Pieni Grinch minussa

Minussa elää pieni joulua vihaava Grinch. Olen yrittänyt miettiä, miksi en ole koskaan ollut kovin jouluinen. Lapsuuden jälkeen en ole hirmuisesti innostunut joulusta. Ei siinä mitään perusteellista vikaa ole ja takuulla panostankin siihen ihan samalla tavalla kuin moni muukin. Pienten lasteni kanssa olen tuntenut siitä hetkittäin jopa suurta iloa ja onneakin. Olen elänyt mukana lasten ilossa ja odotuksessa.

Jouluun on aina liittynyt kuitenkin niin paljon häslinkiä ja hämmennystä, etten koskaan koe nauttivani siitä. Hirmuinen härdelli muutaman tunnin takia.

Jo lapsena inhosin joulusiivoamista. Lapsuuden kodissa nimittäin siivottiin taatusti ainakin viikko. Lisäksi yhdistän lapsuuden jouluihin myös usein toistuvat korvatulehdukset ja korvien tärykalvon puhkaisuna. Monena jouluna muistan kertoneeni joululahjoistani lääkärille samalla kun hän muka imi märkää korvista, tuntui kyllä siltä, ettähän yritti imeä aivoja pois.

Nuorena aikuisena joulun valmisteluun ei liittynyt niin paljon suorituspaineita. Oli helppo mennä valmiiseen pöytään kunhan ensin oli monta kuukautta väännetty kättä siitä mihin pöytään mennään ja mihin aikaan illasta raaputetaan auto esiin lumen alta ja vaihdetaan paikasta toiseen. Aina oli jollakin paha mieli. Opiskeluaikona tein jouluna aina töitä ja jouluvapaiden ajan olin joko kipeä tai koomaväsynyt. Järkyttävä bonus oli työskennellä tavaratalossa ja kuunnella niitä kulkusia ja joulumaita uudelleen ja uudelleen ja uudelleen. Kun jouluaattona vihdoin pääsi pois sieltä hullunmyllystä, missä ihmiset olivat sinkoilleet epätoivoisena viimeisten lahjojen ja jättimäisten ruokaostosten perässä, ei oikein jaksannu innostua, kun joku laittoi ne riivatun kulkuset jälleen soimaan.

Jouluaaton erikoiskokeita ja siirtymistaipaleita ajeltiin vielä muutama vuosi esikoisen syntymän jälkeenkin. Kun eräänä jouluna sitten piti välillä käydä kotona tyhjentämässä neidin ensimmäiseltä joulupukilta saadut lahjat kotiin matkan varrella, tiesin, että sille jouluaaton rallille olisi tultava loppu. Jos joku halusi jouluaattona lapsenlapsiaan nähdä availemassa lahjoja, niin olivat tervetulleita meille. Poikkeuksiakin on toki tehty, mutta siitä olen pitänyt kiinni, että joulupäivänä aamuna haluan ehdottomasti herätä rauhallisesti omasta sängystäni.

 

Joulua ei tule ellei ole tosi, tosi, tosi siistiä. En siivoa mitään kaappeja tai laatikoita vartavasten joulua varten, mutta muuten pitää olla puhdasta. Joulukoristeita ei levitellä ennen kuin on siivottu. Poikkeuksena ovikranssi ja jouluverhot. Jouluruoan pitää olla itsetehtyä, mummon resepteillä. Viime vuosina olen tinkinyt itse askarrelluista korteista ja lähettänyt kaupasta ostettuja kortteja. Korttien lähettämisestä en aio tinkiä, en juurikaan lähettele mitään ystävänpäiväkortteja ja syntymäpäivätkin saatan hyvin ohittaa, mutta joulukortti kerran vuodessa kuittaa monta unohdusta.

Joululahjat ovat yksi ahdistavimmista jouluun liittyvistä asioista. Jos niistä voisi luopua, olisi joulu takuulla mukavampi. Viettäessäni kerran joulua kaukana rakkaista ihmisistä tajusin, ettei joululahjoilla ollut mitään merkitystä. En tiedä kumpi on typerämpää, ostaa täsmälliseltä lahjalistalta täsmä joululahja vai pähkiä lahjaa ihmiselle, jolla "on jo kaikkea" ja joka ei tarvitse mitään. Tai joka joulu samojen perinteisten lahjojen ostaminen? Toki lahjojen antaminen on mukavaa, mutta haluaisin oikeasti ilahduttaa ja hämmästyttää. Olisipa se Joulupukki oikeasti olemassa. Ajatuksella valittu vaatimaton lahja on mielestäni parempi kuin kallis lahja. 

Yritän keskittyä joulussa niihin asioihin, joista pidän. Omat rakkaat ihmiset. Hyvä ruoka. Kynttilät. Siivottu koti. Joulusauna. Hyvä kirja. Suklaa, mandariinit ja punaviini. Ehkä se yksi kaunis joululaulu. Lumi, toivottavasti sitä on. Tänä vuonna joulu jännittää ja ahdistaa vielä normaalia enemmän, koska joulu on ensimmäinen ilman rakasta isää.