Ihan sama

Oih, miten tuskallisen raivostuttavia ovatkaan ihmiset, joilta mielipidettä tiedusteltaessa saa aina vastauksen; "Mulle on ihan sama". Kun kysytään vaihtoehdon a ja b välillä niin miten voi joka ikinen asia olla ihan sama? "Ostetaanko suklaa- vai vaniljajäätelöä?", "Mennäänkö uimaan vai lenkille?" "Katsotaanko romanttinen vai kauhuelokuva?". Ihan sama. Joskus tekee mieli herätellä näitä ihmisiä ja antaa vaihtoehdoksi jotakin täysin käsittämätöntä. "Otatko kahvia vai arsenikkia?" Haluatko Espanjaan vai Marsiin?" "Lyönkö päähän vai selkään?"

Haluavatko nämä ihmiset a) miellyttää kysyjää aina taipumalla kysyjän tahtoon, b) ärsyttää kysyjää äärimmilleen lakonisuudellaan ja välinpitämättömyydellään, vai c) eikö heitä oikeasti koskaan kiinnosta itse päättää valinnoistaan?

Panttaisin lähes omaisuuteni veikatessani, että kaikilla näillä ihmisillä ei kuitenkaan ole keskivakavaa tai vakavaa masennusta, jonka vuoksi he elävät tätä eikiinnostasittenniintippakaan -elämää. Eivätkä kaikki joo-joo -naiset ja miehet takuulla myöskään ole kloonattuja miellyttäjiä, joiden tehtävä tällä maapallolla on vain ja ainoastaan miellyttää oikeita ihmisiä suostumalla heidän pienimpiinkiin toiveisiinsa. Siispä luulen, että tuo tahallaan ärsyttäminen on ainoa pätevä vaihtoehto.

Mihin katoavat ne itkupotkuraivari kakarat, jotka tekevät kaikkensa saadakseen tahtonsa läpi? Jo osa murrosikäisistä tuntuu mystisesti tippuvan siihen ihansama-maailmaan johtavaan madonreikään. Jotkut pääsevät kuopasta vasta vanhainkodissa, jossa he taantuvat takaisin uhmaiän kiukutteluun.

Ei tietenkään ole hyvä, että ihminen on liian voimakastahtoinen. Jäärät ja vastaanhankaajat ovat yhtä lailla ärsyttäviä, kuin ihan sama -ihmiset. Jäärät eivät paljon muilta mielipiteitä kysele tai ainakaan kuuntele. Ehkä kaikkein ikävämpiä ovatkin juuri ne päällepäsmärit, jotka näennäisesti kyselevät toisten mielipiteitä, kenties tekevät hienoja pylväsdiagrammejakin toisten mielipiteistä, mutta päättävät asioissa sitten täysivaltaisen diktaattorimaisesti aivan kuten itse haluavat. Ei ole kovin mieltä ylentävää täyttää jotain mielipidetiedustelu paperipumaskaa, kun sillä ei ole mitään todellista vaikutusta. Jos sinusta joskus tuntuu, että jotakin katugalluppia tai nettiäänestystä on peukaloitu toivotun lopputuloksen saamiseksi, niin todennäköisesti juuri niin on tehty.

Niinpä niin, kai minunkin pitäisi päättää, että mikä nyt sitten on minua miellyttäisi. Ainakin lienee jo selvä, että minä en lukeudu niihin ihansamoittelijoihin. Keskiverto toimii tässäkin. On kiva, jos joskus joku minua miellyttääkseen antaa minun valita, mutta tietysti toivon, että ihminen ilmaisee asian vaikkapa niin, että "sun vuoro valita" tai "sinä tiedät tämän paremmin, valitse sinä". Joskus minustakin on mukava heittäytyä vaan virran vietäväksi ja antaa toisen päättää. Minustakin löytyy se "vie sie, mie vikisen" -puoli. 

Syntymäpäivä

Lapsena kutkutti odotella omia syntymäpäiviä tai nimipäiviä. Joskus jopa vatsaa kipristi kun jännitti niin kovasti. Äitiäkin auttoi mielellään järjestelyissä ja vaikken muistakaan, niin varmasti minäkin suunnittelin omia syntymäpäiviä jo puoli vuotta aikaisemmin. Höpötin takuulla asiasta kunnes vanhempani olivat raivon partaalla. Ainakin omat lapseni aloittavat kesäisistä syntymäpäivistään haavelemisen heti joululahjojen jälkeen.

3 kynttilää

Lapsena ja nuorena tuntui upealta täyttää yksi vuosi lisää. Muistan elävästi, miten hienoa oli täyttää seitsemän, sehän tarkoitti, että pääsin kouluun syksyllä. Seuraava upea hetki oli kymmenen ikävuoden maagisen rajapyykin saavuttaminen, kaksinumeroinen luku tarkoitti, että oli jo iso tyttö. Sain kymmenvuotislahjaksi kultasormuksen, sellaisia eivät pikkulapset saa. Seuraavaksi odoteltiin ripille pääsyä. Rippijuhlat saattaa olla murrosiän hauskin pakollinen kuvio. Käytännöllisesti katsottuna rippijuhlien jälkeen tunsin itseni jo lähes aikuiseksi (tosin ilman mitään aikuisten huolia). Ei liene vaikea arvata, että seuraava merkittävä hetki oli täysi-ikäisyyden saavuttaminen, joka tapahtui minulle ilman suurempia siihen liittyviä traditioita. Olin ulkomailla, missä alkoholia sai käyttää vasta 21-vuotiaana enkä päässyt auton rattiinkaan vasta kun kotiuduttuani reissusta. Ensin tosin piti hankkia autokoululle rahoitus, jonka hankin baarissa työskentelemällä. Taidan olla yksi harvoista ihmisistä, joka on viettänyt ensimmäiset hetkensä baarissa tiskin toisella puolella, työn parissa. No, vahinko on tullut sittemmin korjattua.

Kuva Google Images

Alle kolmekymppisenä syntymäpäivät menivät vielä ihan mukavasti, mutta kolmenkympin kriisi iski vyön alle synttäribileiden jatkoilla, kun joku keksi soittaa Frederikin Kolmekymppisen. Tuntui niin aikuiselta, että ahdisti. Kaiken lisäksi Frederikin musiikki on surkuhupaisan ällöttävää. Jossain vaiheessa omat syntymäpäivät muuttuivat enemmän työlääksi ja stressaavaksi päiväksi leipomisineen ja siivoamisineen. Puhumattakaan siitä bonuksesta, että ikääntyy. Lahjoista pidän tietenkin, kukapa ei lahjoja rakastaisi, mutta huomion keskipisteessä paistattelu ei ole mielestäni ole yleensä mukavaa. Mitä vanhemmaksi tulee sitä vakavammaksi tulevat juhlapuheet ja bileetkin muuttuvat rauhallisemmiksi ja tylsemmiksi. Mielelelläni näen sukua ja ystäviä, mutta ehkä mielummin ihan tavallisena päivänä, ilman synttärihössötystä. Juhlat voin skipata ihan mieluusti lahjojen menettämisen uhallakin. Taidan olla sitä merkkipäivänä "matkoilla" -tyyppiä. 

Kuva Me Naiset

Unelma syntymäpäiväni voisi olla jossakin todella kaukana lämpimässä maassa. Herkullinen aamiainen meren äärellä, leppoisaa vesiurheilua ja mukana vain tärkeimmät ihmiseni. Paljon aurinkoa eikä mitään ennalta suunniteltua ohjelmaa. Ei hössötystä ja juhlahumua. Vain mukavaa stressitöntä yhdessä oloa kaukana arkirutiineista. No, ehkä pieni lahjapaketti päivällispöydässä ja pieni kuppikakku, jossa yksi kynttilä ja lasi laadukasta shampanjaa. 

Kauneus

Kauneus on hyvin laaja käsite. Arkipuheissa kauneus mielletään usein kauniiksi näkymäksi, maisemaksi tai ihmiseksi, jonka ulkonäkö koetaan kunkin hetken yleisten kauneusihanteiden mukaiseksi. Saman sukupolven ja kulttuurisen taustan omaavat ihmiset yleisesti ottaen arvoivat kauneutta yhtenäisistä arvostuksista. Vivahde ja maku eroja toki on, mutta pääosin heidän kauneuskäsitteensä ovat identtisiä. Toisin sanoen jos tuhat saman kasvuympäristön ihmistä arvioi kauneutta käsitykset ovat hyvin yhteneväisiä. Kauneus on katsojan silmissä, mutta arvioimme ympäristöä ikäänkuin samansävyisten aurinkolasien lävitse.

Sisäisen kauneuden tulkiseminen ja arvioiminen ovat hieman monimutkaisempia asioita. Vaikka arvoistaisimmekin samanlaisia asioista, nyky-yhteiskunnassa ihmiset tuntevat toisiaan usein vain pintapuolisesti, sisäinen kauneus jää usein arvoitukseksi. Rohkenen väittää, että sisäisen kauneuden normistokin on ihmisille hyvin yhtenäinen. Jos ihminen kuvailee luonteenpiirteitä, joita hän kanssaeläjissään arvostaa, nousevat samat arvostukset takuulla esiin. Sisäisen kauneuden arviointia hankaloittavat ihmisten roolit, harva ihminen on esimerkiksi työelämässä täsmälleen samanlainen kuin kotioloissa. Työ ja ammatillisuus pakottavat ihmisen käyttäytymään tietyn roolimallin mukaisesti. Toki ihminen yleensä tuo osan omaa persoonaansa myös työ-, harraste- tai muihin sosiaalisiin tai yhteiskunnallisiin rooleihinsa, mutta ollakseen uskottava on käyttäydyttävä tietyn roolin mukaisesti. Yritetään muistaa tämä kun seuraavan kerran arvioimme jonkin ammatti-ihmisen kauneutta.

Kauneuden vastakohta on rumuus. Jos mietimme kauneutta rumuuden kautta, lähes kaikki on jollakin tavalla kaunista, koska oikeasti rumaa on niin vähän. Rumuuden sijaan on likaisuutta, välinpitämättömyyttä, huolimattomuutta, rakkaudettomuutta, kurjuutta ja epäonnekkaita elämän tilanteita. Rumaa on esimerkiksi ajattelemattomuus, tunteettomuus, kykenemättömyys empatiaan, valehtelu ja väkivalta. Unohtamatta tietenkään sotaa, terrorismiä, onnettomuuksia ja sairauksia. Elämässä on niin paljon pahaa, että siihen verrattuna kaikki arkinen ja tavallinenkin on todella kaunista. Ei siihen ihmeitä vaadita, vaan oikea katsontakulma.

Yksi kauneuteen liittyvä uskomus on, että kauneus on katoavaista. Oikeasti kauneus voi lisääntyäkin, perhosen toukasta kuoriutuu kaunis perhonen ja rumasta ankanpoikasesta kasvaa joutsen. Ei kauneus katoa, se muuttaa muotoaan. Nuoruuden ulkoinen kauneus on joskus suoraan verrattavissa sisäiseen kauneuteen, aika hioo ihmistä paitsi ulkoisesti myös siloitellen karkeimpia luonteen terävyyksiämme. Esimerkiksi vanhemmuus tekee usein ihmisestä kykenevän asettamaan pienen ihmisen omien tarpeidensa edelle, kyky jota nuorella tytön hupakolla ei välttämättä olisi ollut. Se on kauneutta. Myös rypyt ovat kauniita, ne kertovat eletystä elämästä samalla tavalla kuin jokainen arpi, mustelma ja kolhu. Unohtamatta sitä valtavaa henkistä pääomaa, jonka kokemukset, vastoinkäymiset ja onnen hetket ovat meille sisäiseen kauneuteen kartuttaneet. On oma valintamme miten näemme itsemme, maailman ja ihmiset siinä.

Parisuhteen kymmenottelu

Jos parisuhde olisi urheilulaji, olisi se olympialaisten kymmenottelu. Treenaus ja lämmittelyt ovat se ihana vaihe ennen ottelun alkua, se ihana epätodellinen rakastumisen vaihe, ennen todellisuuden alkua. Samalla tavalla kuin suurin osa urheilijoista ei koskaan riko edes olympialaisten b-rajaa, suurin osa parisuhteista hiipuu rakastumisvaiheen päätökseen. Vatsan perhoset hiipuvat eikä suhde toimi arjessa.

Kuva SUL

Aivan kuten menestyvillä urheilijoilla, täytyy pareilla olla halua ja tahtoa mennä sisulla eteenpäin. Periaatteessa emme voi odottaa keneltäkään enempää kuin oma paras, mutta aivan kuten olympiavoittajien, täytyy parisuhteen voittajienkin joskus ylittää kaikki omat rajansa. Siksi siis sanomme tahdon emmekä haluan. Suomalaisille sisukkuuden pitäisi olla helppoa, mutta kyllä parisuhteissa annetaan periksi kovin helpolla tai toisena ääripäänä vedetään sitten aseet  esille kun ei osata luovuttaa.

Kymmenottelun ensimmäisenä päivänä ensimmäinen laji on 100 m juoksu, tosin naiset, jotka arvokisoissa kilpailevat seitsenottelua, juoksevat satasen aitojen kanssa. Tämä pikainen pyrähdys on kuin se parisuhteen alkuleimahdus, vain nopeat elävät. Kymmenottelussa miehillä toisena lajina on pituushyppy, eli vertaisin sitä parisuhteessa ensimmäiseen venymisen paikkaan. Siihen, että oppii ensimmäisen kerran asettamaan toisen itsensä edelle ja antamaan periksi. Naisten kymmenottelu jatkuu kiekonheitolla, seitsenottelussa kakkoslajina on korkeushyppy. Kiekonheitto kenties kompensoi ensimmäistä riitaa, sitä missä kenties lautanen saa kyytiä, korkeushyppy symbolisoi jonkin uuden kynnyksen ylittämistä. Uusi taso voidaan suhteen alkutaipaleella saavuttaa positiivisesti tai yltää uuteen ilkeilyn maksimointiin.

Sekä naisten seitsenottelun että miesten kymmenottelun kolmas laji on kuulantyöntö, mikä voisi mielestäni hyvinkin symbolisoida esikoisen syntymää. Lapsiperheeksi muuttuminen heiluttaa takuulla parisuhdetta, joskin myös voi tehdä siitä entistäkin tiiviimmän ja täydentää onnea. Naisten kymmenottelun kolmas laji on seiväshyppy, mikä kertonee siitä, että äitiys raskauksineen ja synnytyksineen on naiselle aina riski ja seiväshyppy kuvastaa tätä riskinottoa.

Kymmenottelun neljäntenä lajina miehet hyppäävät korkeutta ja naiset heittävät keihästä, seitsenottelun ensimmäisen päivän päätöslajina on puolestaan 200 metrin juoksu. Parisuhteessa ihminen ei saa unohtaa itseään, kavereitaan, harrastuksiaan ja omia muita tarpeitaan. Nämä eri suuntiin suuntautuvat lajit kuvaavat mielestäni hyvin sitä, että hyvin toimivassa parisuhteessa on muutakin elämää kuin kahdestaan nyhjäämistä ja keskinäinen luottamus on joskus rakkauden suurin ilmentymä.

Kymmenottelun ensimmäisen päivän päätöslajina on 400 metrin juoksu. Enää ei juosta pikamatkaa parisuhteessakaan. Yhteiset päämäärät, suunnitelmat ja haaveet pitävät parisuhteen elävänä. Kun yhteiset tavoitteet asetetaan hieman pidemmälle, ne lujittavat suhdetta, erityisesti kun tavoitteet saavutetaan yhdessä.

Toisen kilpailupäivän avaa aitajuoksu. Aidat ovat niitä pieniä esteitä ja vastoinkäymisiä, joista pariskuntien tulee päästä yli. Välistä kompuroidaan, mutta aina voi nousta ylös ja jatkaa matkaa. Se, että matka tehdään yhdessä voi tarkoittaa, että toinen voi auttaa kompuroivan puolison ylös. Seitsenottelun viides laji on pituushyppy, mikä muistuttaa jälleen kerran venymisestä. Kun elämässä on niitä vastoinkäymisiä, niitä ikäviä arkipäiväisiä esteitä venymistä tarvitaan uudestaan ja uudestaan.

Miesten kymmenottelu jatkuu kiekonheitolla, seiväshypyllä ja keihäänheitolla. Naiset hyppäävät pituutta, työntävät kuulaa ja hyppäävät korkeutta. Seitsenottelun kuudes laji on niin ikään keihäänheitto. Parisuhde on parhaimmillaan monipuolista ja moniulotteista.  Toisaalta negatiivisesti ajateltuna lajit voivat hyvinkin symbolisoida jatkuvaa venymistä jokaiseen ilman suuntaan.

Seitsenottelu päättyy 800 metrin ja kymmenottelut 1500 metrin juoksuun. Parisuhde on parhaimmillaan ja pahimmillaan aina pitkän matkan juoksu, joku voisi sanoa jopa maraton. Joskus parisuhteen pitkäkin matka loppuu kesken, maaliin saavutaan väärässä järjestyksessä tai liian aikaisin. Toisinaan matka voi kisauupuneena tuntua liian pitkältä, halutaan luovuttaa kesken matkan. Muistettavaa on kuitenkin, että jokainen laji on tärkeä. Jos jokin osa jää heikolle suoritukselle se voi tarkoittaa pelin keskeytymistä. Jokainen kuitenkin haluaa tehdä aina parhaansa, niin kymmen- ja seitsenotteluissa kuin parisuhteessakin. Todellisuudessa parisuhteessa lajien kirjo on lukematon ja yllättää aina uudelleen. Useimpia lajeja varten ei voi edes harjoitella tai valmentautua, ne tulevat täysin puskista. Selviytyjiä ovat ne, joilla on tahto haluta. Rakkaudesta on apua, mutta ilman tahtoa ei ehkä päästä maaliin asti.

Kauniita kuiskauksia

Niin paljon haluaisin, ei riitä aika
 - ei kaikkea voi vaan saada.
Jos saisin edes vähän,
hätään tähän.

Saan paljon mitä en tahdo
 - miten paljon sitä voikaan saada.
Jos kantaisit edes osan siitä,
vaikkei sekään riitä.

En aina tiedä mitä haluan
 - en osaa valita.
En valita valintojani
saan silti jotain katua.

Annan sinulle mahdollisuuden
avata ovet ja kulkea,
jos et halua luokseni-
oven voi sulkea.

Valintoja, haluja, ovia
petettyjä lupauksia.
Pieniä onnen palasia
kauniita kuiskauksia.

Elsa

Elsa treenasi hullun lailla ja noudatti valmentajansa ohjeita täydellisesti. Ruokavalio oli tiukka ja kaikki herkut olivat kiellettyjä. Elsa kävi koulussa, mutta kaiken vapaa-ajan hän omisti urheilulle. Hän halusi kehittyä ja päästä huipulle, siksi hän oli valmis tekemään kaikkensa saavuttaakseen unelmansa. Vaikka Elsa oli vasta 16-vuotias, hän oli jo saavuttanut paljon. Hyllyt notkuivat pokaaleista ja seiniä koristivat mitalitaulut. Elsalla oli leikekirja, johon hän keräsi lehtikuvia ja artikkeleita itsestään. Kolmen viikon kuluttua olisivat Suomen mestaruus -kilpailut, joissa menestyminen merkitsisi maajoukkuevalmennukseen pääsemistä ja paikkaa Suomen nuorten maajoukkueessa. Tilastojen valossa Elsalla olisi kaikki mahdollisuudet jopa voittoon, jos kaikki vain sujuisi optimaalisesti. Harjoittelu tuottaisi tulosta, Elsa pysyisi terveenä ja motivoituneena.

Lukion ensimmäinen vuosi oli alkanut surkeasti, koulu oli sivuseikka urheilun rinnalla. Elsa ei juurikaan ollut tutustunut luokkatovereihinsa, hyppy- ja välitunnit hän käytti läksyjen tekemiseen. Muutenkaan kavereille ei juurikaan ollut aikaa. Elsa ei käynyt elokuvissa tai hengaillut ostarilla. Elsan elämän täytti urheilu ja siksi hän oli tylsää seuraa. Ei hän osannut puhua muusta kuin lajistaan, treenaamisesta ja kilpailuista. Ne eivät kiinnostaneet ketään. Lisäksi Elsa oli usein niin väsynyt, ettei hän ollut seurallinen. Ei kukaan jaksanut kauan katsella hänen haukotteluaan. Eikä Elsaa kiinnostanut muiden tyttöjen pinnalliset keskustelut meikeistä, pojista, elokuvista ja muusta turhanpäiväisestä. Mieluiten hän istui seurassakin kuulokkeet korvissa ja upposi omaan maailmaansa.

Kunnes tuli perjantai, joka muutti kaiken. Elsa oli palaamassa kotiin harjoituksista. Takana oli rankka koeviikko ja intensiivinen harjoitusviikko. Hän oli väsynyt kaikilla mahdollisilla tavoilla, jalat painoivat raskaana ja ajatus laahasi perässä yhtä tahmeana. Oli jo pimeää kun Elsa kääntyi kotitielle, enää vajaa kilometri ja Elsa pääsisi suihkuun, iltapalalle ja nukkumaan. Lauantai oli Elsalle ensimmäinen kokonainen vapaa päivä kolmeen viikkoon. Vapaa kaikista aikataulusta ja liikunnasta, tosin Elsa oli iltapäivällä menossa urheiluhierojan käsittelyyn, mutta sitä Elsa odotti ilolla. Elsan takaa lähestyi auto. Auton ääni kuului läpi musiikin, joka Elsan korvissa soi. Juuri kun Elsa käänsi päänsä katsoakseen autoa, auto ryöstäytyi luisuun ja syöksyi kohti Elsaa. Vaikka Elsa oli urheilullinen hän ei ehtinyt tehdä mitään väistääkseen autoa, paitsi tajuta, ettei pääse karkuun.

Seuraava sekava mielikuva Elsalla on kun hän makaa maassa. Hänen ympärillään on ihmisiä jotka kauhistelevat näkyä. "Sehän on Elsa", tai " Hakekaa Elsan vanhemmat" tai "Missä kuljettaja on?" Elsa muistaa myös kivun. Kipu oli sama mihin hän heräsi sairaalassa. Sanottiin, että Elsa oli onnekas kun jäi henkiin.

Ensimmäiset viikot Elsa vietti tajunnan rajamailla. Kun hän avasi silmänsä äiti tai isä istui vieressä. Elsa näki heidän silmistään, että nyt oli käynyt todella huonosti. Äidin silmät olivat täynnä huolta, isä yritti näyttää reippaalta, mutta onnistui siinä surkeasti. Parin kuukauden kuluttua Elsan oli pakko avata silmänsä ja kohdata todellisuus. Elsan molemmat jalat ja lantio olivat murskautuneet auton alle. Elsa tunsi jalkansa ja pystyisi takuulla vielä kävelemään, mutta huippu-urheilija haaveet Elsa todennäköisesti saisi unohtaa. "Onnekas", Elsa mietti, "voiko hän olla onnekas, jos häneltä otetaan pois unelmat ja kaikki se minkä eteen hän oli tehnyt niin kovasti töitä ja uhrannut koko nuoruutensa?"

Elsan toipumis- ja kuntoutusprojekti eteni hitaasti. Elsaa ei huvittanut toipua ja palata elämäänsä, elämään jossa ei ollut sisältöä. Elsa ei jumpannut fysioterapeutin kanssa, Elsa ei keskustellut lääkäreiden kanssa eikä Elsa puhunut vanhemmilleen eikä terapeutilleen. Kukaan ei päässyt Elsan maailmaan, ei edes hän itse. Tuntui kuin Elsa eläisi loppumatonta painajaista.

Vastahankaisuudesta huolimatta koitti päivä kun Elsa palasi kotiin ja palaisi myös kouluun. Elsalla oli vielä pieni mahdollisuus suorittaa osa ensimmäisen vuoden kursseista loppuun, mutta jo pelkkä kouluun meneminen tuntui mahdottomalle. Elsan käveleminen oli vielä hidasta, koulumatkan Elsa teki taksilla. Ensimmäisenä päivänä koulun oven avaaminen ja sisälle astuminen tuntui mahdottomalta. Elsa seisoi oven ulkopuolella ja yritti kerätä voimiaan. Hän kuvitteli, miten häntä tuijotettaisiin ja hänen selkänsä takana supistaisiin. Elsaa harmitti, ettei hän ollut tutustunut keneenkään. Olisipa hänellä joku joka kulkisi hänen rinnallaan ja auttaisi häntä ohittamaan katseet ja tuijotukset. Koulun kello soi, mutta Elsa ei kyennyt astumaan sisälle. Hän kääntyi ja lähti vaivalloisesti kainalosauvojensa kanssa laskeutumaan portaita kohti pysäköinti aluetta.

Keskittyessään pysymään pystyssä Elsa ei nähnyt häntä lähestyvää hahmoa, mutta kun kainalosauva lipesi ja Elsa horjahti, hänet otti kiinni vihaisen oloinen pitkä poika. Elsa tunsi itsensä typeräksi ja kömpelöksi sauvojensa kanssa. "Sulla on ihan väärä suunta", sanoi poika. Elsa mietti nähneensä pojan jossakin aikaisemmin, muttei saanut päähänsä missä. Elsa jatkoi matkaansa kohti vapautta. "Mihin sie oikeen nyt oot menossa, sie tapat ittes noitten sauvojen kanssa tuolla jäätiköllä?", poika huusi Elsan perään. Elsa mutisi, että ihan sama ja jatkoi entistäkin kiukkuuntuneempana taivaltaan kohti  äkkiä-pois-täältä, kunnes sauvat lipesivät jälleen ja Elsa pyllähti keskelle sohjoa ja loskaa. Tällä kertaa poika ei ehtinyt ottamaan koppia. Elsan juuri parantunut lantio ja jalat ottivat iskun vastaan tyynesti, mutta Elsan kiukku sai märistä housuista ja nolosta kaatumisesta kolahduksen. Elsa ei päässyt omin avuin ylös sohjosta ja kiukku purkautui epätoivoisena itkuna.

Elsa oli juuri aikeissa heittäytyä loskan sekaan selälleen, kun hän muisti, että poika oli todennäköisesti vielä lähellä, vai olisiko poika jatkanut jo matkaansa? Elsa nieli kyyneleitä ja kääntyi varovaisesti katsomaan taakseen. Poika seisoi kolmen neljän metrin päässä ja nauroi kippurassa Elsalle. Elsa tuijotti poikaa ja mietti mikä ihme mahtoi olla niin hauskaa siinä kun kainalosauvojen kanssa rämpivä ihminen kaatuu keskelle loskaa. "Anteeksi," poika nauroi katketakseen, "enkö mie sanonnu et sie tapat ittes niitten sauvojen kanssa?" "No näytänkö mie sinusta kuolleelta?" Elsa huusi pojalle takaisin. "No et, mutta mie kuolen ihan kohta nauruun", poika totesi ja ryhtyi vihdoin hilautumaan kohti Elsaa. Poika auttoi Elsan ylös sohjosta ja ojensi Elsan kainalosauvat Elsalle. "Eiköhän myö nyt mennä tonne sisälle ihan suosiolla?" poika ehdotti. "Mie oon Mikko, myö ollaan kai oltu samalla rippileirillä?" Elsa mahtoi olla hölmistynyt, koska Mikko jatkoi tarinointiaan samalla kun hän talutti Elsaa takaisin kohti koulun ulko-ovea "mua sanottiin silloin Mini-Mikoksi, oon vähän kasvannu pituutta sen jälkeen". Mikko puhui ja puhui ja puhui. Elsa huomasi pian seisovansa aulassa ja Mikon auttavan häneltä päällystakkia kohti naulakkoa, Mikkoa kuivaamassa hänen housujaan käsipaperilla ja Mikkoa auttamassa häntä kohti matematiikan luokkaa. Välitunnilla Mikko jatkoi juttua, ruokalassa Mikko jatkoi juttua ja pian Elsa huomasi selvinneensä ensimmäisestä koulupäivästään ilman kohtuutonta ahdistusta.


Päivät muuttuivat viikoiksi ja viikot kuukausiksi, Mikko jatkoi jutusteluaan. Silloin tällöin Elsa huomasi vastailevansa, kertovansa itsekin jotakin. Tärkeintä oli kuitenkin elämän jatkuminen. Elsa eli päivän kerrallaan, tapasi uusia ihmisiä, kohtasi uusia asioita. Elsa toipui hiljalleen, mutta ei kyennyt urheilemaan. Fyysisesti Elsa olisi ollut kykenevä normaaliin kuntoliikuntaan, mutta siihen Elsa ei ollut valmis. Kilpaurheilija-Elsa ei kyennyt edes hölkkäämään, hän tuli siitä aivan liian surulliseksi, koska tiesi, ettei enää koskaan laittaisi numerolappua rintaansa. "Kaipaat sitä", Mikko totesi eräänä päivänä. Elsa ei heti ymmärtänyt, mistä Mikko puhui. "Näen sen silmistäsi kun näet jonkun juoksevan," Mikko jatkoi. Elsa käänsi katseensa kohti Mikkoa ja kohtasi Mikon lempeät ja myötätuntoiset silmät. "Niin", Elsa sanoi ja antoi kyyneleiden valua. Mikko sulki Elsan syliinsä ja silitti Elsan hiuksia. Mikko oli läsnä ja välitti, Elsasta tuntui, että Mikko näki suoraan hänen sydämeensä ja ymmärsi miten paljon Elsa oli menettänyt ja miten vaikeaa hänen oli ollut tulla takaisin ja aloittaa alusta täysin tyhjästä. Mikko piteli Elsaa pitkään, oli lähellä. Elsa sai itkeä pois kaiken sen pahanmielen ja surun. Ei tarvittu sanoja. Elsa tiesi, että nyt toipuminen voisi vihdoin alkaa myös henkisellä tasolla. Elsa oli menettänyt paljon, mutta hän oli myös saanut paljon. Elsalla oli ystävä, jonka lähellä sai olla epätäydellinen itsensä. Ehkä hän oli löytänyt jotakin paljon enemmän kuin ystävän.

Heidi

Heidi Maria Blendberg tuli samalle ensimmäiselle luokalle kanssani. Heidillä oli täydellinen vaalea poninhäntä, jossa roikkui ihana vaaleanpunainen rusetti, hänellä oli pitkät tummat ripset ja täydellinen hymy, josta tosin puuttui ekalla luokalla aina hammas tai kaksi. Ihanalla Heidillä oli aina kauniita vaatteita ja ennen kaikkea upea Barbie-reppu, jonka hän oli saanut kesän ulkomaan matkalta. Ihailin ja vihasin häntä. Tai en vihannut, mutta olisin voinut haljeta kateudesta.

Minä olin toinen ääripää, minulla oli punainen poikatukka, valkoiset ripset, pisamia, mahamakkaroita ja enimmäkseen isojen siskojen valmiiksi haalistamia vaatteita. Ihan tavallinen reppu ja penaali.

Sain Heidin ristikseni koko peruskoulun ajaksi. Sinä aikana en koskaan lakannut vertaamasta itseäni Heidiin ja hänen niin täydelliseltä vaikuttavaan elämäänsä. Minä asuin vuokrakerrostalossa, Heidi postikorttimaisemaan istutetussa vaaleansinisessä omakotitalossa, jonka pihalla toukokuussa kukkivat omenapuut. Heidi vietti kesälomansa huvilalla ja kävi hiihtolomalla Kanarialla. Minä pääsin kaupungin kesäsiirtolaan ja joskus mummolaan. Heidi harrasti ratsastusta, laskettelua, balettia ja viulunsoittoa. Minä luin, piirtelin ja kävin tyttökerhossa. Heidillä oli suloinen valkoinen villakoira, minulla allergisia sisaruksia.

Heidi ja minä emme ikinä olleet ystäviä. Saatoimme joskus liikkua hetken samassa isommassa porukassa, mutta koskaan meitä ei yhdistänyt mikään muu kuin luokkatoveruus. Ehkä hän vaistosi minusta huokuvan epätoivon ja mitättömyyden, en koskaan kyennyt olemaan oma itseni hänen seurassaan.

Kun muut saivat murrosikäisinä finnejä ja rasvaisen tukan, Heidin hiukset ja iho näyttivät entistäkin täydellisimmiltä. Heidillä oli aina ihailijoita. Ei hänelle kuka tahansa kelvannutkaan, enkä usko kovin moneen pojan edes uskaltaneen hänelle puhua. Heidi ei ollut ilkeä, mutta ei häntä voinut erityisen helposti lähestyttäväksikään kutsua. Koulumenestys ei ollut Heidille tärkeää, mutta hän onnistui hurmaamaan kaikki opettajat ja pärjäili kohtuullisesti. Minä puursin ja ahkeroin, halusin hyviä arvosanoja, halusin, että elämäni laatu parantuisi.

Lukioaikoina kuulin, että Heidi teki oli lopettanut lukion kesken ja keskittynyt tekemään malliuraa. Jossain vaiheessa joku juoruili Heidin yrittäneen Miss Suomi kisoihinkin, mutta jääneen ulkopuolelle. Taisin jossain Anttilan kuvastossa Heidin joskus nähdäkin vai oliko se Tarjousmarket. Sitten maailma ja opiskeluni veivät minut kauas kotikaupungista, enkä kuullut Heidistä vuosiin. Jotenkin aina katsoessani peiliin mietin miksi toiset vaan ovat syntyneet kauniiksi. Kauniiden ihmisten elämä oli minun mielikuvituksessani niin helppoa. Aika kului, valmistuin diplomi-insinööriksi ja sain hyvän työpaikan. Tapasin mukavan miehen ja avioiduin. Elämä hymyili. Kotikaupungissa vanhempieni luona vieraillessani törmäsin Heidiin pienessä ruokakaupassa. Heidi istui kaupan kassalla, näytti väsyneeltä ja vanhalta. Mallin työt olivat vaihtuneen kassatyöhön. Heidi tunnisti minut ja palveli minua ystävällisesti. Vaihdoimme muutaman sanan. Kävelin ulos kaupasta mietteliäänä. Periaatteessa olisin voinut vihdoin nousta ylös alemmuudentunnoistani, mutta ei tuntunut hyvältä nähdä elämän kohdelleen Heidiä niin kovakouraisesti. Kenties hän oli tehnyt yhden huonon valinnan jossain vaiheessa elämää ja maksoi siitä nyt. Ehkä Heidi ulkonäöstänsä huolimatta oli onnellinen tai edes matkalla onnellisuuteen.

Sauna

Olen nukkunut huonosti ja herännyt aikaisin. Aamulla lapset ovat takuulla ihan tarkoituksella tehneet kaikkensa ärsyttääkseen minut hulluuden partaalle, työmatkalla olen miettinyt kestääkö autoni perille asti pujotellessani rekkojen seassa ja työpäiväkin sujui tahmeasti. Kotona etsin tuulikaapin lattialta tyhjää kohtaa mihin voin astua, keittiössä ei ole tänään gourmet ateriaa, tarjolla on mikrossa lämmitettyä eilistä ruokaa. Tiskikone kaipaa tyhjennystä ja kylpyhuoneessa odottaa pyykkivuori. Puoliso on väsynyt ja kiukkuinen. Hieman väkinäisesti raahaudun kuntosalille ja piiskaan itseni vauhtiin.

Hikisenä ja lähes viimeiseen asti rääkättynä raahaudun takaisin kotiin. Olen menossa suihkuun kun huomaan ilokseni, että joku on lämmittänyt saunan. Tai kiepauttanut virtanappulan luoteeseen. Hymy hiipii huulilleni laskiessani vettä kiulunkaltaiseen sankoon. Istumme hiljaisina omissa nurkissamme, heitän löylyä ja tunnen kuinka viimeisetkin päivän kiristykset alkavat pikku hiljaa sulaa saunan lempeässä lämmössä. Saunassa puhutaan pehmeällä äänellä ja rauhallisesti. Eikä aina tarvita sanoja laisinkaan. Valelen kasvojani viileällä vedellä ja heitän lisää löylyä. Kostea höyry ja lämpö hellivät lihaksiani. Samalla mieli rauhoittuu ja hien kimaltaessa iholla tuntuu kuin kaikki ikävät asiat poistuisivat hien mukana. Puolison löylykiintiön täytyttyä heitän löylyä emännän mitalla, varpaat pitää saada lämpöisiksi. Kun iho alkaa punottamaan ja korvia kirvelee hilpaisen viileään suihkuun unelmoiden kesästä ja järvestä johon sukeltaa suoraan saunasta. 

Peseydyttyäni kiipeän usein vielä hetkeksi saunan lauteille ja avaan tuuletusikkunan. Istun ikkunan ääressä hengittäen raikasta ulkoilmaa, johon sekottuu lauteiden puuntuoksu, puhtaiden hiuksien shampoon tuoksu ja pehmeä löyly. Tätä hetkeä kaipaan kun maailma kaatuu niskaan tai haluan päästä omaan turvalliseen maailmaani. Hetken hengittelen, keho ja mieli lepäävät.  

Virkistävän loppusuihkun jälkeen kääriydyn lämpimään pyyhkeeseen ja palaan rentoutuneena todelliseen maailmaan. Lapset ovat jälleen suloisia ja puolisokin hymyilee taas. Kaikki arjen harmaus on huuhdottu saunavesien mukana pois. On yhdentekevää missä, milloin tai kuka on keksinyt saunan. Kyseessä on kuitenkin mielestäni yksi ihmiskunnan suurimmista keksinnöistä. Nopeasti ajateltuna en keksi yhtään niin yksiselitteisesti ja kokonaisvaltaisesti rentouttavaa paikkaa kuin sauna.

Hyvä paha Facebook

Ensimmäinen mielikuvani Facebookista oli artikkeli tai uutinen kansanedustajien käyttämästä internet "villityksestä", missä heillä on kavereita. Taisin hymähtää ja ohittaa asian olan kohautuksella, "kaikkea ne poliitikot ovat valmiita tekemään saadakseen lisää äänestäjiä". 

2007 syksyllä uteliaisuus ja lukuisat kaveripyynnöt ihan järki-ihmisiltä veivät voiton. Alkuun meitä oli kovin vähän ja suurin osa kavereistani oli vanhoja koulukavereita Atlantin toiselta puolen. Vierailin naamakirjassa harvoin. Pikku hiljaa kaveripiirini laajeni ja Facebookista tuli puheenaihe lukuisiin keskusteluihin. Kukaan ei kiistänyt tiedon kulun nopeutta, mutta jotenkin Facebookista saatu tieto koettiin juoruamiseksi. Ihmiset tuntuivat jakautuvan ja edelleen tuntuvat jakautuvan kahteen leiriin. Naamakirjalaisin ja sen vastustajiin.Mitä kovemmin on vastustanut, sitä vaikeampi on liittyä. Sehän on suoranaista takinkääntämistä. Ainakin pitäisi olla erinomainen veruke sille, miksi nyt liittyi kun ensin kolme vuotta julisti Facebookin olevan Paholaisen keksintö ja tarkoitettu vain täysille idiooteille. "Piti liittyä kun lapsenlapsi pyysi" tai  "tämä liittyi sellaiseen pakolliseen kouluprojektiin" tai "tämä oli vaan helpoin tapa ylläpitää yhteyttä Hondurasissa asuvaan serkkuun". Samalla annetaan ymmärtää, että minä olen liittynyt kun olen tyhmä ja utelias ja he ovat liittyneet ihan pakon sanelemina. Herää kysymys miksi nämä sivistyneet ihmiset sitten haluavat olla minun kavereitani siellä naamakirjassa, jos pitävät minua niin pinnallisena ja typeränä?

Uusia asioita usein pelätään ja niistä maalataan kauhukuvia. Radio ja televisio ovat olleet markkinoille tullessaan paitsi kiehtovia myös pelottavia. Vieläkin puhutaan siitä, miten televisiosta voi oppia pahoja, pahoja asioita ja miten sen katselemista pitäisi rajoittaa. Tietokoneet, pelikonsolit ja matkapuhelimet ovat myös haitallisia, suorastaan vaarallisia. Niistä voi saada epilepsian, syövän tai ainakin passivoitua syrjäytyneeksi. Myös Facebookiin liittyy paljon pelkoja ja uskomuksia. Osa niistä peloista on aiheellisia ja ilman muuta ihmisten tulee miettiä miten ja mitä sosiaalisessa mediassa itsestään kertovat ja jakavat. En kuitenkaan jaksa uskoa, että ketään oikeasti kaltaiseni tavallisen ihmisen elämä tai valokuvatkaan jaksaisivat kiinnostaa väärinkäytöksiin asti. Kun eivät ne tunnu kiinnostavan edes kaikkia niitä "kavereitanikaan". 

Olen todella surkea soittelemaan kavereilleni. Taisin hoidella tämän puhelimessa läyryämis -kiintiöni täyteen jo teini-ikäisenä, ainakin vanhempieni mielestä lankapuhelinmaksut olivat tähtitieteellisiä. Minulle Facebook on tapa pitää yhteyttä ystäviin ja tuttaviin, jakaa kuulumisia. Hoituu kätevästi yhdellä tilapäivityksellä, ei tarvitse soitella sukulaisille ja ystäville. Edullista ja tehokasta. Voin jakaa valokuvan kun se on tuore, ei tarvitse kyllästyttää pölyisillä vuosikerta kuva-albumeilla kun tapaamme, voimme käyttää sen yhteisen ajan tehokkaammin. Voin jakaa suosikki musiikkiani, reseptiäni, tapahtumia ja lähes mitä vain. Lisäksi tiedän nopeasti mitä ystävilleni kuuluu, tai ainakin osalle heistä. Osa ihmisistä on kirjautuneena vain saadakseen tietoa, ei sitä jakaakseen, mutta se heille suotakoon. 

Sen myönnän, että Facebook vie aikaa. Myös kavereille soittaminen vei aikaa. Sosiaalinen media  ei koskaan korvaa oikeita ihmiskontakteja tai tapaamista, mutta voisin väittää, että treffien sopiminen kavereiden kanssa sujuu helposti tätä uutta reittiä käyttäen. Joskus oman sijaintitiedon välittäminen on johtanut välittömään tapaamiseen kun kaveri on tajunnut minun olevan kulmillaan tai samassa kaupungissa yhtä aikaisesti työmatkalla. 

Sosiaalinen media on osa nykypäivää, tuskin palaamme aikaan ilman sitä. Koko konsepti on vielä lapsen kengissään ja kehittyy valtavin harppauksin yhdessä ihan uudenlaisen viestintäkulttuurin kanssa. Erilaisia uhkakuvia on hyvä pitää mielessä, mutta ennen kaikkea mieli pitäisi pitää avoimena sen mukana tuomille mahdollisuuksille. 

Kevät

Ensimmäisenä sen huomaa siitä, että päivä pitenee pikkuhiljaa. Aamulla ehdin päivä päivältä lyhyemmän matkan ennen kuin katuvalot sammuvat ja eräänä päivänä ehdin kotiin ennen kuin ne syttyvät uudelleen. Kun on edetty siihen päivään, että aamulla herätessä ei enää tarvitse sytyttää valoja, ollaan jo perillä keväässä. Lintujen laulu kiihtyy maaliskuusta lähtien. Jossakin vaiheessa siihen turtuu, mutta ensimmäiset kerrat ovat joka kerta yhtä sykähdyttäviä.  

Yöt voivat olla vielä kylmiä, mutta aurinkoisina päivinä lumikasat hupenevat silmissä ja jääpuikot ensin pitenevät kunnes vihdoin sulavat kokonaan. Pelloille ilmestyy mustia laikkuja, metsään pälviä. Lämpimässä auringonpaisteessa voi haistaa roudan sisältä kumpuavan sulavan maan tuoksun.

Päivällä sulaneet lammikot jäätyvät öisin, aamulla on ihan pakko ritisyttää lätiköt rikki. Lapset alkavat lutrata lätäköissä ja rakentavat puroja lammikosta toiseen. Hiekoitus hiekka rahisee kenkien pohjissa ja auton renkaissa. Kadut pöllyävät ja valmistavat meitä siitepölyn saapumiseen. Pienet lumikuurot eivät enää kerrytä lunta vaan tuntuvat kuiskivan "hei hei, nähdään ensi talvena". 

Sateet sulattavat lumia auringonpaistettakin tehokkaammin. Luonto saa vettä, jota se tarvitsee uuden kasvun aloittamiseen. Ensin kurkistaa aurinkoisen seinämän krookus, pian näkyy jo leskenlehtiäkin ja vihdoin puiden ensimmäiset lehdet alkavat vihertää. Joskus silmut tuntuvat ilmestyvän yhden yön aikana ikään kuin salaa.

Jonakin aamuna huomaan västäräkin, toisena aamuna joutsenia tai kurjen. Takapihan oravan harmaus alkaa kadota. Tuulikaapista löytyvät kevään ensimmäiset muurahaiset ja hämähäkit. Jonakin lämpimänä päivänä näen ensimmäisen sitruunaperhosen. 

On ihanaa pujottaa tennarit jalkaan ja arkistoida paksut talvitakit, kengät, pipot ja lapaset. Ensimmäiset pisamat ilmestyvät nenän päähän, juuri siihen aurinkolasien alapuolelle. Ihmiset hymyilevät enemmän, askel on kevyempi ja elämä tuntuu helpommalta. Rakastan kevättä, kuinka kukaan voisi olla rakastamatta!