Ei Bond vaan Blond

Ihanat punaiset korkkiruuvini

Minulla oli lapsena kuparikatto. Ihanat punaiset hiukset, jotka ensimmäiseen saksimiseen asti olivat vielä suloisesti korkkiruuvikiharaiset. Paksutkin ne olivat. Suurimman osan lapsuusajasta hiukset olivat kuitenkin todella lyhyet ja poikamaiset. En tiedä miksi. Ehkä revin letit ja renksut pois yhtä itsepäisesti kuin omat tyttäreni ovat tehneet. Muistan kuitenkin miten typerältä tuntui aina kun aikuiset kiusoittelivat minua luulemalla minua muka pojaksi. Eikä yhtään auttanut, että lapsuudessani harvinainen todella mustaihoinen afrotukkainen mies tykkäsi kovasti punaisesta tukastani. Minä inhosin sitä yhtä kovasti kuin pisamiani, koulussa viimeistään asiasta ei ollut enää epäilystäkään.

Saisinpa  euron jokaisesta kerrasta kun minua on sivistetty sillä, että punapäät eivät pääse taivaaseen. Ikävä kyllä, emme oikeasti pääse ilmaiseksi sinne Tivoliinkaan, vaikka niin väitetään (tämä on testattu sekä Suomessa että Kööpenhaminassa).

Teini-ikäisenä ryhdyin sitten leikkimään hiuksillani. Permanentit olivat kovasti muodikkaita, joten karhea ja suorana tököttävä pää sai kärsiä monta karmivaa rullausta. Hiukseni eivät hevin kihartuneet, vaan litkuja piti pitää päässä tunti tolkulla. Osa hiuksista toki paloi ja katkesi. Ne jotka kihartuivat eivät suortuneetkaan vaan kiharat katosivat vain kasvamalla pois. Ensimmäinen pitkiin hiuksiin laitettu permis teki minusta kolmion. Permanentti maksoi 400 markkaa. Poljin kampaamosta kotiin pipo syvällä päässäni ja pesin hiukset välittömästi seitsemään kertaan. Silloin uskottiin, että tuoreita kiharoita ei saa pestä viikkoon, koska muuten ne suoristuvat. Voin valistaa teitä kaikkia, ei auta pätkääkään!

Paloauton punaista 2008

Oma punainen 1989

Permanentin ohelle ilmestyivät vaaleat raidat. Oman päätösvallan lisääntyessä myötä hiuksieni pituus ja mallit alkoivat vaihtua tiheään. Lukioon mennessä myös väripurkit olivat mukana kuvioissa. Kukapa olisi arvannut, että hieman himmentynyttä punaista aloin usein purkista kirkastamaan punaisemmaksi. Ihan aikuisikäisenäkin hiukseni ovat olleet jopa ihan paloauton punaiset.

Vuosi sitten vielä aika tummat kutrit

Parikymppisenä taisin ensimmäisen kerran kokeilla elämää ruskeatukkaisena. Tukka oli kiiltävä ja vaalea ihoni teki melkoisen lumikki-efektin. Ilman meikkiä näytin lähes aavemaisen kalpealta. Pikku hiljaa ajauduin vaihtelemaan vuoden aikojen myötä ruskeasta punaiseen ja takaisin. Satunnaisesti mukana oli raitoja. Enimmäkseen pysyttelin ponnaripituisessa polkkatukassa, mutta myös pitkät kutrit ja todella lyhyet vilahtelivat aika-ajoittain.

Matkalla blondiksi

Strawberry blonde

Viime keväänä sain päähäni kokeilla elämäni ensimmäisen kerran elämää blondina. Lähdin liikenteeseen mustanruskeasta ja nyt vajaassa vuodessa olen vihdoin saavuttanut blondiuden ytimen. Pakko tosin todeta, että vaaleuteni myötä oma punainen pigmenttini on tullut esiin. Outoa, miten harvat ovat edes huomanneet eroa. Ihaninta vaaleissa hiuksissa ei ole lupa olla stereotyyppisesti hieman hölmö, vaikkakin olen huomannut, että mitä vaaleammaksi olen tullut, sitä enemmän minulle sallitaan ihan tyhmiä juttuja (tai ehkä itse sallin itseni hupsutella enemmän). Ihaninta on käyttää ihanan tuoksuisia hoitoaineita, jotka ennen tekivät hiukseni hetkessä likaisiksi ja veltoiksi. Nyt saan tai oikeastaan joudun läträämään hoitoaineita ihan tosissani. Enkä enää voisi kuvitellakaan peseväni hiuksiani Mäntysuovalla tai käsisaippualla, voisivat kutrit jäädä äkkiä käteen tai viimeistään harjaan. Vaaleat hiukset ovat myöskin tehneet minusta jollain lailla suomalaisemman. Erityisesti punaisissa hiuksissani minua luultiin ulkomailla aina saksalaiseksi tai britiksi. Veikkaisin, että nyt minut vihdoin luokitellaan ainakin Skandinaaviksi.