Ruudun hurmiossa

Minulla on suhde. Suhde verottaa ihan kohtuuttoman määrän vapaa-aikaani, todellista aikaa en kehtaa edes myöntää. Olen yrittänyt rajoittaa, mutta olen riippuvainen ja koukussa. Hetkittäin ja erityisesti kesäisin pysyn kohtuudessa ja tapailemme harvakseen, mutta muuten tapaamme päivittäin. Jos emme näe vähään aikaan niin koen jääväni paitsi kaikesta minua kiehtovasta. Oikeastaan suhteita on kolme. Tervein pakkomielteeni on liikunta, mutta tämä kirjoitus ei käsittele endorfiiniaddiktiotani. Toinen salasuhteeni, josta en ole ylpeä, on suhteeni kannettavaan ja puhelimeeni, mutta nekään eivät ole tänään tunnustusteni listalla. Pisin suhteeni on alkanut jo lapsuudessa - olen koukussa telkkariin. 

ER olisi kyllä pitänyt suomentaa ensiavuksi tai jättää ihan alkuperäinen nimi

Eniten minua koukuttavat tv-sarjat. Sairalaasarjat ja erilaiset murhamysteerit. Serkkuni työskenteli jossain vaiheessa sairaalassa ei lääkinnällisissä -tehtävissä ja muistan hänen kertoneen, että hoitoresurssipulassa joku oli kysynyt häneltä, että onko serkkuni katsonut televisiosta koskaan Teho-osastoa? Serkkuni vastattua positiivisesti, oli tämä henkilö todennut leikillään, että sittenhän serkkuni voisi tulla sairaalan iltavuoroon töihin. Tämä on jäänyt mieleeni, koska itse en tainnut jättää kyseisestä sarjasta yhtään jaksoa näkemättä. Tuntuu, että melkein osaisin intuboida, käyttää deffaa ja antaa jopa avosydän hierontaa. 

Samalla tavalla koen kuuluvani lääkäri Housen diagnoositiimiin. Harmi, että Housen kolmannella tuotantokaudella potilaiden sairaudet muuttuivat jo niin eksoottisiksi, etten oikeastaan ikinä keksi diagnoosia ennen tiimiä. Onneksi Housen huumori pelastaa paljon, en ehkä oikeassa elämässä pitäisi Gregory Housen kaltaisesta ihmisestä, mutta kuvitteellisena hahmona hän on hersyvän ärsyttävän nokkela. 

Sairaalasarja ja romantiikka ei ole myöskään yhtään hullumpi yhdistelmä, mutta kun sairaalan henkilöstö sukkuloi romanttisesti keskenään jo ties monettako tuotantokautta niin alkaa mielenkiinto hieman laantua. Kun lähes kaikki henkilöhahmot ovat suhinoineen keskenään valtavassa sairaalassa isossa amerikkalisessa kaupungissa, alkaa juoni olla lähempänä Kauniita ja Rohkeita, joita en valitettavasti ilman allergista reaktiota kykene viittä minuuttia kauempaa katsomaan.

Murhat ovat toinen intohimoni, mutta vain fiktiona. Tai periaatteessa minkä tahansa rikosvyyhdin selvittely voi olla mielenkiintoista. Ainoan poikkeuksen näihin dekkarisarjoihin tekee C.S.I. Miami. Sitä en voi katsoa. En kestä Horatiota. Hän on se yhden ilmeen punatukkainen mies, jolla on ripsiväriä. En tykkää myöskään siitä kimeä äänisestä blondista tai muhkeahuulisesta miehestä, jotenkin heistä tulee mieleeni aina Barbie ja Ken. Muut C.S.I.:iit menevät kyllä sujuvasti, joskin niissäkin aika on alkanut tehdä tehtävänsä. 

Saksalaiset, suomalaiset ja ruotsalaiset dekkaritkin menettelevät, mutta ehkä näitä amerikkalaisia on helpompi sohvakoomassa kuluttaa. Niiden tajunnanvirta ei ole iltaväsymyksessä liian monimutkaista. 

Lakisarjat sekä romanttiset ja humoristiset sarjat menettelevät myös. Kukapa ei pitäisi Frendeistä, Sinkkuelämästä tai Good Wife -sarjasta, unohtamatta iki-ihanaa MacGyveria tai Konnankoukkuja kahdelle -sarjaa. Ihan erityisesti pidän myös hyvinkirjoitetuista suomalaisista sarjoista kuten Tahdon Asia tai Klikkaa mua. Enkä voi kirjoittaa tätä blogia mainitsematta suomalaisia huumori- ja sketsisarjoja. Suomalainen huumori vaan kolahtaa meille suomalaisille tavalla, jota muut eivät voi ymmärtää. Velipuolikuu oli minulle ensimmäinen, eikä sen voittanutta taida vieläkään olla tullut. 

En tiedä, pitäisikö minun oikeasti olla niin häpeissäni television kulutuksestani. Oikeasti katselen tietysti myös uutisia, ajankohtaisia asiaohjelmia ja elokuviakin, mutta niitä ilman pärjään paljon kauemmin kuin "sarjojani".

Sarjat ovat rentouttava pakopaikkani tosimaailmasta, niiden kautta voin kokea turvallista jännitystä, hersyvää romantiikkaa ja kaikkea siitä väliltä.

Kerrohan lukijani, mikä on sinun suosikkisarjasi?