoivat. Joskus äärimmäinen fyysinen rääkki voi auttaa unen saamiseen. 

Kuva googleimages

Ongelma ei kuitenkaan ole fyysinen vaan täysin ääliömäinen. Oikeasti ne asiat, joihin pieni ihminen voi elämässään itse vaikuttaa ovat vähissä. Ne asiat, joihin pieni tai aikuinenkaan ihminen voi yöllä vaikuttaa, ovat yhtä harvinaisia kuin dinosaurukset. Koska aina ei voi itseään lääkitä tai humaltaa uneen haluaisin jonkun unilamauttimen. Auttaisiko sellainen vauvojen unimobile, jos siihen saisi jonkun hypnoosilisän? Tai ehkä alan lukea valtion talousarviota, venäläisiä klassikoita tai eu-direktiivejä. Joko nukahdan tai sivistyn. Ei hullumpi idea.

Ei Bond vaan Blond

Ihanat punaiset korkkiruuvini

Minulla oli lapsena kuparikatto. Ihanat punaiset hiukset, jotka ensimmäiseen saksimiseen asti olivat vielä suloisesti korkkiruuvikiharaiset. Paksutkin ne olivat. Suurimman osan lapsuusajasta hiukset olivat kuitenkin todella lyhyet ja poikamaiset. En tiedä miksi. Ehkä revin letit ja renksut pois yhtä itsepäisesti kuin omat tyttäreni ovat tehneet. Muistan kuitenkin miten typerältä tuntui aina kun aikuiset kiusoittelivat minua luulemalla minua muka pojaksi. Eikä yhtään auttanut, että lapsuudessani harvinainen todella mustaihoinen afrotukkainen mies tykkäsi kovasti punaisesta tukastani. Minä inhosin sitä yhtä kovasti kuin pisamiani, koulussa viimeistään asiasta ei ollut enää epäilystäkään.

Saisinpa  euron jokaisesta kerrasta kun minua on sivistetty sillä, että punapäät eivät pääse taivaaseen. Ikävä kyllä, emme oikeasti pääse ilmaiseksi sinne Tivoliinkaan, vaikka niin väitetään (tämä on testattu sekä Suomessa että Kööpenhaminassa).

Teini-ikäisenä ryhdyin sitten leikkimään hiuksillani. Permanentit olivat kovasti muodikkaita, joten karhea ja suorana tököttävä pää sai kärsiä monta karmivaa rullausta. Hiukseni eivät hevin kihartuneet, vaan litkuja piti pitää päässä tunti tolkulla. Osa hiuksista toki paloi ja katkesi. Ne jotka kihartuivat eivät suortuneetkaan vaan kiharat katosivat vain kasvamalla pois. Ensimmäinen pitkiin hiuksiin laitettu permis teki minusta kolmion. Permanentti maksoi 400 markkaa. Poljin kampaamosta kotiin pipo syvällä päässäni ja pesin hiukset välittömästi seitsemään kertaan. Silloin uskottiin, että tuoreita kiharoita ei saa pestä viikkoon, koska muuten ne suoristuvat. Voin valistaa teitä kaikkia, ei auta pätkääkään!

Paloauton punaista 2008

Oma punainen 1989

Permanentin ohelle ilmestyivät vaaleat raidat. Oman päätösvallan lisääntyessä myötä hiuksieni pituus ja mallit alkoivat vaihtua tiheään. Lukioon mennessä myös väripurkit olivat mukana kuvioissa. Kukapa olisi arvannut, että hieman himmentynyttä punaista aloin usein purkista kirkastamaan punaisemmaksi. Ihan aikuisikäisenäkin hiukseni ovat olleet jopa ihan paloauton punaiset.

Vuosi sitten vielä aika tummat kutrit

Parikymppisenä taisin ensimmäisen kerran kokeilla elämää ruskeatukkaisena. Tukka oli kiiltävä ja vaalea ihoni teki melkoisen lumikki-efektin. Ilman meikkiä näytin lähes aavemaisen kalpealta. Pikku hiljaa ajauduin vaihtelemaan vuoden aikojen myötä ruskeasta punaiseen ja takaisin. Satunnaisesti mukana oli raitoja. Enimmäkseen pysyttelin ponnaripituisessa polkkatukassa, mutta myös pitkät kutrit ja todella lyhyet vilahtelivat aika-ajoittain.

Matkalla blondiksi

Strawberry blonde

Viime keväänä sain päähäni kokeilla elämäni ensimmäisen kerran elämää blondina. Lähdin liikenteeseen mustanruskeasta ja nyt vajaassa vuodessa olen vihdoin saavuttanut blondiuden ytimen. Pakko tosin todeta, että vaaleuteni myötä oma punainen pigmenttini on tullut esiin. Outoa, miten harvat ovat edes huomanneet eroa. Ihaninta vaaleissa hiuksissa ei ole lupa olla stereotyyppisesti hieman hölmö, vaikkakin olen huomannut, että mitä vaaleammaksi olen tullut, sitä enemmän minulle sallitaan ihan tyhmiä juttuja (tai ehkä itse sallin itseni hupsutella enemmän). Ihaninta on käyttää ihanan tuoksuisia hoitoaineita, jotka ennen tekivät hiukseni hetkessä likaisiksi ja veltoiksi. Nyt saan tai oikeastaan joudun läträämään hoitoaineita ihan tosissani. Enkä enää voisi kuvitellakaan peseväni hiuksiani Mäntysuovalla tai käsisaippualla, voisivat kutrit jäädä äkkiä käteen tai viimeistään harjaan. Vaaleat hiukset ovat myöskin tehneet minusta jollain lailla suomalaisemman. Erityisesti punaisissa hiuksissani minua luultiin ulkomailla aina saksalaiseksi tai britiksi. Veikkaisin, että nyt minut vihdoin luokitellaan ainakin Skandinaaviksi.

Tekosyitä vai syitä?

Iltalehti uutisoi tänään 16.10.2013 Kalifornialaisen kuntoiluyrittäjän Maria Kangin Facebook kuvien ja kuntoilumoton aiheuttaneen valtaisan negatiivisen palauteryöpyn. Marian mottona on "mikä on sinun tekosyysi?" tai "Ei tekosyitä". Hän on kolmen lapsen äiti, kuntoiluyrittäjä ja hänellä on likimain täydellinen kroppa, ainakin kuvissa. Maria haluaa motivoida muitakin ihmisiä kuntoilemaan ja voimaan paremmin, hän on oman ajattelunsa paras mannekiini.

Mistä sitten aiheutui kaikki mielipaha? Mikä sai ihmiset suunniltaan?

Kaikilla meillä ei ole täydellistä kroppaa ja osa meistä ei sitä koskaan tule saamaan, vaikka mitä temppuja tekisimme. On syitä ja on tekosyitä.

Maria on takuulla tehnyt paljon töitä näyttääkseen hyvältä. Siinä on varmasti ollut paljon tuskaa ja kyyneleitä, on pitänyt kieltäytyä monesta muusta asiasta. Lapsista hän ei ole kieltäytynyt, mutta on niitäkin, jotka eivät hanki biologisia lapsia koska eivät halua ottaa riskiä raskauden aiheuttamista pysyvistä muutoksista. Miehillä ei ole tätä ongelmaa, epäreilua.

Marian trimmattu kroppa on palautunut loistavasti raskauksista. Urheilijoiden kropat kestävät ja toipuvat yleensä paremmin, mutta se on aina yksilöllistä. Ei ole Marialla esimerkiksi raskausarpia, mutta toisaalta emme tiedä onko hänelle tehty kenties kirurgisia toimenpiteitä. Ehkä ei, ehkä ne ovat hänen liikesalaisuutensa piirissä. Kuntoiluyrittäjä on varmasti samanlainen kuin elokuvatähti. Meidän tavallisten naisten on vaikea ymmärtää, että heidän työtään on laittaa itsensä kuntoon viikoissa synnytyksen jälkeen. Meidän työmme on jotakin muuta, meidän ei ole mahdollista käyttää työaikaa kropan trimmaukseen. Kun Marian työpäivä päättyy, hän on äiti kuten mekin. Sillä erotuksella, että meidän pitää löytää työpäivän jälkeen aika siihen trimmaukseen, jonka Maria on tehnyt osana työtään. Mutta totta, tämä on vain tekosyy.

On kuitenkin ihan oikeitakin syitä. Kaikki eivät ole aina terveitä. Joskus kyse ei ole omasta terveydestä vaan esimerkiksi läheisen sairaus pakottaa luopumaan kaikesta muusta. Toisinaan kyse on rahasta. Ei siitä, etteikö ihminen voisi pitää itsestään huolta ilman hienoa kuntosalia tai personal traineria. Joskus rahat voivat olla niin tiukassa, että ihmisen pitää tehdä kahta tai useampaa työtä. Joskus on syötävä ja nukuttavakin, niinpä kaikilla ei vuorokauden tunnit valitettavasti enää riitä kuntoiluun.

En ryhdy näitä paria esimerkkiä enempää erittelemään syitä ja tekosyitä. Palaan asian ytimeen eli siihen mikä Marian osalta aiheutti mielipahan hänen lukijoilleen? Perimmäisenä syynä näen erilaiset elämän arvot. Kaikille treenattu kroppa ei ole yhtä tärkeä kuin toisille. En halua väittää, että se olisi Mariallekaan tärkein elämän arvo. Se ei käy ilmi hänen profiilistaan, eikä niin tarvitsekaan olla. Väittäisin, että Maria onnistui ärsyttämään sanavalinnallaan, jota ei ehkä ollut mietitty loppuun asti. On totta, että on olemassa tuhansittain tekosyitä, jotka pidättelevät monia ihmisiä pitämästä itsestään parempaa huolta. Marian motto voidaan kuitenkin tulkita siten, että on vain tekosyitä. Hän unohtaa, että on myös oikeita syitä. Jos oikeat syyt leimataan tekosyiksi astutaan toisten varpaille. Suvaitsevaisuus ja erilaisuuden hyväksyminen on tärkeää. Me hyväksymme Marian tiukat lihakset ja upean ulkomuodon, emme kyseenalaista hänen valintojaan. Toivomme myös hänen ymmärtävän, että maailma ei toimi, jollei joku istua kökötä tietokoneella koko päivää tai siivoa vessoja aamusta iltaan.

Suunnitellut olot

Suomalainen usein suunnittelee huppelinsa sekä krapulansa. Hän merkitsee kalenteriinsa päivän, jolloin aikoo juoda alkoholia sen verran reilusti, että seuraavaksi päiväksi ohjelmassa ei ole muuta kuin epäterveellistä syömistä, makoilua, hömppä televisio-ohjelmia ja nestetasapainon palauttelua. "Ei, en pääse lenkille silloin, mulla on slloin paha olo." 

Kuva googlesta

Sen lisäksi, että varsinaiseen otantaan hankintaan aineksia, varataan myös seuraavalle päivälle tykötarpeita. Keltainen jaffa, särkylääkkeet ja pizzataksin tilauslista löytyvät usein käden ulottuvilta. Myös reitti pytylle katsotaan valmiiksi, amatöörit saattavat varata vadin tai ämpärin käden ulottuville. Itse muistan joskus nuorena kouluttaneeni jopa silloisen poikaystäväni varsin lahjakkaaksi hiustenpitelijäksi. Onneksi posliinibussia ei ole tarvinut viime vuosina enää ajella, omat rajat ovat nuoruusvuosia paremmin hallinnassa.

Osana kankkuspäivään varautumista ovat myös erilaiset uskomukset asioista, joiden avulla pahaa oloa ei synny tai olotilan karmivuus pysyy siedettävyyden rajoissa. Ennaltaehkäisevä lääkitys, vitamiinit, yöruokailu, sauna, vaakamambo, runsas veden juonti (takuulla toimivin koska silloin ei ehdi juoda niin paljon alkoholia), samassa myrkyssä pitäytyminen ja raitis ulkoilma lienevät näitä tavallisimpia. Kaikilla huppeliin asti päässeillä oireet ovat kuitenkin yksilöllisiä. Aika ja uni lienevät ainoita oikeasti tepsiviä. Joskus samasta määrästä tulee aivan karmea olo, toisella kertaa korkeintaan vähän janottaa.

Fyysisten oireiden lisäksi koomapäivään sisältyy usein henkistä ahdistusta. Kukapa ei olisi kuullut morkkiksesta. Mitä harvemmin koomailee, sitä varmemmin myös vannoo, ettei tahdo enää ikinä oloilla. Vaikka huppelitilan tekemiset olisivat kirkkaana mielessä eikä tiedostetusti olisikaan tehnyt mitään lähellekkään noloa tai häpeällistä, ankea apeus kuuluu varsin usein "dagen efter" -fiiliksiin. Ei liene edes tarpeen mainita miten kiusallista on, jos muistikuvissa on aukkoja tai epämääräisten tilanteiden yhdisteleminen kangertelee. Muistikuvien palautuminen on osa parantelemisprosessia.

Kanuunanhoitoprojektiin liittyy myös omaisuuden tarkastus, onhan kaikki omat tarvikkeet varmasti kotiutettu. Tsekataan miten paljon rahaa jäi, vai jäikö sitä. Tarkistetaan puhelimen ja sosiaalisen median viestit, sinkut kenties pohtivat niitä puhelimeen talletettuja puhelinnumeroita ja kaveripyyntöjä. 

Pahinta ja kamalinta fyysisen pahan olon lisäksi on, jos oikeasti joutuu tekemään jotain vaativaa seuraavana päivänä. Toiseksi pahinta on  laskea promilleja ja miettiä ajokuntoisuuttaan. Kolmanneksi pahinta on, jos joku nalkuttaa vieressä, me naiset taidamme osata tämän taidon miehiä lahjakkaammin. Oman äidin "Luoja tautiasi lisätköön!" -toivotus on iskostunut osaksi autopilottia. Kuulen äänen aina jos löydän itseni oloilemasta. Niin ja kamalia ovat myös ne suunnittelemattomat krapulatilat. Kun humala on päässyt yllättämään ja tykötarpeet oloiluun puuttuvat.

Parasta on muistella hauskaa iltaa, joskus muistelua on hauska tehdä vielä vuosienkin päästä. Vuosien päästä ne kamalimmatkin muistot voivat saada iloisempaa väritystä. Ihanaa on myös jos joku pitää huolta tai jakaa tilan kanssasi. Eikä voi unohtaa sitä hetkeä kun elämä alkaa jälleen voittamaan, väri palaa kasvoille ja päänsärky häviää. Kroppa on rento, stressi on poissa ja tilanne jälleen nollattu.

Kattila ja paistinpannu

Kattila ja paistinpannu olivat istuneet vierekkäin kaapissa pölyttymässä ja hyödyttöminä jo kuukauden päivät. Kattilan pinna alkoi jo kiristyä. Molempia vilutti ja harmitti. Heillä oli ikävä lieden lämpöä, kauhojen ja vispilöiden kosketusta. Eniten kattila kaipasi kiehuvaa nestettä ja paistinpannu tirisevää voita. Kattilalla oli ikävä kanttakin.

Keittiössä kyllä puuhailtiin, mutta kattilan ja paistinpannun oli nyt syrjäyttänyt wokpannu ja vedenkeitin. Uunivuokaakin oli tarvittu ja mikroaaltouuni oli piipittänyt tasaiseen, heille vaan ei ollut nyt käyttöä. Keittiössä tuoksui ja kolisi, mutta he saivat tyytyä värjöttelemään kaapin takaosassa pimeässä. Viikko sitten kaapissa oli vieraillut hämähäkki, toistaiseksi he olivat onneksi säästyneet seitiltä.

Aikansa kuluksi kattila alkoi haastaa riitaa paistinpannun kanssa. Kattila kertoi miten monta paistinpannua hänenkin seuranaan oli jo vieraillut. Paistinpannut vaan eivät olleet yhtä vahvaa tekoa kuin kattilat. Niiden teflon kului ja pian niissä oli sellainen pintavika, että kokki vaihtoi pannun uuteen. Vanha kierrätykseen ja uusi pannu tilalle. Paistinpannu yritti puolustautua selittämällä, että hän oli erilainen kuin muut paistinpannut. Hän oli valurautainen - ei mikään sekunda teflon. Kattila nauroi ivallisesti ja totesi kaikkien paistinpannujen olevan ihan samanlaisia. Toista oli hänellä, hän oli palvellut jo nykyisen kokin isoäitiä, hän oli nähnyt satoja erilaisia seoksia sisällään. Vaikka joskus oli pohjaan palanutkin niin aina oli hänet puunattu takaisin kuntoon.

Paistinpannu alkoi provoisoitua. Paistinpannu meni suorastaan henkilökohtaisuuksiin. Sen oli pakko kertoa kattilalle miten kulunut kattilan ulkopinta oli, pohjakin oli täynnä naarmuja. Kattilan kansi taisi olla kadonnut - kansi oli takuulla saanut tarpeeksi kattilan omahyväisyydestä. Lopuksi paistinpannu kertoi miten kattilan ulkopinnalla oli ikävän hajuinen pinttynyt likamöykky, se tuskin enää koskaan lähtisi irti, toisin kuin toinen kattilan kahvoista, joka roikkui toispuoleisesti. Pannu epäili, että kahva oli lähdössä samalla tavalla kuin kansikin, mahdollisimman kauas ja mahdollisimman nopeasti. Lopuksi paistinpannu kertoi nähneensä viimeksi hellalla istuessaan kauniin ja kiiltävän uuden lasikannellisen kattilan. "Se saattoi jopa olla painekattila", pannu kuittasi. 

Kattilaa harmitti entistäkin enemmän. Kattila kertoi pannulle miten se joskus oli ollut hyödyllinen muuallakin kuin keittiössä. Kattila oli pelastanut parketin kun katosta oli tippunut vettä. Kattila oli saanut olla lattian suojaajana. "Sinusta ei taida olla muuhun kuin keittiöhommiin?" Paistinpannu huokaisi syvään. Siitä oli kurjaa kun sen pitkäaikainen kumppani haastoi riitaa kaikkien näiden vuosien jälkeen. Yhdessä oli monta hyvää ateriaa valmistettu ja montaa herkkua kypsytelty. Raskain sydämin pannu kertoi, miten kokki oli joskus yöllä hakenut paistinpannun sänkynsä viereen. "Minä olen paitsi astia, myös hänen salainen aseensa. Kun häntä pelottaa yöllä, minä turvaan hänen untaan." Paistinpannua ei ollut onneksi tarvittu lyömäaseena, pelkkä läsnäolo oli riittänyt turvaksi. 

Kattila ei enää kyennyt nokittamaan paistinpannua. Yhteiset muistot paistinpannun kanssa tulivat senkin mieleen lämpiminä kylmän kaapin nurkan uumenissa. "Muistatko kun lapset kaivoivat meidät esiin ja tekivät meistä rumpusetin? Miten onnellisia olimme kun lasten ilo tarttui myös aikuisiin?" Kattila mietti kylkiensä lommoja, ne olivat merkki onnellisista hetkistä, suurin osa niistä oli jaettu yhdessä paistinpannun kanssa. Pannussa kypsyi liha ja kattilassa kiehuivat perunat. "Anteeksi", sanoi kattila. "Saat", sanoi paistinpannu. Siellä ne sitten kököttivät värjötellen vielä muutaman viikon, kunnes wokpannu pääsi vuorostaan pölyttymään ja paistinpannu sekä kattila pääsivät jälleen tekemään yhdessä taikojaan.

Tyhmyys

Ei ole miellyttävää kun tuntee itsensä tyhmäksi. Minulle on käynyt viime aikoina niin varsin usein. Joskus tunne tyhmyydestä johtuu itsestäni. Kiinnostun jostakin asiasta enkä malta odottaa, että ehtisin oppia asiasta kyllikseni. Turhaudun jos asia on vaikea oppia nopeasti tai jos muut asiat häiritsevät, enkä voi viettää tarpeeksi aikaa uuden asian parissa. 

Tiedän ja tunnen itseni. Tiedän asiat, joissa olen hyvä ja tiedostan asiat, joissa olen surkea. Uskon, että monet asiat voin halutessani opetella ja oppiakin. Onneksi kaikkea ei tarvitse itse osatakaan, olisi tuskallista elää yhteiskunnassa, joissa rahalla ei saisi ostettua asioita ja palveluja.

On kuitenkin olemassa paljon asioita, joita en ainakaan tässä elämässä tule oppimaan, taitamaan tai hallitsemaan. Niiden asioiden äärellä olen nöyrä. En koskaan tule oppimaan kvanttifysiikkaa, en kolmoissalkovia tai kaksoisaxelia enkä varmaan ikinä opi kirjoittamaan kiinaa. Taidan pärjätä ilman lukuisia taitoja enkä koe niiden vuoksi olevani muita huonompi tai vähempi arvoisempi.

Toisinaan joku toinen ihminen saa minut tuntemaan itseni paitsi tyhmäksi myös täysin arvottomaksi ja hyödyttömäksi. Tätä tapahtuu onneksi suhteellisen harvoin, sillä kestää pitkän aikaa ennen kuin toisen ihmisen sanat tai teot saa karistettua pois mielestään. Joskus ne jäävät kummittelemaan lopuksi elämää. Pahimmalta toisen ihmisen aiheuttama tyhmyyden tunne tuntuu silloin kun olen kuvittelut osaavani juuri sen asian mistä minua aliarvostetaan tai mikäli jokin onneton sattuma on aiheuttanut epäonnistumisen kriittisellä hetkellä.

Jostain syystä nykyihmisten pitäisi olla täydellisiä. Minä ja toivoakseni moni muukin on kaukana täydellisyydestä ja silti pyrimme itku kurkussa, kyyneleet silmissä, lihakset maitohapoilla ja kynnet verillä luomaan mahdollisimman loistokkaan illuusion täydellisestä itsestämme. Koko ajan pitää kehittyä ja pysyä ajan hermolla. Tyhmyys on luovuttamista ja silti luovuttaminen voi joskus olla viisainta mitä tilanteessa voi tehdä.