Eppu

Eppua harmitti. Siinä hän istui ja tunsi itsensä tyhmäksi. Oli tuntenut jo 78 minuuttia. Tunti ja 18 minuuttia. Treffit piti olla. Eppu oli ollut niin innoissaan. Eppu oli käynyt suihkussa, ajanut partansa, föönannut hiuksensa ja sipaisut hieman geeliäkin. Vaatteiden valitseminen oli ollut vaikeinta. Miten näyttää hyvältä ja silti rennolta, ikään kuin ei olisi varta vasten laittautunut, vaikka olikin.

Eppua oli jännittänyt ihan hirmuisesti. Vaikka Maiju vaikuttikin netissä käytyjen satojen keskustelujen perusteella oikein mukavalta ja helposti lähestyttävältä, oli kasvotusten tapaaminen ahdistanut kamalasti. Epun oli tehnyt mieli lasillista viiniä rentouttamaan, mutta hän oli malttanut mielensä. Hän ei halunut tuoksahtaa alkoholille ja antaa itsestään väärää kuvaa. Vaikka tuntuikin, että puhumaton suomalainen mies oli jo kertonut itsestään ihan kaiken tuolle naiselle. Maijulle oli niin helppo kirjoittaa omista ajatuksistaan ja elämästään. Kolmen kuukauden lähes päivittäisten keskustelujen jälkeen Eppu oli uskaltanut ehdottaa Maijulle kuvien vaihtamista. Maiju ei ollut halunut ensin lähettää kuvaansa. Oli selitellyt, ettei ole mitenkään kaunis eikä varsinkaan kuvauksellinen. Kun Eppu oli kertonut, että itsekin oli ihan tavallinen suomalainen mies eikä mikään adonis ja lähettänyt oman kuvansa Maijulle, oli Maiju lähettänyt vihdoin kuvan itsestään.

Maiju oli kuitenkin kaunis. Ei tietenkään mikään missi, mutta kuvassa naisella oli kaunis sydämestä kumpuava hymy, joka näkyi myös silmissä. Maijun siniset silmät heijastivat sitä sisäistä kauneutta mikä hänen viesteissään välittyi. Kun Eppu kehui Maijua, meni nainen aivan hämilleen ja tulkitsi kehut naljailuksi. Meni kauan, ennen kuin Eppu sai naisen vakuutettua, että hän oli aivan tosissaan.

Maijusta oli tullut Epulle tärkeä. Illat kuluivat usein keskustellessa naisen kanssa. Eräänä päivänä Eppu sitten rohkaisi mielensä ja ehdotti tapaamista. Maiju asui reilun tunnin ajomatkan päässä, mutta Eppu lupasi mielellään ajella sinne kahville. Jos vaan Maiju haluaisi tavata.

Siinä Eppu nyt istui surkeana. Maiju ei ollut tullutkaan. Maiju ei vastannut puhelimeensa eikä viesteihin. Oli pitänyt tavata tunti ja 18 minuuttia sitten. Eppu oli saapunut etuajassa, istunut rennosti nurkkapöytään odottamaan Maijua. Tilannut kahvin ja croisantin. Ja sitten vielä toisen kahvin. Jokainen ovesta saapunut nainen aiheutti Epulle sydämen ylimääräisen lyönnin. Mutta Maiju ei saapunut. Eppu tilasi itselleen oluen. Yhden hän voisi juoda ennen kuin lähtisi katkeralle paluumatkalleen. Olut ei maistunut. Eppu oli niin pettynyt. Hän oli ihastunut kovasti Maijuun. Kuvittelut jo mielessään netissä tapaamisen johtavan ties mihin vuosisadan rakkaustarinaan. Hölmöksi tunsi Eppu itsensä. Meiju olikin aivan liian mukava, kaunis ja sydämellinen ollakseen totta. Katkeralle maistui olut vieraan kaupungin kahvilassa.

Hiljainen mies ajeli kotia kohti syksyn pimeänä iltana. Radiossa soi jokin hempeä rakkausballadi ja Eppu sulki radion. Eppu pysähtyi seuraavalle bussipysäkille. Piti saada vähän raitista ilmaa. Ajatukset eivät jättäneet Eppua rauhaan. Oikeastaan Eppua pelotti mennä kotiin. Hän oli mielessään kuvitellut illan päättyvän aivan eri tavalla. Siellä odotti tyhjä koti. Tyhjä hiljainen koti. Ja omat ajatukset. Eppu päätti, ettei kyllä Maijun vuoksi itke, hädin tuskin hän tunsi naisen, eiväthän he koskaan ole tavanneetkaan. Silti kyynel meinasi puskea silmäkulmaan ihan väkisin. Eppu oli ollut niin pitkään yksinäinen. Elämässä oli ollut sisältöä kun hän oli päivittäin keskustellut ja viestitellyt Maijun kanssa. Oli tuntunut, että joku välitti hänen elämänsä sisällöstä. Joku halusi kuulla, että miten päivä oli sujunut.

Kotona Eppu riisuuntui ja meni suoraan nukkumaan. Aamulla piti herätä töihin. Huvitti tai ei. Onneksi Eppu ei ollut puhunut Maijusta kenellekään. Eipähän kukaan ainakaan kysellyt miten oli treffit sujuneet. Eppu ei vaan saanut unta. Hän pyöri ja pyöri ja pyöri. Kävi mielessään läpi lukuisia keskustelujaan Maijun kanssa. Miten ihmeessä hän oli niin väärin koko ihmisen puheet ymmärtänyt. Maiju oli Epun mielestä itsekin vielä edellisenä päivänä todennut kovasti odottavansa tapaamista. Miten Eppu oli sen niin väärin tulkinnut. Epun oli ihan pakko nousta ylös sängystään ja avata kannettavansa. Hänen oli pakko tarkistaa, mitä Maiju oli kirjoittanut. Koneen käynnistyminen kesti pienen ikuisuuden. Kun Eppu vihdoin kirjautui keskusteluihin hän huomasi, että Maiju oli lähettänyt hänelle kolme uutta viestiä. "Hei Eppu, toivottavasti viestini vielä ehtii luoksesi ennen kuin lähdet tapaamaan minua. Äitini on viety sairaalaan teho-osastolle, enkä pääse tänään tapaamiseen." Ja juuri hetki sitten Maiju oli kirjoittanut "Olit yrittänyt soittaa, ilmeisesti odotit minua turhaan. Teho-osastolla ei saa käyttää puhelinta." ja viimeisenä viestinä "Äiti voi hyvin, ei hätää. Olen pahoillani että odotit minua turhaan. Sovitaan huomenna uusi tapaaminen". Ja samassa hetkessä kaikki oli jälleen hyvin. Paremmin kuin hyvin. Eppu kirjoitti vain <3 ja palasi hymyillen ja väsyneenä sänkyynsä.

Äärestä laitaan minä menen

Liikuntaa limiiteillä

Liikun aika paljon. Joskus liikuntaharrastamiseni eskaloituu lähelle addiktoitumista. Tulee päiviä jolloin en voi elää itseni kanssa, ellen ole liikkunut. Unohdan usein levon ja palautumisen merkityksen. Liikuntapäiväkirjani ei ole täydellinen ellei se ole täynnä merkintöjä.

Sen lisäksi, että välillä liikkumiseni hipoo urheiluhulluutta, liikun lähes aina todella argressiivisesti. Toteutan autopilotilla aika lailla ajatusta "no pain, no gain" eli vapaasti suomennettuna "ei tuskaa, ei tuloksia". Alitajuntaisesti liikunnan pitää mielestäni siis tuntua ikävältä, en useinkaan tietoisesti pyri siihen. Toisaalta on hyvä, että pyrin pois mukavuusalueeltani. Ilman mukavuusalueelta poistumista joutuisin todennäköisesti jäämään sohvalle syömään herkkuja ja liikuttamaan ainoastaan kaukosäädinsormeani. Mutta miksi lähes aina löydän itseni lähes kuoleman kielistä ja veren maku suussa?

Koululiikunta oli usein mielestäni epämiellyttävää. En tiedä johtuiko se kiireestä vai siitä, että peruskoulun liikunnanopetus oli nuoruudessani todella ala-arvoista, ainakin minun osaltani. Jotenkin koululiikunta pilasi liikunnan ilon minulta moneksi vuodeksi. Typerääkin typerämmän tamburiinijumpan ja sääntöjä kaipaavan neljänmaalin tahkoaminen ei kai koskaan pyyhkiydy pois muistoistani.

Yksi syy liikuntasuorittamiseni masokistisuuteen ovat liikunnan tuottamat endorfiinit. Jos otan itsestäni lähes kaiken irti pääsen varmemmin nauttimaan siitä hyvänolon euforiasta. Lörpäskästä leppoisasta liikunnasta ei valitettavasti aina saa leppoisaa hyvää mieltä ja raukeaa oloa. Sanotaan, että kun mieli on väsynyt pitää rasittaa kroppaa ja kun kroppa on väsynyt pitää rasittaa mieltä. Istun tietokoneella tai autossa päivittäin pelottavan paljon. Olen väsynyt, mutta usein huomaan, etten olekaan fyysisesti väsynyt. Liikkumalla katoaa valeväsymys, päänsärky ja jumittavat lihakset. Kun endorfiiniraukeus katoaa tunnen itseni usein hyvinkin energiseksi, puhunkin Duracell-pupu -ilmiöstä.

Tottakai haluan myös kuluttaa liikunnan aikana mahdollisimman paljon kaloreita, jotta voisin syödä enemmän. Intesiivinen liikunta kuluttaa enemmän kuin kevyt höntsäily. Eniten kuitenkin kaipaan liikunnan intensiivisyydeltä muiden asioiden unohtamista. Ohjatuilla koreografisilla tunneilla pystyin nollaamaan koska oli pakko seurata ohjeita ja tyhjentää aivot muista turhista ajatuksista. Kuntosalilla ja lenkillä huolien, murheiden ja tekemättömien töiden unohtaminen on vaikeampaa. Kun laittaa itsensä koville, on pakko miettiä montako toistoa vielä on jäljellä tai vaikkapa lenkillä on pakko keskittyä hengittämiseen tai siihen oksentaako kohta vai ei?

Joskus (yhä useammin) fysiikkani kuitenkin kiukuttelee kun noudatan tuskan lakeja. Ihan lapsuudesta asti juuri kehoni on ollut se, joka on asettanut rajoja liikkumiselleni. Silti koettelen rajojani edelleen. Joskus pidän itseäni jopa tyhmänä, koska tuntuu, etten koskaan opi kuuntelemaan kehoni viestejä. Viimeisen parin vuoden aikana normaalit liikunnasta kipeytyneet lihakset ovat olleet pientä jatkuviin kremppoihin ja ongelmiin verrattuna.  Minulle on ehdotettu pitkää taukoa liikunnasta. Jaksoin pari viikkoa, sitten oli päästävä. Aluksi sattui todella paljon, mutta ylimääräiseenkin kipuun tottuu yllättävän nopeasti. Nähtäväksi jää aiheutanko enemmän pysyviä vaurioita vai häipyykö kipu pikkuhiljaa kokonaan.

Kai minun pitäisi opetella liikkumaan lempeämmin. Kuunnella paremmin kehoani. Muistaa levon ja palauttelun merkitys. Tai sitten vaan paahtaa täysillä niin kauan kuin kroppani kestää. Kai tärkeintä on kuitenkin, että liikunta on mielekästä?

Aikuisten kutsu mua

Lukiolaiset käynnistivät 28.8. loistavan kiusaamista vastustavan kampanjan nimeltä  #Kutsumua. Kampanja on levinnyt todella nopeasti lukiolaisten piiristä valtakunnalliseksi kampanjaksi ja pian saamme takuulla todistaa miten kampaja leviää ympäri maapalloa. Kaikki aseet kiusaamista vastaan ovat loistavia ja tämä kampanja on mielestäni yksi onnistuneimpia. Hienoa!


Kampanja on saanut minut miettimään kiusaamista todella paljon. Olen miettinyt miten itse lapsuudessani ja nuoruudessani kokemani kiusaaminen on vaikuttanut minuun niin paljon. Itsetuntoni on nelikymppisenäkin vielä hieman hatara, todennäköisesti en koskaan saa kiusaamisen aiheuttamien haavojen arpia täysin kadotettua.

Olen pohtinut myös sitä, miten ihan pienet lapset tai alakouluikäiset kiusaavat ja nimittelevät toisiaan varsin avoimesti. Kiusaamiseen on helpompi puuttua ja sitä vastaan on aseita. Nykyään kiusaamisesta on oikeasti tehty todella kiellettyä, minun lapsuudessani kiusaamisesta kertovalle saatettiin helposti antaa "kaipuripukin"-leima. "Älä ole moksiskaan", "Eihän haukku haavaa tee" tai "Anna samalla mitalla takaisin"  olivat ihan käytettyjä lauseita. Nykyisin ollaan heti varsin vakavia kun koululainen kertoo kiusaamisesta.

Kun lapsuus jää taakse kiusaaminen muuttuu toisenlaiseksi. Aikuiset puhuvat pahaa toistensa selkien takana, juoruvat pahantahtoisesti ja sulkevat ulkopuolelle. Pinnallisesti asiat ovat usein kunnossa, mutta pinnan alla kytee. Työyhteisöt, naapuristot, seurat, harrastepiirit ja jopa omat sukulaiset voivat kohdella aikuisia ihmisiä todella inhottavasti. Koululaisten kiusaaminen on todellakin lastenleikkiä siihen nähden miten pahoja ja ilkeitä fiksut aikuiset voivat olla toisilleen.

Itsellänikin on kokemusta ulkopuoliseksi jäämisestä, itseeni kohdistuneista perättömistä huhuista ja ystävinä pitämieni ihmisten pettämäksi tulemisesta. Tällä hetkellä tietäisin myös täysin mitkä kaksi nimeä vetäisin yli rasteilla omassa kutsu mua -paperissani, mutta molemmat nimet ovat aivan liian kipeitä asioita minulle, että voisin niitä edes omassa blogissani ääneen sanoa. Tiedän varmuudella, että niin minusta puhutaan selkäni takana vaikken sitä mitenkään todistaa voikaan.

Miten me aikuiset voimme odottaa, että lapset oppisivat olemaan kiusaamatta kun itse emme pysty esimerkkiä näyttämään? En minä itsekään mikään enkeli ole, mutta Kutsu mua -kampanja on saanut minut ainakin pohtimaan miten itsekin voisin omaa käytöstäni parantaa ja toimia jatkossa siten, ettei kukaan tulisi kiusatuksi tai edes epäoikeuden mukaisesti kohdelluksi.

Jos kylvää hyvää, niin niittääkö myös?

Harmittaa kun ihana aurinkoinen ja lämmin kesä on takana. Edessä on työntäyteinen syksy. Sataa ja tuulee, pian on pimeääkin. Ainakin minulla sää vaikuttaa kummasti myös mielialaan. Ruikutan jonkin verran aina, mutta ankealla säällä minä ainakin turhaudun, kiukustun ja ahdistun huomattavasti helpommin kuin auringonpaisteessa. Stressi vaanii jokaisen nurkan takana ja ketutuskynnys alkaa näyttämään alamäeltä.

Ajattelin tänä syksynä suorittaa poikkitieteellisen sekoilevan testin. Olen päättänyt olla ahdistumatta mistään. Olen päättänyt olla yltiöpositiivinen ja hyväntuulinen. Siis aina. Tai siis aina hereillä ollessani. En kiukustu, en stressaannu enkä edes itsekseni juputa. Jos, tai siis kun, tai siis aina kun tulee kökköä vastaan, iloitsen saamistani haasteista. Pääsen näyttämään miten loistavasti selviydyn milloin mistäkin tilanteesta.

Aion olla niin aurinkoinen, iloinen ja hyväntuulinen, että synkimpiä aikalaisiani alkaa oksettaa. Juuri se hahmo, jonka lääkityksen kaikki haluaisivat joko kopioida tai tuhota. Suunnittelen, että kehun kaikkia ihmisiä sekä päin naamaa että niiden selän takana. Halailen paljon ja teen hassuja juttuja vaan ilahduttaakseni muita ihmisiä. Yritän myös saada muita mukaan hörhöilemään ja kikattelemaan.

Olen suunnittelut myös, että yritän olla myös itselleni ihana. En puhu pääni sisällä rumasti itselleni. En siis sano itseäni tyhmäksi, laiskaksi, lihavaksi enkä rumaksikaan. Etsin itsestäni positiivisia puolia ja korostan niitä. Alleviivaan sitä, miten ihanan aurinkoisen ihanan positiivinen olen. Palkitsen ja hemmottelen myös itseäni.

 Jos oikein kylvän tätä elämän iloa ja hyvää mieltä ympärilleni, niin jännittävintä on nähdä pääsenkö myös sitä niittämään? Kuulostaa hauskalta, mutta koska itseni tunnen niin tiedän, ettei tämä "hymy pyllystä huulille" -operaationi tule olemaan helppo. Teeskennellyllä aurinkoisuudella ei nimittäin pitkälle pötkitä. Jos hymy muistuttaa enemmän väkinäistä irvistystä, se ei taatusti tartu kenellekään. Aitous on menestymisen edellytys tässäkin asiassa. Yrittää aion joka tapauksessa, päivän kerrallaan. Jos tulee juputus päiviä väliin niin seuraavana päivänä taas aloitetaan hymyllä. Kuten laihdutusprojekti ei kaadu yhteen mässäilypäivään, hyväntuulen projektikaan ei kaadu yhteen ketutukseen, tiuskahdukseen tai pahansisuiseen juoruun.

Isä

Olin isän tyttö. Aina.

Murrosikäisenä salamoi ja kipinöi, ehkä osin samankaltaisuuksiemme vuoksi, mutta ehkä myös siksi, että isälle oli kenties vaikeaa nähdä pikkutyttönsä kasvavan isoksi. En tiedä.

Kun halusin lähteä vaihto-oppilaaksi, isä päästi minut matkaan itkien "eihän lapsia tehdä siksi, että ne lähtevät pois." Eiväthän lapset lähde vaan aikuiseksi kasvaneet lapset. Palasin kuitenkin. Olemme kai aina vanhemmmillemme lapsia. Niin olen päättänyt omien murujenikin kanssa, ihan sama kuinka isoiksi kasvavat, minun vauvojani ovat aina.

Ei isäni ollut täydellinen ihminen. Kukapa olisi? Eikä hän päiväkirjojeni mukaan aina ollut edes täydellinen isäkään. Hieno ihminen hän oli silti. Hienointa hänessä oli hänen sydämensä. Isä oli hyvä ihminen. Rehellinen ja aito. En koskaan ajatellut, että isä olisi vetänyt mitään roolia tai yrittänyt olla jotakin muuta mitä oli. Hän oli aina oma itsensä, hyvässä ja pahassakin.

Pahaa hänessä oli vähän. Enemmänkin kyseessä oli kiivas temperamentti ja äkkipikaisuus. Tiedän asian, koska mainitut ominaisuudet ovat geeneissä siirtyneet minullekin. Juttuja olen toki kuullut isäni nuoruuden toilailuista, mutta toisaalta kukapa ei nuorena olisi jotakin hullua ja typerääkin tehnyt. Mitä enemmän ikää hänelle tuli, sitä leppoisampi hän oli.

Isäni oli ahkera. Jossain välissä hän sai lisänimen Höyry-Paappa. Silloin hän ei ollut vielä lähelläkään papaksi tulemista, vaan nimi Paappa juonsi juurensa hänen tavastaan kehoittaa laittamaan asioita: "Paappa tämä sinne".  Isäni kuului sataprosenttisesti on/off -ihmisiin. Aina täysillä kunnes homma tuli hoidettua tai totaali väsymys iski. Niin hän eli elämänsäkin, niin täysillä kuin pystyi, ihan loppuun asti. Eniten lopun sairastelussa häntä ahdistikin juuri se, kun ei voinut mitään tehdä. Elämän päiviä olisi jopa saattanut olla enemmän ellei hän viimeiseen asti olisi uhmannut kaikkia käskyjä ottaa "rauhallisesti."

Isä myös rakasti täysillä ja ehdoitta. Todella harvoin hän edes puhui kenestäkään ihmisestä mitään pahaa, pikemminkin vain ohitti ne ihmiset, joista ei pitänyt. Hän pyrki näkemään aina se positiivisen puolen ihmisissä sekä asioissa. Onneksi myös tämän piirteen olen häneltä perinnyt. Isälläni oli suuri sydän. Isän herkkyyden olen perinyt myös. Ne tuhannet kerrat kun yhdessä katselimme televisiota ja väistelimme toistemme katsetta, koska molemmilla oli tippa silmässä. Pelin henki oli, että yritti pidätellä kunnes toinen ei enää pystynyt ja sitten pystyi laittamaan omat kyyneleensä toisen "no kun sie aloitit" - piikkiin.

Rakas isä oli ihana pappa. Ja niin helposti kiedottavissa pikkurillin ympärille. Pappana hänessä ei ollut ripaustakaan siitä vähän ankarasta isästä. Lapsenlapsilleen hän salli paljon enemmän.

Pian tulee kuluneeksi vuosi siitä kun isä lähti jonnekin parempaan paikkaan. Enää en ajattele häntä ihan joka päivä, mutta ainakin joka toinen päivä. Joskus suru tulee vielä ihan yllättäen, mietin jotakin asiaa jonka haluaisin kertoa isälle, tai kuulen hyvän vitsin ja tiedän, että isä tykkäisi siitä. Joskus vain haistan tuoksun tai näen isän näköisen ihmisen ja sydän hypähtää. Luulen, että isä on lähellä vaikken häntä nää. Sydämessäni hän on aina.

Äidillisiä ohjeita

Kun esikoinen alkaa lähestyä täysi-ikäisyyttä, niin jotenkin tulee sellainen olo, että haluaisi varmistua siitä, että hänellä olisi kaikki tarpeellinen äidiltä omaksuttava tietous hallinnassaan. Miten sitä ikinä voisi kaiken tarpeellisen ja tarpeettoman tiedon siirtää lapselleen ilman, että on hössöttävä tai yli-huolehtiva. Pitääkö vaan luottaa siihen, että lapsi kysyy äidiltä kun tulee tiukka paikka? Vai onko se nykyään vain KVG-linjausta? Ainakin vielä tuntuu ihanalta, kun kotona asuva nuori kääntyy joskus hassuiltakin kuulostavissa ongelmissaan äidin puoleen. Ja kummasti sitä, itsekin vielä ihan säännöllisesti kysyn äidiltä asioita, keneltä sitten?

Mitä jos en itse olisikaan neuvomassa lapsiani kun he aloittelevat omaa elämäänsä? Voisinko mitenkään kirjoittaa edes sataa parasta neuvoa heille perinnöksi? Tai edes kymmentä? Enkä nyt ajattele mitään sellaisia elämää suurempia vaikeatajuisia ihmissuhde- tai elämäntaito-ohjeita, vaan ihan niitä käytännön vinkkejä ja ohjeita.

Niinpä ajattelin, että jos edes muutaman omalta äidiltä tai oman kantapään kautta opitun kikkakolmosen kirjaisin ylös. Saattaisipa siitä hyötyä omien tyttärieni lisäksi muidenkin äitien tyttäret ja pojat.

Toivottavasti tämä ei nyt ala kuulostamaan ihan niksi-Pirkalta. 


Ihmesienet ovat todellakin ihmesieniä! Ihmesieni, se valkoinen neliskanttinen noin euron hintainen kapistus, pyyhkii pois lähes kaikki epämääräiset tahrat ja kiillottaa hanat sekä altaat. Ihmesieni pelastaa tussilla "koristellut" parketit ja punaviinillä marinoidut kaakelit. 

Suola auttaa lihaskramppeihin. On tärkeää juoda tarpeeksi ja syödä monipuolisesti. Kun yöllä herää siihen, että pohjeesta, jalkapohjasta tai reidestä "vetää suonta", imeskele meri- tai ruususuolarae, laita jalkaasi villasukka ja kävele vähän. Auttaa ihan varmasti minuuteissa.

Kylmäpakkaus pyyheeseen käärittynä (lumi tai pakastevihannespussit toimivat myös loistavasti) auttaa parhaiten nenäverenvuotoon. Tämän omat tyttäret jo osaavatkin!

Jos joutuu pakkaamaan ostokset kaupan muovikasseihin ja pakkaa ne sitten auton takakonttiin, pussin suut kannattaa laittaa yksinkertaiseen solmuun (ei umpisolmuun). Silloin täyteen pakatun muovikassin sisältö kestää pienen huojumisen ilman, että ostokset leviävät pitkin auton takalaaria.

Jos kynsilakan poistoaine on loppu ja kynsilakka kaipaa poistamista, levitä ohut kerros kynsilakkaa kynnelle ja pyyhi se muutaman sekuntin kuluttua pois. Uusi kynsilakka vie mennessään myös vanhaa.

Hammastahnalla voi kiillottaa hopeaa. Ruokasoodalla voi harjata hampaista tummentumia. Ruokasoodalla saa myös kaikenlaisia pahoja hajuja pois. Esimerkiksi hikisiin lenkkitossuihin ripoteltu ruokasooda poistaa hienhajun (no ehkei ihan kokonaan). Antaa jauheen muhia siellä vaikkapa vuorokauden ja imuroi sitten pois. Kerran lapsi oksensi kangas sohvalle ja ostin vaikka minkälaisia pesuaineita ja hajusteita, mutta sohva haisi aina vaan oksennukselle. Tein ruokasoodasta ja vedestä tahnan ja hankasin sillä sohvaa  - voilá haju katosi. Ruokasoodalla voi hangata myös hampaita - tummentumat katoavat hieman (tosin luulen, että tätä hammaslääkärit eivät suosittele).

Kaupasta ei kannata ostaa suihkutettavia yleispesuaineita. Itse ostan yleispesuaine pullon, josta kaadan suihkupullon pohjalle ainetta ja sen laimennan vedellä. Aine on riittoisaa ja toimii, samalla kodin kemikaalikuormitus pysyy kohtuullisena.

Nokkosen polttamaan auttaa jääpala tai hammastahna.

Tuttu naama

Minulla on kiusallisen hyvä kasvomuisti. Yleensä osaan myös yhdistää tutut kasvot paikkaan ja aikaan. Luulen, että muistini toimii valokuva -muistin kaltaisesti. Ihan täydellistä valokuvamuistia minulla ei valitettavasti kuitenkaan ole, tai sitten otan kuvia varsin valikoivasti. Kun näkee lähikaupan kassaneidin uimarannalla, niin voi joskus mennä hetki ennen kuin raksuttaa. Kenties hupaisin tilanne minulle on kasvomuistini kanssa tapahtunut kerran Nokian kylpylässä. Olin pienen tyttäreni kanssa saunassa ja lauteille tuli todella tutun näköinen nuori nainen, joka katsoi tuttavallisesti hymyillen minua. Olin varma, että tunnen naisen ja tiedän miltä hänen puheäänensä kuulostaa. Koska suurin osa ihmisistä, jotka minä tunnistan ja muistan, eivät tunnista tai muista minua, päätin, että pidän suuni kiinni ennen kuin saan pähkittyä mistä kyseisen ihmisen tunnen. Mietin ja mietin, mutta en vaan saanut kiinni mistä ihmisen tunnen. Koska asia kiusasi minua, niin oli hyvin lähellä, etten kysynyt naiselta, "ollaanko oltu joskus samassa koulussa, tai jotain?" Maltoin kuitenkin pysyä hiljaa, onneksi. Iltaisella saman kylpylän ruokaravintolassa saunassa tapaamani nainen tuli vastaan meikattuna ja laitettuna. Kyseessä oli oli muutaman vuoden takainen tangokuningatar Tiina Räsänen!

Hyvästä kuvamuistista on hyötyä myös navigoidessa. Karttapääni toimii vaikka olen tosi onneton ilmansuuntien kanssa. Tiedän, että aurinko nousee idästä ja laskee länteen (älkää vaan sanoko et se oli just päin vastoin), mutta muuten olen aika pihalla. Joskus jopa oikea ja vasen voivat mennä sekaisin, tosin tässä suhteessa vuodet aerobicissä ovat auttaneet, siellä kaikki alkaa aina oikealla jalalla. Ilmansuuntaongelmistani huolimatta löydän paikasta a paikkaan b, enkä puhu nyt siitä pienestä kotikaupungistani, vaan tätä taitoa on testattu myös isoissa maailman kaupungeissa. Joskus toki ehkä olen ollut onnekas, mutta olen vakuuttunut siitä, että minulle on annettu jokin sisäinen kyky kaupunkisuunnistukseen. En muista tilannetta, missä olisin eksynyt tai etsinyt jotakin paikkaa tuskastumiseen asti. Sen sijaan muistan tilanteita, missä olen joutunut kinaamaan toisen henkilön kanssa kun minua on yritetty viedä väärään suuntaan.

Tänään muistini kiusaa minua nimien kanssa. Näen ihmisen tai asian hyvin selvänä, mutta nimi ei vaan tule mieleen. Nimi on "kielen päällä". Mitä enemmän yritän tätä ärsyttävää nimeä palauttaa mieleeni, sitä kauemmas se tuntuu lipuvan. Joskus käyn mielessäni aakkosia läpi, maistelen kirjaimia, olisiko nimi voinnut alkaa jollakin kirjaimella? Yleensä on helpointa luovuttaa miettiminen. Hetki sen jälkeen nimi tulee kirkkaana mieleen. Hassua, mutta yleensä minun on pakko sanoa ääneen nimi tai asia mitä olen aikaisemmin miettinyt.

Jos kerran on siunattu hyvällä pärstäkerroin muistilla niin onhan se ymmärrettävää, että joskus jollakin muulla sektorilla tökkii. Eniten muistini tökkii silloin kun olen nukkunut vähän tai huonosti. Tai kun stressi iskee. Mitä enemmän asioita on muistettavanani sitä varmemmmin jossain kohdassa tapahtuu "ison pyörän heittoa". Koska tiedostan tämän, teen aina listoja asioista tai tripla varmistelen asioita. Olihan levy pois päältä, onhan avaimet, muistinhan kaiken? Ja silti se iso pyörä heittää. Löydän avaimet jääkaapista tai kuten viimeksi olin jättänyt päivän postit auton katolle. Onneksi ei ollut kovin tuulinen päivä, siellä ne nätisti kököttivät odottamassa.

Onneksi nykyään on erilaisia muistinvirkistämisvälineitä. Toisaalta parhaiten muistiani auttaa kuitenkin ihan perinteinen paperikalenteri. Ilman sitä olisin totaalisen pulassa. 

Nätti kuva

Minusta otetut valokuvat näyttävät aina kamalilta. Ainakin lähes aina. Jotkut lapsuuden ja nuoruuden "kamalat" kuvat eivät enää näytä niin kamalilta, nyt voin ymmärtää, että niissä on vain hölmö ilme, typerät vaatteet tai hassu tukka.

Kun katson itseäni peilistä näytän äärimmäisen harvoin edes juuri heränneenä tai kipeäni niin kamalalta kuin vaikkapa täydessä tällingissä serkun häissä otetuissa kuvissa. Tuntuu, että kuvassa on joku ihan muu kuin minä. Tässä kohdassa piti olla jokin todella kauhea kuva minusta, mutta päätin säästää teidät siltä sekä itseni siltä, että kuva pian leviäisi internetissä youtube -kevennyksenä.

Kamera ei valehtele ja peilistäkin pitäisi näkyä vain todellisuus, missä siis menee pieleen?
Peilistä ilmeisesti haen automaattisesti sopivan kuvakulman, jossa haluan itseni nähdä. En todellakaan purista kaikkia kolmea leukaa näkyviin tai pullista poskiani. Kuulemma siristän silmiäni hassusti katsoessani itseäni peilistä, ehkä se auttaa. Minulla on selkeästi jokin silmiensiristyszoom.

Minä

Valokuvia itsesestäni katsoessa tuntuu, että kuva on otettu aina juuri silloin kun näytän mahdollisimman typerältä. Tosin usein ammattivalokuvaajat ovat onnistuneet ottamaan minustakin ihan säädyllisiä kuvia. Ehkä ammattikuvaajatkin haluavat mielummin ikuistaa ihmisiä mahdollisimman kauniina tai komeana varmistaakseen muidenkin haluavan käyttävän palveluksiaan. "Jos tuo valokuvaaja on saanut Töppöjalka Tiinan näyttämään pitkäsääriseltä ja Möhömaha Martin näyttämään urheilulliselta, niin eiköhän minunkin kuvastani saada siedettävä?"

Filmikameroiden aikana ei ollut mahdollista valita filmille taltioituvia kuvia, niiden onnistuminen selvisi vasta kehitysvaiheessa. Digiaikana on onneksi mahdollista poistaa epäedulliset kuvat saman tien, valitettavasti vaan itse ei aina pääse muiden kameroiden valikoihin käsiksi. Pitäisi olla maailmanluokan tähti, että saisi valita itsestään julkaistavat kuvat.

Vähän aikaa sitten opastin lastani ottamaan kuvan minusta jostakin muusta kuva kulmasta kuin alhaalta ylöspäin (tiedättehän sen missä kaksi leukaa muuttuu viideksi ja silmäpussit toisiksi poskiksi). Minulle todettiin, että miksi pitäisi ottaa epätodellisia kuvia, jos kerran oikeasti olet sen näköinen? Väitän silti, että ihmisellä on oikeus kieltäytyä kuvista joissa hän omasta mielestään näyttää ihan kamalta. Olkookin se sitten muiden todellisuus ihmisestä.

Nuorena ammattilaisen kuvaamana

Helsingin Sanomissa oli mielenkiintoinen artikkeli äidin valokuvista 11.5.2014 Miksi äiti käyttää aina liian isoja vaatteita? Siinä Virpi Hämeenanttila ja hänen tyttärensä keskustelivat vanhoista valokuvistaan äideistään. Tytär muunmuassa näki Virpin nuoruuden kuvissa hänet ensimmäisen kerran hameessa. Mieleeni jäi kuitenkin lause missä tytär ihmettelee äitinsä aitoutta ja onnellisuutta nuoruuden kuvissa. Siihen Hämeenanttila toteaa: "Ne olivat onnellisia aikoja. Me olimme nuoria ja rakastuneita, minä ja sun iskä", hänen äitinsä vastaa. Ja selittää. Kun kuvan ottaa sellainen ihminen, joka näkee sinut kauniina, näytät kauniilta. Se on tärkeää." (HS 11.5.2014)

Itse pidän eniten käsivaralta tai matkapuhelimen etukameralla itse ottamista kuvistani. Uskoisin, että se on verrattavissa siihen peiliin katsomiseen. Voin katsoa itseäni sillä tavalla kun olen tottunut itseni näkemään. Tiedän, että on olemassa paljon ihmisiä, keitä nämä "selfiet" eli omakuvat ärsyttävät tavattomasti, vaikka taiteilijat piirisivät omakuvia  jo silloin kun kameraa ei vielä ollut edes keksitty.

Mielestäni ihmisellä on oikeus näyttää mahdollisimman hyvältä kuvassa. Ja uskon, että jos valokuvaaja rakastaa kohdettaan hän pystyy vangitsemaan rakastamansa ihmisen kauniina ja aitona. Eikä siihen tarvita kuvankäsittelyä.

Räjähdysvaara

Miten minä saavutankin joskus sen kiehumispisteen ja kiihdyn nollasta sataan ihan sadasosasekunteissa?

Kaunis kesäpäivä, hyvin sujunut työpäivä, mukava yllätystapaaminen ystävän kanssa. Pitkän ja erittäin vaikean talven jälkeen tuntui pitkästä aikaa aika pirun mukavalta. Myönnän, että fiilistä hieman sakotti auton tuulilasista löytynyt pysäköintivirhemaksu, mutta sekin harmitti vain hetken. Oikeastaan olin aamulla itsekin miettinyt pysäköintipaikkaa valitessani, että on vähän hiinä-ja-hiinä, että onko laillinen paikka. No, ei ollut. Ei tarvitse vastaisuudessa miettiä.

Kuva: Suomen Turvakilvet Oy

Kotona odotti kaaos, ei ollenkaan epätavallista. Mietin kuntosalille lähtemistä, mutta koska oli ollut mukava päivä päätin ensin siivoilla, jotta olisi illalla mukavampi tulla kotiin sieltä salilta. Siivosin keittiön ja imuroin. Hellepäivän ratoksi tuntui jo tässä kohdin, että näinkö sitä salitreeniä edes tarvittaisiin, hiki virtasi mukavasti. Matkalla salille hain hetken mielijohteesta lähikaupasta jäätelöä pakastimeen, vein pakkauksen kotiin. Olin poissa kotoa alle kymmenen minuuttia. 

Avasin oven, eteinen täynnä tavaraa ja joukossa vieraitakin tavaroita. Hillitsen itseäni kunnes pääsen olohuoneeseen asti. Siellä se oma suloinen lapsi istui riisumassa sateessa ryöpsytettyjä nappiksiaan ja mustaa tekonurmen myjyä on olohuoneen lattia valtoimenaan. Todettakoon tässä kohdin, että lapsen kaveri oli fiksusti riisunut omat jalkineensa eteiseen. Mutta taisin kyllä pelästyttää kaverin koska juuri siinä kohdassa tämä härkä näki punaista. Olin sisällä ehkä 45 sekuntia, mutta kuvittelin, että lapselle tuli selväksi siinä kohdassa, että a) olin juuri siivonnut, b) kun tulen salilta takaisin asioiden tulisi olla kuten ennen hetki ennen lapsen kotiin tulemista ja c) äiti on nyt hyvin hyvin hyvin vihainen.

Purkasin kiukkuani salilla. Hieman rauhoittuneena palasin kotiin, missä ei ollut tapahtunut mitään, paitsi, että nyt myös keittiön jokainen taso oli täynnä asioita. Tasot, jotka olin paitsi pessyt myös mikrokuidulla kuivannut, jotta ne olisivat tahrattomia. Tunnin hikinen urakka ja minä nautin työni tuloksesta...... sen 5 sekuntia ennen kuin kirmaisin sitä jäätelöä ostamaan. 

Arvannette, että otin ihan uudet vielä aikaisempaakin nopeammat kierrokset. Luulen, että naapuriin asti kuului, että minua "harmitti niin vietävästi" (hyperpaljon kaunisteltu ilmaisu siitä mitä tapahtui).

Vein itseni kylmään suihkuun. Sen jälkeen riehuin hetken vielä imurin kanssa. Keittiössä oli ihme kyllä tapahtunut suihkun aikana auttavaa toimintaa. 

Onko nyt sitten niin, että minulla ei ollutkaan oikeasti hyvä päivä ollenkaan? Vai mikä ihme

kuva google images

sai minut repeämään liitoksistani. Oliko tämä vaan se kuuluisa viimeinen pisara vai pistetäänkö kaikki PMS-oireiden piikkiin? Nuorempana tämmöistä sattui useammin, aikuisena olen hieman rauhoittunut ja joskus muistan laskea ensin kymmeneen. Tänään sitten vaan räiskyi ja salamoi. Tietysti tähän vielä voi lisätä sen harmituksen kun ei ole taaskaan pystynyt suhtautumaan aikuismaisen zen-rauhallisesti näihin arjen ahdistuksiin. Myönnän, että kaikki vesi kasvoillani ei tullut sieltä suihkusta.

Sokeutuisinko musiikin vuoksi?

Musiikki on aina ollut läsnä elämässäni. Musiikki on minulle niin tärkeä asia, etten tiedä, pystynkö sitä mitenkään edes lukijoilleni avaamaan. Jos minun pitäisi valita, sokeutuisinko vai kuuroutuisinko, juuri musiikki saattaisi saada minut valitsemaan elämän pimeydessä. En tiedä. Vaikea olisi valita, onneksi tuskin koskaan tarvitsee, toivottavasti ainakaan.

Olen laulanut ja kuunnellut musiikkia ihan pienestä lapsesta lähtien. Varhaisimmat lapsuusmuistot liittyvät musiikkiin. Tanssimiseen ja laulamiseen. Esiinnyin rimpsuisissa prinsessamekoissa (vanhoissa alushameissa ja muissa aarteisissa hepenissä) hyppynaruun laulaen. Muistan kun näin Armin ja Danny laulamassa "Tahdon olla sulle hyvin hellä" autokaupassa playbackinä ja halusin tietysti Armiksi Armin paikalle. Ei voinut lapsonen arvata miten kurjasti kauniin missin elämä sitten päättyikään. Dannystä en kyllä tainut tykätä silloinkaan.

Radiota kuunneltiin ja kaikki laulut opittiin nopeasti ulkoa. Kaverin kanssa keinuimme kerrostalon pihalla ja lauloimme kaikki laulut jotka suinkin osasimme, takuulla virsistä juomalauluihin. En kyllä muista ikinä kenenkään valittaneen, vaikka kerrostalo toimikin hyvin kaikupohjana ja saatoimme laulaa kovaa, korkealta ja ennen kaikkea tuntitolkulla. Ehkä olimme kuitenkin ihan hyviä. Vähän isompana teimme tanssikoreografioita ja esiinnyimme lähes yhtä innokkaasti. Myös automatkat menivät aina laulellen, vieläkin laulan aina autoillessani itsekseni tai tutussa seurassa. Kuinka usein olenkaan unohtanut hillitä itseäni liikennevaloissa ja onnistunut ilahduttamaan muita autoilijoita laulamalla yksin autossani. Pikkiriikkisen noloa, mutta onpahan pari kertaa sattunut, että viereisessä autossa on vedetty samaa radiosta tulevaa biisiä.

Halusin kovasti musiikkiluokille, mutta koska en osannu soittaa mitään instrumenttiä en tullut valituksi. Pelkkä lauluääni ei riittännyt. Kyllähän minä pianosta aina haaveilin ja alakouluikäisenä 21-näppäimisen urkuharmonin sainkin, mutta soittotunteja olisin tarvinnut. Kyllähän minä korvakuulolta soitin kahdella sormella ihan mitä tahansa, tosin enimmäkseen omaksi ilokseni. Laulun ja soiton välissä kuului tosin melko usein se kuuluisa "eiku".

Kun minusta ei sitten tullut soittajaa ja laulukin jäi pitkälti omaksi ilokseni, piti keskittyä musiikin suurkuluttamiseen. Joskus varhaisteininä sain ensimmäisen mankkani. Sellainen c-kasettisoitin-radio yhdistelmä, jossa oli kaksi kasettipesää. Kätevää, koska sillä pystyi radiosta äänittämisen lisäksi kopioimaan kasetilta toiselle musiikkia ja ajatelkaapas huipputeknologisella 80-luvulla niinkin scifiä, että kopioinnin pystyi suorittamaan tuplanopeudella. Kun kotiin hankittiin VHS-nauhuri aloitin myös musiikkivideoiden taltioimisen ja haaveilin, että saisin aikuisena ryhtyä tekemään ammatikseni musiikkivideoita.

Musiikkimakuni on laaja, joskaan ei kaiken kattava. Jokaiseen hetkeen ja tunnelmaan on oma musiikkinsa. Musiikki ja muistot liittyvät vahvasti yhteen. Jokin laulu vie hetkeen tai tunnelmaan, joka sitoo muistot tiettyyn paikkaan, ihmiseen, ajatukseen, tunnelmaan. Musiikki merkitsee tietysti myös tanssia; on vaikea istua paikallaan kun rytmikäs musiikki alkaa soimaan. Juoksen, kuntoilen, siivoan, autoilen ja teen töitä lähes aina musiikin kera. Joskus tarvitsen musiikkia rauhoittumiseen toisinaan piristymiseen. Kuinka monesta sydänsurusta olenkaan toipunut musiikin avulla. Musiikki voimauttaa. Yhtä tärkeää kuin rytmi ja sävel, ovat lyriikat. Joskus musiikin avulla on helpompi kertoa tunteista ja ajatuksista juuri osuvien laulunsanojen avulla. 

Harrastan myös musiikkiennustamista, jep myönnän, että tämä on noloa. Tosin taidan olla maininnut tämän nolohkon harrastukseni jo aikaisemmissakin kirjoituksissani. Kun mieltäni askarruttaa jokin asia niin esitän mielessäni kysymyksen johon seuraava radiosta alkava biisi sitten sanoillaan vastaa. Jotta ette ihan tuuliviirinä minua pitäisi, niin pidän tätä vaan sellaisena hassuna neuvonantajana, en nyt ihan musiikkiennustusten varaan jätä päätöksentekoani.

Musiikki liittyy ihan kaikkeen elämässä. Häihin, hautajaisiin, lapsen syntymään, iloon ja suruun. Arkeen ja juhlaan. On hämmentävää, kun joku joskus toteaa, ettei oikein ole musiikki-ihmisiä. Miten sellainen on mahdollista? 

Kirjoitettuani tämän taidan olla valmis valitsemaan sen sokeutumisen, ilman musiikkia olisi niin vaikeaa elää.

Odotan

Huijaan eniten itseäni.
Uskottelen,
odotan ihmettä.
Heittäydyn upottavaan pumpuliin,
laitan kuulokkeet korviin
ja suljen silmät.
Suljen itseni, kaikelta.

Haaleaa vettä,
tihku sadetta.
Kaukana tuulessa,
vain sanoja.
 
Yhden sanan ja kosketuksen päässä,
umpijäässä.
Syvällä sylissä ja kaukana kaikesta,
vain unelmissa.

Huomaavaisuutta

En ole koskaan ollut hirvittävän kotonani missään väentungoksessa. Erityisesti jos tungoksessa on sinne tänne säntäileviä äänekkäitä lapsukaisia, joilla on liikaa sokeria veressä yhdistettynä intopinkeyteen vaikkapa jonkun Ti-Ti Nallen, joulupukin, Fröbelin palikoiden tai Antti Tuiskun näkemiseen. Myönnän, että olin ikävä äiti ja pimitin lukutaidottomilta lapsiltani tiedon konserteista, paha minut periköön.

Toinen ikävä väentungosyhdistelmä syntyy humalaisista ihmisistä, erityisesti jos he heiluvat tupakit kourassaan. Viimeisimmällä yökerhovisiitillä huomasin kauhukseni, että nyt kun savustajille on omat karsinansa, pitää tanssilattialle roudata juomingit mukaan ja kaataa niitä paitsi lattialle, myös toisten niskaan. Inhottavaa. Tanssimassa ja festareilla pitää siis olla itsekin huppelissa, jotta kestää sitä tönimistä ja tuuppimista. 

Pahimpia ovat kuitenkin ne "vanhemmat ihmiset". Enkä nyt sitten mollaa kaikkia senioreita vaan ne tietyt Rouvat ja Herrat, joiden mielestä ihan kaikkien pitää heitä kunnioittaa ja ennen kaikkea väistää. Nämä kaikkea muuta kuin herttaiset mummot ja papat käyttävät surutta kyynärpäitä, änkevät ja tunkevat anteeksi pyytelemättä, etuilevat surutta kaikkia jotka siihen alistuvat ja repivät viimeisen tarjoustuotteet kädestäsi ennen kuin ehdit silmää räpäyttää. 

Kuva: Papunet.net

Olet taatusti joskus käyttänyt liukuportaita tai eskalaattoria. Liukuportaat ovat täynnä ihmisiä ja kun hyppäät pois portaista on portaiden edessä ihmisiä tukkimassa pois pääsyn. Erityisen ihanaa tämä on raskaan matkalaukun tai lastenrattaiden kanssa. Eli katsotaan mihin pysähdytään, jookos?

Toinen inhottava asia on yllätysperuutukset tai suunnanvaihdokset, jotka tekevät erityisen kipeää jos ne suoritetaan ajoneuvoilla. Tiedän, että ihmisillä ei ole silmiä selässään, mutta voisiko sitä päätä kääntää ennen kuin vaihtaa pyörätiellä tai jalkakäytävällä äkillisesti ajolinjaa tai ennen kuin lähtee pakittamaan suoraan toisen päälle. Esimerkiksi kahvilassa seisoessani jonossa täyden ruokatarjottimen kanssa odottamassa vuoroa maksamaan, ei mielestäni ole odottettavissa, että edelläni jonottava ryhtyy yhtä äkkisesti varsin vauhdikkaasti peruttamaan päälleni. Sotkuhan siitä syntyy.

Eniten ennakoitavuutta ja huomaavaisuutta toivoisin kuitenkin liikenteeseen. Erityisesti toivoisin, että lapsia siellä varoittaisiin ja huomioitaisiin. En itsekään kaikkia jalankulkijoita ehdi ja malta aina väistellä, mutta yritän koko ajan enemmän. Viimeksi eilen pienen tytön vilpitön iloinen vilkutus ja hymy päästäessäni hänet ylittämään suojatien antoi minullekin hyvän mielen.

Kaikilla meillä varmaan on parantamisen varaa huomaavaisuudessa. Pienillä eleillä ja yksinkertaisilla asioilla kuten hymyllä, tervehdyksillä sekä sanoilla "kiitos" ja "ole hyvä" saa ihan uskomattomia juttuja aikaiseksi.

Onnensopuli

"When life gives you lemons, make lemonade."

  Elbert Hubbart

Elämä ei vaan suju suunnitelmieni mukaan. Aika jännä. Naisten lehdet pursuavat ohjeita siitä, miten omaa elämää voi hallita ja asioita suunnittella. Ihmisen elämä on kiinni mukamas omasta asenteesta ja onnellisuus on vain oma valinta. Bull s**t, sanon minä. Matti Nykänen on lähempänä totuutta "elämä on laiffii" -sitaatillaan. Kaikkea kun emme vaan itse voi mitenkään kontrolloida.

Positiivista asennetta hehkutetaan jatkuvasti. Elämän pitäisi vaan jatkuvasti olla niin ihanaa. Kun pynnertää ylämäkeä tai liusuu mäkeä alas syöksykierteellä, pitäisi jaksaa sekin tehdä ainakin leveä tekohymy naamalla. Onneksi meillä masentuneilla ja melankolisilla suomalaisilla on vielä ripaus rehellisyyttä geeniperimässä, täällä on helpompi mököttää ja masennella. Tunteita saa vielä näyttää, silloinkin kun harmittaa tai suruttaa.

Muistan kuinka Mikko Kuustonen kertoi luennolla miten hän oli ostanut markkinoilta "positiivisuus on perseestä" -paidan juuri samoihin aikoihin kun hänet valittiin Suomen positiivisimmaksi persoonaksi. Mielestäni tämän kaltainen filosofia sopii loistavasti ainakin minulle. Ollaan positiivisia silloin kun se sattuu huvittamaan.

Ihminen on aikamoinen sopuli. Siksi kai evoluutiossa olemme pärjänneet. Sopeudumme olosuhteisiin ja teemme parhaamme niillä eväillä mitä meillä on. Luovuttaneet karsiutuvat ja vain vahvat selviävät. Vai meneekö kaikki kuitenkaan juuri niin? Joskus luovuttaminen onkin juuri se viisain teko. Tai se, että sopuliasteikolla mittari huutaa punaisena ja saa tarpeekseen. Suomalaisilla kun on sitä sisuakin. Ei vaan pureskelematta pidä niellä kaikkea, ei edes tuota positiivisuuden evankeliumia. Kilttikin saa kimmastua ja ärähtää.

Hieman olen tässä nyt taas elämää nähnyt lisää ja pari elokuvaakin katsonut. Onnellisuuden mysteeriä olen kovasti yrittänyt pohtia, kuten muutama miljoona muukin ihminen ennen minua. Vaikka hieman omituinen olenkin, niin sellaisia antenneja ei minulla taida olla, että onnellisuuden koodin pystyisin murtamaan.

Ei taida sellaista yhtä autuaaksi tekevää universaalia onnenkoodia ollakaan. Yllättävää kyllä olen huomannut, että erilaiset asiat tekevät ihmisiä onnelliseksi. Wuhuu. Siihen vaadittiin aika monta vuotta.

En usko, että olen maailman ainoa ihminen, joka on kasvanut ja elänyt elämäänsä suhteellisen tyytyväisenä päivä, viikko ja vuosi kerrallaan. Sen kummemmin miettimättä ja analysoimatta. Tuskin olen myöskään ainoana ihmisenä asetellut itselleni välietappeja matkalle kohti onnellisuutta tai kuvitellut, että jokin asia tekee minut ikuisesti onnelliseksi. Ei ole tehnyt. Yhden asian saavutettuani saatan hetken tuntea oloni omenaisen onnelliseksi, mutta pian jo kurkoitan uuden onnenamuletin perään.

Eniten minua on kuitenkin viime viikkoina mietityttänyt muutama pieni yksityiskohta, joihin tunnen törmääväni aina vaan uudestaan ja uudestaan kartoittaessani onnellisuutta.

Ihmiset, jotka viis veisaavat muiden ihmisten mielipiteistä ja tekevät ainoastaan niitä asioita, joista pitävät vaikuttavat oudon onnellisilta. Tiedättehän ne ihmiset, joilla on oma elämä ja muut ihmiset ovat täysin sivurooleissa. En tiedä tekisikö sekään minua oikeasti onnelliseksi. Minusta on kuitenkin mukavaa tehdä läheisiäni onnelliseksi tekemällä joskus asioita joita vihaan vain siksi, että joku toinen tulee siitä onnelliseksi.

Jossakin sanottiin, että ihminen on itse vastuussa onnellisuudestaan. "Kukaan muu ei voi tehdä ketään toista onnelliseksi." Hmmm. Totta toinen puoli. Miellän asian näin: Ihmisen tulee tietoisesti työskennellä oman onnellisuutensa eteen. Tavoitella niitä asioita mitä haluua elämässään ja luopua kaikesta siitä, mikä tekee onnettomaksi. Olisipa todellisuus näin helppoa, vaan ei ole. Teorian ja onnellisuuden välissä on todellisuus.
Väitän myös, että monta kertaa olen kokenut onnellisuuden tunteen juurikin toisen ihmisen aiheuttamana.

Ammattiräpeltäjä

Olen aikuisikäni työskennellyt toimistoissa. Erilaisissa toimistoissa ja erilaisilla toimenkuvilla. Ensimmäisien vuosien aikana minun oli helppo keskittyä töihini ja työpäivän päättyessä pöytä oli tyhjä ja työt hoidettu. Oli hyvä mieli, tunsin saavani aikaan ja olevani ahkera.

Jossain vaiheessa työelämä muuttui. Kaikki tapahtui pikkuhiljaa. Ensin oli hetkittäin liikaa töitä, mutta välillä jäi reilusti aikaa arkistoimiselle, töiden suunnittelulle ja kehittämiselle. Työyhteisössä oli hyvä yhteishenki, ihmiset eivät juurikaan kilahdelleet, vaikka aina kemiat eivät niin täydellisesti yhteensopineetkaan.

Jossain välissä huomasin, että en enää koskaan lähde töistä kotiin siten, että kaikki työt olisi tehty. Pahimmillaan töitä olisi riittänyt kuukausiksi vaikka yhtään lisää ei olisi annettu. Lomailu tarkoitti pitkiä päiviä ennen ja jälkeen loman. Enää ei riittänyt aikaa arkistointiin puhumattakaan töiden suunnittelusta ja kehittämisestä. Yhteishenki työyhteisössä horjui. Kaikilla oli hermot enemmän tai vähemmän kireällä.

Sanottiin, että omaa työtä tuli priorisoida. Piti siis miettiä, että mikä asia kaatuu ensimmäisenä niskaan tai mikä tulipalo pitää sammuttaa ensin. Hankalinta oli miettiä, mitä voi jättää kokonaan tekemättä tai siirtää jollakin verukkeella toisen ihmisen niskaan.

Hyvä olo töissä pahimmillaan tuli siitä, että oli valinnut oikein sen kenelle kumartaa ja kenelle pyllistää. Tai siitä, että oli arvioinut piinallisen ja ikävän työn vievän enemmän aikaa.

Pidän siitä, että töissä on töitä. Siitä, että on enemmin hieman kiire kuin, että ei ole mitään tekemistä. Tällä hetkellä asiani ovat hyvin. Hieman kuitenkin huomaan sairastuneeni jonkinlaiseen ammattisairauteen. Kun työnkuva on hajanainen ja työympäristö hälisevä avokonttori, keskittyminen on vaikeaa. En tiedä huomaako sitä kukaan, mutta itse tiedostan, miten teen vähän sitä ja vähän tätä. Ilman, että minulla olisi ylellistä rauhaa keskittyä johonkin kunnolla. Ehkä se on sitä jönglööraamista. Monta palloa ilmassa yhtä aikaa. Ehkä se on juuri sitä vuosien varrella hankittua ammattitaitoa.

Räpeltäminen auttaa myös kotosalla. Sitä osaa kummasti hyödyntää valikoivaa kuuloa ja valita asioita, mitä voi jättää tekemättä, mitä voi delegoida muille ja mitä voi siirtää tehtäväksi jonakin kauniina päivänä. 

Ukkosyö

Jossain toisella rannalla kukkui käki. Istuin laiturilla ja heiluttelin varpaitani viileässä järvivedessä. Helteisen päivän jälkeen auringossa paahtunut iho paleli illan viiletessä. Katselin kauempana iltapalaansa sukeltavaa silkkiuikkupariskuntaa. Mietin miten ne kommunikoivat keskenään? Ilmeisesti joskus meni hieman pieleen, koska silloin tällöin pariskunta päätyi sukelluksessa kauas toisistaan. Nopeasti ne kuitenkin lipuivat takaisin lähelle toisiaan, ikään kuin uikkujen sisäiset magneetit olisivat vetäneet niitä kohti toisiaan.

Minun sisäinen magneettini oli hajonnut. Kukaan ei aikohin ollut lipunut lähelleni. Pikemminkin magneettini napa tuntui kääntyneen ja hylki nyt ihmisiä pysymään kaukana minusta. Toisaalta yksin oli hyvä olla. Oli vain omat asiat ja lupa tehdä ihan mitä vain. Sitten oli hetkiä kuten juuri nyt. Hetkiä, jotka olisi halunut jakaa toisen ihmisen kanssa. Istua hiljaa yhdessä tai kenties hiljaa kuiskata, "katso tuota tyyntä järveä ja noita silkkiuikkuja". Hetki oli liian herkkä ja ainutlaatuinen vain yhden ihmisen muistettavaksi.

En juuri itsekään ollut hakeutunut toisten ihmisten lähelle. En avannut sisintäni edes ystävilleni. Miten sellaista sekameteliä ja kaaosta voisi edes yrittää kuvailla kenellekkään ilman, että minut leimattaisiin heikkomieliseksi? Halusin ensin tutustua itse itseeni ja oppia rakastamaan itseäni. Tahdoin tulla ehjäksi ennen kuin olisin valmis jälleen kohtaamaan ihmisiä, tekemään itseni jälleen alttiiksi uusille naarmuille ja kolhuille.

Elokuinen ilta hämärtyi yöksi. Sytytin terassille lyhtyjä ja käperryin lämpimän viltin uumeeniin. Ajatukset rauhoittuivat ja keskityin hengittämiseen. Muutama vuosi sitten olisin tuskastunut hiljaisuuteen ja halunnut takaisin kaupunkiin parin mökkipäivän jälkeen. Nyt oli hyvä olla vaan. Kukaan ei vaatinut mitään, ei ollut aikatauluja eikä hälinää. Puhelimen olin laittanut äänettömälle, tarkistin sen pari kertaa päivässä. Ei ollut televisiota eikä internettiä. Radiota kuuntelin hieman, mutta lähinnä vain tiskatessani astioita tai lämmittäessäni saunaa. Söin satunnaisesti, kävin pari kertaa viikossa läheisessä maalaiskaupassa täydentämässä vaatimattomia varastojani. Toissa päivänä sain muutaman ahvenen mato-ongella ja tänään olin kerännyt kesän viimeisiä mustikoita. Ilman nuotiossa paistettuja lettuja ja grillimakkaroita ruokavalioni olisi ollut varsin terveellinen. No, kahvia join edelleen aivan liikaa. Ulkona kahvikin maistui paremmalle.

Helteisen päivän aikana olin pessyt mattoja laiturilla. Mäntysuovan tuoksu leijui ilmassa. Hetken mielijohteesta päätin kaataa itselleni lasillisen viiniä. Viini lämmitti, mieli ja keho rentoutuivat. Kolme viikkoa yksin korvessa oli kuulostanut melko eksoottiselta, mutta nyt ajatus töihin palaamisesta tuntui paljon pelottavammalta. En minä vieläkään ihan rentona tehnyt illan viimeistä ulkohuussireissua pimeään metsään, mutta muuten minua ei juurikaan pelottanut. Mökillä ei ollut näkynyt oravia isompia villieläimiä.

Puheltelin lyhdyt sammuksiin, tein iltatoimet ja sukelsin tyytyväisenä petiin. Unta ei tarvinut odotella, raitis ilma ja lasi viiniä tekivät tehtävänsä.

Kuva: google images /gwdhumanesociety.org

Havahduin unen läpi kantautuvaan ukkosen jyrinään. Vesisade rummutti mökin peltikattoa raivokkaasti. Nousin ylös ja katsoin järvelle. Peilityyni järvenselkä näytti kiehuvalta kattilalta. Kietaisin viltin harteilleni ja lähdin terassille ihailemaan luonnon voimien yöllistä näytöstä. Salamat valaisivat taivaan ja sade kohisi, rummutti ja hakkasi kangasmetsää. Tuuli puhalsi puuskissa, toi mukanaan syksyn tuoksua ja tunnelmaa. Ukkonen oli järven toisella puolella ja vaikutti, ettei se yrityksistään huolimatta pääsisi järven yli. Olin juuri aikeissa lähteä jatkamaan uniani, kun mustikan varpujen seasta hyppäsi esiin märkä ja peloissaan oleva pieni kurainen koira. En tunnistanut rotua, mutta haistoin pienen kaverin olevan pelosta sekaisin. Istahdin terassin rapulle ja kutsuin koiraa luokseni. Arkaillen häntä koipien välissä se hiipi luokseni. Annoin koiran haistella tuoksuani rauhassa ja juttelin sille rauhallisella äänellä. Koira istui viereeni ja hetken kuluttua tökkäisi minua kuonollaan "rapsuta minua" -elein. Rapsutin koiran korvantaustaa ja jatkoin jutusteluani. Naurahdin itsekseni kun huomasin, miten mukava kolmen viikon yksin olon jälkeen oli jutella jollekin, edes koiralle. 

Hetken istuskeltuamme noudin saunatuvalta pyyhkeen ja kuivasin koiran märkää turkkia. Koira luotti minuun täysin ja nautti kapsuttelusta täysin siemauksin. "Taidat tarvita yösijan kaveri?" ehdottelin koiralle ja lähdin kohti mökin ovea. Hetken koira tuijotti minua hämmentyneenä, kallistellen päätän ja heilautellen satunnaisesti häntäänsä. "No, tuletko?" kysyin ja koira kipitti iloisesti luokseni. Levitin pyyhkeen sängyn viereen lattialle ja taputin kohtaa; "tässä on sinun paikkasi, kaveri." Koira käpertyi pyyhkeelle, loi minuun surullisen katseen, mutta tyytyi osaansa. Hetkessä olin itsekin takaisin lämpimien peitteiden alla, autuaan tietämättömänä siitä, että pieni karvainen otus odotti vieressäni hetkeä, jolloin silmäni vältti. Kun silmäni sulkeutuivat, se sama pieni karvainen otus otti vauhtia ja ponnisti voimalla päästäkseen viereeni. Olin unen rajalla ja mietin, että olin tuskin saanut kaikkea kuraa koirasta hangattua pyyhkeellä. Otin silti pienen tuhisevan kaverin kainalooni ja nukuimme tyytyväisinä yhdessä kuorsaten.

Seksin yliannostus vai liian tiukka kukkamyssy?

kuva: whatpoll.com

Nyt musta on sitten varmaan tulossa se pelkäämäni kukkahattutäti. Mie oon saannut yliannostuksen seksillä myymisestä. Erityisesti taas korpeaa se, miten alastomilla tai puolialastomilla naisilla tehdään rahaa. Eihän tää mitään uutta ole, taidan itsekin jo aikaisemmin polttanut käämini asian suhteen, mutta tänään taas vilahti mittari punaiselle "kling, kling, kling".... ja on pakko vähän päästää paineita. Siispä mie mussutan.

Mitenhän mie tämän nyt yrittäisin päästäni ulos purata siten, että edes yksi kymmenestä ymmärtäisi minun pääkopan pururadan rakenteita? 

Jotenkin kai on pakko ymmärtää niitä naisia, joita on siunattu jumalaisen kauniilla ulkonäöllä. Tiedättehän ne kauniskasvoiset ja täydellisellä vartalolla varustetut pitkäsääriset säihkysilmät, ne gasellit. Kai suurin osa heistä on ulkonäkögeeniperimän lisäksi itsekin tehnyt joskus hyviä valintoja ja vaikuttanut siihen, että ulkonäkö on vielä parikymppisenäkin (tai jopa pidempään) raikas ja kaikin puolin ihailtava. Osalle kaunottarista ei ole jaettu niin paljon älykkyyspääomaa. Heidän valintaansa tehdä rahaa ulkonäöllään voin jotenkin ymmärtää. Sitä pitä takoa rahaa sillä mitä on. Kaikki kaunottaret eivät vaan ole tyhmiä. Osa heistä on jopa älykkäitä, mutta sitäkin enemmän on niitä, jotka ovat todella lahjakkaita. Siis tarkoitan, että ovat hyviä jossakin ihan oikeassakin asiassa, eivät ainoastaan kauniita. 

Kauneus ei varmasti haitaksi kenellekään. Helpompihan sitä on katsella kauniita näyttelijöitä ja muusikkoja. Varmasti heidän tuotteensakin myyvät paremmin. Sitä en vaan ymmärrä, että niin monien kauniiden ja lahjakkaiden naisten pitää nykyään hillua pienen pienissä alusasuissa tai jopa täysin nakuna myydäkseen omia taidepläjäyksiään. Tämä touhu menee koko ajan hullummaksi (tai minun piponi on kutistunut pesussa). Eikä enää puhuta sellaista artisteista, jotka oikeasti eivät osaa laulaa ollenkaan, vaan ihan lahjakkaista ihmisistä. Ihan kuin he itse vetäisivät uskottavuuden mattoa omien jalkojensa alta. Kumma juttu, mutta miesnäyttelijät eivät esiinny punaisella matolla puolialastomina, vilautellen kruununjalokiviään vahingossa kun alusvaatteet unohtuivat kotiin. Miesartistit palkkaavat musiikkivideoilleenkin usein muita ihmisiä hillumaan ilman rihman kiertämää, harvemmin itse niissä esiintyvät pelkissä stringeissä piehtaroiden. 

Miksi siis naiset haluavat antaa itsestään kaiken? Samalla kaikki nämä maailman tähdet antavat miljoonille nuorille tytöille aivan vääränkaltaista esimerkkiä. Viisitoista vuotta sitten ihmettelin, kun naiset pyörivät yökerhon tanssilattialla spagettiolkaintopissa keskellä paukkupakkasia. Nekin nuoret naiset, joiden paljaat allit olisivat olleet imartelevampia peitettynä. Muutama kuukausi sitten totesin, että kangasta saa naisilla olla yökerhossa korkeintaan neliönverran. Ehkä kankaiden hinnat ovat korkeita?

En pidä itseäni täysin nipona, seksikkyys ja seksihän ovat ihan mukavia asioita. Mutta hitsi joku raja. Joskus vaan vähemmän ei ole enemmän. Tai itseasiassa usein enemmän on todellakin enemmän.