Tyhmyys

Ei ole miellyttävää kun tuntee itsensä tyhmäksi. Minulle on käynyt viime aikoina niin varsin usein. Joskus tunne tyhmyydestä johtuu itsestäni. Kiinnostun jostakin asiasta enkä malta odottaa, että ehtisin oppia asiasta kyllikseni. Turhaudun jos asia on vaikea oppia nopeasti tai jos muut asiat häiritsevät, enkä voi viettää tarpeeksi aikaa uuden asian parissa. 

Tiedän ja tunnen itseni. Tiedän asiat, joissa olen hyvä ja tiedostan asiat, joissa olen surkea. Uskon, että monet asiat voin halutessani opetella ja oppiakin. Onneksi kaikkea ei tarvitse itse osatakaan, olisi tuskallista elää yhteiskunnassa, joissa rahalla ei saisi ostettua asioita ja palveluja.

On kuitenkin olemassa paljon asioita, joita en ainakaan tässä elämässä tule oppimaan, taitamaan tai hallitsemaan. Niiden asioiden äärellä olen nöyrä. En koskaan tule oppimaan kvanttifysiikkaa, en kolmoissalkovia tai kaksoisaxelia enkä varmaan ikinä opi kirjoittamaan kiinaa. Taidan pärjätä ilman lukuisia taitoja enkä koe niiden vuoksi olevani muita huonompi tai vähempi arvoisempi.

Toisinaan joku toinen ihminen saa minut tuntemaan itseni paitsi tyhmäksi myös täysin arvottomaksi ja hyödyttömäksi. Tätä tapahtuu onneksi suhteellisen harvoin, sillä kestää pitkän aikaa ennen kuin toisen ihmisen sanat tai teot saa karistettua pois mielestään. Joskus ne jäävät kummittelemaan lopuksi elämää. Pahimmalta toisen ihmisen aiheuttama tyhmyyden tunne tuntuu silloin kun olen kuvittelut osaavani juuri sen asian mistä minua aliarvostetaan tai mikäli jokin onneton sattuma on aiheuttanut epäonnistumisen kriittisellä hetkellä.

Jostain syystä nykyihmisten pitäisi olla täydellisiä. Minä ja toivoakseni moni muukin on kaukana täydellisyydestä ja silti pyrimme itku kurkussa, kyyneleet silmissä, lihakset maitohapoilla ja kynnet verillä luomaan mahdollisimman loistokkaan illuusion täydellisestä itsestämme. Koko ajan pitää kehittyä ja pysyä ajan hermolla. Tyhmyys on luovuttamista ja silti luovuttaminen voi joskus olla viisainta mitä tilanteessa voi tehdä.