torstai 30. toukokuuta 2013

Murphyn laki

Murphyn laki (http://fi.wikipedia.org/wiki/Murphyn_laki ),  ei itseasiassa ole ollenkaan niin pessimististä perimää kuin se puhekielessä mielletään. Itse ilmiö on useimmille meille kuitenkin tuttu, jos jokin asia voi mennä pieleen niin se usein menee. Kun yksi asia on pyllähtänyt niin tapahtumat etenevät aina sarjana. Esimerkiksi kodinkoneet hajoavat aina vähintään kolmen laitteen sarjoissa. Viive on yleensä maksimissaan kahden kuukauden luokkaa.
Kaikille tuttua on voileivän putoaminen maahan, tottakai se putoaa lähes poikkeuksetta voipuoli alaspäin. Tai se, että muutoin tyhjässä uimahallin pukuhuoneessa kahdella ihmisellä on vierekkäiset kaapit. Kun kotona särkyy lautanen tai lasi, se ei koskaan ole se enon syntymäpäivälahjaksi antama sysiruma vaasi, vaan takuulla kaunein kristallinen kuohuviinilasi tai juuri se ihana aamukahvimuki, mistä kahvi vaan maistuu kaikkein parhaimmalta.

Jos laittaa päälleen valkoiset vaatteet, juuri sinä päivänä roiskuu. Hamepäivänä onnistun lähes poikkeuksetta repimään sukkahousuni ja juhlapäivinä mikään määrä varasukkiksia ei tule riittämään. Juhlilla, varsinkin oma järjestämillä, on taipumus toimia Aku Ankkamaisena pahanonnen amulettina. Aivan varmasti jokin menee pieleen ja kuten kodinkoneet, myös juhlahässäkät saapuvat aina sarjoina. Olen onnistunut esimerkiksi pudottamaan täytekakun ja räjäyttämään kotikaljat kahdesti samoissa rippijuhlissa. Jos juhlissa tarjoillaan alkoholia voi häslinkiä odottaa enemmän, mutta pieni sievä huppeli auttaa kyllä suhtautumaan pieniin vastoinkäymisiin rennosti jopa hulvattoman hilpeästi.

Murphyn lakia tai ei, meillä sairastetaan usein juuri silloin kuin pitäisi lähteä matkalle. Lapsille nousee kuume tai Yrjö-setä visiteeraa juuri matkalle lähdettäessa tai sen aikana. Itsekäs äiti on useimmiten vienyt kipeän lapsen reissuun, joskus todistaen ihme parantumista ja joskus vuoropäivystäen hotellihuoneessa tai laivan hytissä. Jos lapset ovat terveitä niin itsellä on jokin kremppa tai vähintään kengät hankaavat kaupunkilomalla kantapään verille. Olen oppinut kantamaan laastaria, Compeediä, lääkkeitä, kosteuspyyhkeitä ja nenäliinoja aina mukanani, tietysti vielä sateenvarjoa. Kummasti niillä on taikavaikutus joka eliminoi pieniä hasardeja.

Kuten se oikea Murphykin alunperin teki, ennakoimalla voi pelastaa paljon. Ennakointiakin tärkeämpää on asenne. Mitä siitä jos joskus sattuu ja tapahtuu? Aina ei mene niikuin siinä kuuluisassa Vaasan Västervikin huvilassa. Kun auto tilttaa juuri väärällä hetkellä tai kun istun junassa villatakki nurinperin voi huumori olla hetken koetuksella, mutta jälkikäteen näistä syntyvät juuri ne kaikista hauskimmat muistot. Elämän ei tarvitse olla täydellistä. Olen oppinut, että virheiden, unohdusten ja mokien tunnustaminen omiksi on yllättävän helppoa. Kun virhe on sattunut otetaan korjaava linjaus, se suunnitelma C, tai D tai heitetään koko roska mappiin Ö ja lähdetään kahville.

tiistai 28. toukokuuta 2013

Karkkilakko

Olen karkkilakossa. En syö karkkeja ennen kuin elokuussa, mahdollisesti jatkan vielä pidempään. Eikä tämä ei ole ensimmäinen kerta. Edellisellä kerralla lakkoa kesti reilu puolivuotta, olin etukäteen päättänyt päivän jolloin söisin jälleen karkkia. Päätin, että koska lakko meni hyvin en sen jälkeenkään ostaisi itse karkkia, söisin vain jos tarjottaisiin. Pikku hiljaa ajauduin syömään karkkia ainakin kerran viikossa ja myös ostamaan sitä itse. En ole karkkilakossa laihtumisen toivossa,  haluan vain kontrolloida itseäni, osoittaa tahdonvoimaa ja mielen lujuutta.
Seuraavan kerran syön karkkeja siis elokuun loppu puolella. Vakavasti pohdin jälleen, josko jatkaisin karkkilakkoa pidempään, vaikkapa jouluun asti. Ihan hyvin ihminen pärjää ilmankin, karkeissa ei liene tasapainoiselle ruokavaliolle tärkeitä vitamiineja tai hivenaineita. Vaikka joskus kyllä myönnän ikävöiväni lakritsaa, salmiakkia, vihreitä hedelmäkarkkeja ja suklaata. Onneksi on olemassa leivonnaisia, jälkiruokia ja jäätelöä, niillä saa kummasti makeanhimoa hillittyä. Elämä ilman karkkeja on selkeästi osoittanut sen, että saan selitellä karkkilakkoani ihmisille. Pitäisi ilmeisesti olla diabeetikko, jotta karkittomuus olisi sosiaalisesti hyväksyttävää. Laihtumisenhalu tai vedonlyönti ovat myös syitä, joita ihmiset arvailevat syyksi tähän täysin epänormaaliin käyttäytymiseen.

Luulen, että hammaslääkärini hyväksyy asian. Lääkäri ja työterveyshoitajakaan tuskin pistävät pahakseen. Mielenkiintoisinta on ollut huomata, että makeisten syömiseni liittyy hyvin usein tunteisiin. Eniten karamellejä on tehnyt mieli huonona päivänä tai hetkenä. En todellakaan ole ollut mikään suurkuluttaja koskaan, mutta eniten karkittaa kun harmittaa. Karkkeja on ikävä myös elokuvissa, junamatkalla ja lauantai-iltana. Kuvittelisin, että enimmäkseen siksi, että näihin hetkiin on lapsuudesta asti yhdistänyt sen karkkipussin rapistelun. Myös juhlapyhät, erityisesti pääsiäinen ja joulu tuntuvat jotensakin omituisilta kun suklaan poistaa yhtälöstä. 
Hirmuisesti en ole karkkilakkojen aikana sairastellut, mutta kuvittelen, että myös sairaana esimerkiksi suklaasta saisi ruokahalun heikettyä nopeasti ja helposti energiaa, ehkä vähän lohtuakin kurjaan oloon.
Yhdistän makeiset myös itseni palkitsemiseen. On ollut ilahduttavaa löytää uusia herkkuja ja ennen kaikkea täysin ravinnottomia tapoja palkita itseäni hyvin tehdystä työstä tai jälleen yhdestä päivästä selviytymisestä. En tiedä onko palkitseminen aina tarpeen ja järkevääkään, jälkikäteen arvioituna lakritsapatukka tulisi kyllä uutta paitaa tai kynsilakkaa edullisemmaksi palkitsemistavaksi. Ehkä minun pitäisi kerätä jääkaapin oveen hymynaamoja ja luokitella miten monella hymynaamalla saa vaikkapa kampaajalla käynnin. Ensimmäisellä karkkilakko kerralla söin paljon jäätelöä, pähkinöitä ja kuivattuja marjoja sekä hedelmiä. Normaalia enemmän söin myös pop corneja ja sipsejä. Lisäksi leivoin normaalia useammin. Nyt kompensointini on ollut
vähäisempää, joskin odotan jo innolla milloin saan ensimmäisiä kotimaisia mansikoita.
  Karkkilakko on selkeästi lisännyt ymmärrystä syistä miksi karkkeja syön tai miksi ylipäätänsä syön milloinkin. En kuvitellut olevani tunnesyöppö, mutta ainakin jonkin verran sitä on nyt myönnettävä olevansa. 

Namilakossa on vaikea katsoa vierestä ihmistä, joka herkuttelee kenties lempi makeisillani. Astetta vaikeammaksi menee kun vieressäolija suukottaa karkinmakuisesti. Ehkä näihinkin tottuisi, mutta tuoreen lakritsan tuoksuun ei kyllä totu ikinä. Muutenkin tuntuu, että minusta on tullut melkoinen karkinhaistaja, yksi shampoo oli saatava äkkiä käytettyä koska se tuoksui niin vastuttamattoman hyvälle toffeelle. Moinen tuoksu olisi saattanut altistaa sortumiselle, vaikka toisaalta olisiko se sortuminenkaan muuta kuin merkki inhimillisyydestä?

perjantai 24. toukokuuta 2013

Sanoja vain

Suomen kieli on värikästä ja kuvailevaa. Pieneen maahamme mahtuu paljon murteita ja elo sekä Ruotsin että Venäjän vallan alla on rikastanut kieltämme entisestään. Kieli elää jatkuvasti, globaalin maailman myötä myös kielet sekaantuvat entisestään ja maahan muuttajat tuovat oman kultturellin lisänsä kieleemme.



Kielemme on täynnä ihania ja kauniita sanoja. Osa sanoista saa kauneutensa tarkoituksestaan osa kuulostaa pehmeältä tai lämpimältä vaikka tarkoitus on jotakin muuta. Jokaisella on omat lempi sanansa ja niihin liittyy yleensä jokin muisto tai tunne.  Mielestäni ihania sanoja ovat äiti, aamu, yö, ilta, rakkaus, lumi, lila, sade, sininen, lapsi ja rakas, vain muutamia mainitakseni.

Samalla tavalla on olemassa myös joukko sanoja, jotka kuulostava ankeilta, ahdistavilta tai rumilta. Myös nämä yhdistyvät sekä mielikuviin että muistoihimme. Osa sanoista yksinkertaisesti vaan kuulostaa typerältä tai hassulta. Yksi inhokki sanoistani on likka, sitä olen inhonnut lapsuudesta asti. En myöskään pidä sanoista läski, infrastruktuuri, Jylppy (kaupunginosa Kotkassa), kylmä, käry, särky, räkä, nalkuttaa tai räksyttää.

Tärkeämpiä kuin yksittäiset sanat ovat sanoista muodostetut lauseet. Lauseitakin tärkeämpiä ovat käytetyt äänensävyt ja painotukset. Kauneinkin lause voidaan raiskata lausumalla se ivallisesti pilkaten. Sanoja ja lauseita merkityksellisempää on sanaton viestintä. Suomalainen Juha Vainion sanoittama iskelmä kiteyttää tämän mainiosti "sanat eivät riitä kertomaan, tuskin niitä tarvitaan." Katseet, kosketukset ja kehonkieli jatkavat siitä mihin sanat loppuvat.

Kuva voi välittää tietoa, mutta joskus meille jää vaan jäljelle vain sanat. Emme voi kirjoittaa ilman sanoja tai muita vastaavia merkityssymboleja. Joskus sanat tulevat kuin itsestään. Löydän vaikeassakin tilanteessa juuri ne oikeat sanat ilman pinnistelyä. Toisinaan helpotkin sanat takertuvat kiinni äänihuuliin eivätkä löydä tietä ulos suusta. Anteeksi voi joskus olla tosi vaikea sana lausua tai kirjoittaa.

Rakastan sanoja ja sitä mitä niillä voi saada aikaan. Mikä sana on sinulle erityisen rakas tai vastenmielinen? Mikä sana vie sinut takaisin lapsuuteen tai pelastaa huonoimmankin päiväsi?


tiistai 14. toukokuuta 2013

This is it

Tunnusta pois, sinäkin olet joskus syyllistynyt sitkun ajatteluun. Siihen, että ensin pitää tehdä jotakin ennen kuin voi tehdä jotakin muuta. Minä ainakin olen kieltänyt itseltäni paljon, koska ensin on pitänyt mukamas laihtua, rikastua, viisastua, vanhentua, tai hoitaa jotakin muuta. 

Sisäsyntyiset paineet ovat pieniä verrattuna yhteiskunnan paineisiin. On lakeja, normeja ja moraalin vartijoita. On mahdotonta miellyttää kaikkia ja surullisinta on jos yrittää pitää kaikki muut tyytyväisenä ja unohtaa itsensä täysin.

Kun ihminen vapautuu tai heräilee elämään omaa elämäänsä aiheutuu valtava hämmennys. Ihminen, joka muuttaa kurssia ja asettaa omat halunsa sekä toiveensa edes lähelle kärkeä luokitellaan usein hankalaksi. "Mikä sille oikein tuli?" Ihmisen sanotaan olevaan jonkun kympin kriisissä tai seonneen, hormoonihäiriöinen tai jopa petturi. Kukaan ei taida tykätä ihmisistä, jotka priorisoivat itseään. Ainakaan niistä, jotka tekevät sitä yllättäen tai alati. Lapsen tarpeista huolehtivat hänen vanhempansa, (nykyisin tuntuu, että vanhempien on pakko toteuttaa jokainen pienikin toive), mutta ellet itse pidä huolta itsestäsi tekeekö se joku muu? Maailman on täynnä ihmisiä, jotka tietävät paremmin mitä sinä tarvitset, mutta joskus se on pelottavan kaukana todellisuudesta. Juuri sinun oikeista tarpeistasi. 

Mikä sitten laukaisee kapinan? Joskus hyvin pienikin asia voi perhosefektoitua ja aiheuttaa valtavia muutoksia. Tietyn iän saavuttaminen voi herättää tajuamaan elämän rajallisuuden ja sen, että hiekka valuu tiimalaseissamme koko ajan. Valunutta hiekkaa ei elämässä saa takaisin. 

Meillä on hyvin todennäköisesti vain tämä yksi elämä. Emmekä edes tiedä miten pitkä se on. Jokaisen päivän ja hetken pitäisi olla tärkeä. Ei ole varaa elää sitkun elämää tai sysätä omia tarpeita narikkaan. Tämä on nyt kaikki mitä ikinä tulee olemaan. Elämä on tässä ja nyt. This is it.



torstai 9. toukokuuta 2013

Tosi rakkaus

Miksi elokuvissa, tv-sarjoissa ja kirjoissa rakkaus on aina niin täydellistä? Rakkaus tulee ja laittaa ihmisten elämän sekaisin, aiheuttaa hässäkän ja härdellin, mutta päättyy lähes poikkeuksetta aina onnellisesti. Erityisesti tytöille ja naisille syötetään jo lapsuuden satujen myötä unelmaa komeasta prinssistä, joka karauttaa ratsullaan pelastamaan pinteeseen joutuneen neidon ja yhdessä ratsastetaan kohti onnellista loppua. He elivät onnellisina elämänsä loppuun asti.


Teini-ikäisenä kirjat, elokuvat ja tv toistavat usein samaa kaavaa. Ensin mies ja nainen näennäisesti inhoavat toisiaan, tai toinen ihailee ja toinen inhoaa, lopuksi pari huomaa rakastavansa toisiaan ja yllätys, yllätys kaikki päättyy onnellisesti. Onhan se ihanaa, mutta minua ainakin harmittaa kun todellisuus ei vastaa näitä vaaleanpunaisia unelmia. Vai vastaako?

Jos oikein kovasti käytän mielikuvitusta, niin puolisoni ratsasti elämääni valkoisella Volkswagenilla ja juuri sillä hetkellä kun olin päättänyt elää loppuelämäni tai ainakin seuraavat viisi vuotta täysin ilman miehiä. En siis juurikaan innostunut hänen huomiostaan, vaikka ihan mukavaksi ihmiseksi hänet heti luokittelinkin. Eikös tämä ole jo ihan Hollywood ainesta? Ai ei vai? Päätin lopettaa puolisoni tapailemisen heti alkuunsa. Ilmoitin hänelle asiasta puhelimitse (olipa nolosti tehty, mutta huomioikaa, että silloin ei ollut kännyköitä, muuten olisin todennäköisesti lähettänyt vaan tekstiviestin, mikä olisi ollut vieläkin nolompaa). Puolisoni ei kuitenkaan niellyt tätä torjuntaa vaan karautti jälleen valkoisella Jetallaan vaatimaan selitystä yllättävälle viilenemiselle, joka sitten kääntyikin yllättäväksi lämpenemiseksi. (Tässä kohdassa Hollywood leffaa voisi soundtrackillä soida Katy Perryn Hot n Cold laulu). Tästä alkaa sitten se leffan söpöilykohtaus, missä kannettaan muuttolaatikoita, laitetaan ruokaa ja otetaan yhteisiä valokuvia. Kohtaus päättyy kosintaan. Lopuksi parin elämän onnea täydentävät lapset ja kenties elokuva päättyy sellaiseen vehreään puistokohtaukseen, missä perhe hassuttelee yhdessä kenties palloa tai frisbeetä heitellen. (Tästähän ei puutu kuin Willam Shatner).

Rakkaus on kauppalistoja, imurointia, ikkunan pesua ja nurmikon leikkausta. Rakkaus on maksamattomia laskuja ja kurahousuja tuulikaapin lattialla. Rakkaus on kiukuttelevia lapsia, nuhaisia neniä, oksennustauteja ja pohjaan palaneita kattiloita. Rakkaus on myös lämmin syli, halaus, aamu kiireessä vaihdettu suukko. Rakkaus on kaikkea muuta kuin romanttista hömppää jota meille tarjoillaan, tosi rakkaus ainakin. Vai onko? Onko elokuvien rakkaus vain kaunis satu?