Twilight Zone

Joskus tapahtuu outoja juttuja. Sellaisia mitkä saavat niskavillat pystyyn ja sydämen hypähtämään, kädet hikoilemaan ja nielemisen tuntumaan hieman liian työläältä.

Pienet deja vu -kokemukset on helposti selitettävissä sillä, että toinen aivopuolisko prosessoi kohdattua asiaa hieman toista nopeammin ja saa aikaan tunteen, että olen kokenut tämän aikaisemminkin. Hieman outoa se on kumminkin. 

Outoja ovat myös enneunet. Näen unta ja siinä asioita, joita en voi mitenkään muutoin tietää. Näin ei käy usein ja joskus asiat on unessa kerrottu hieman väriteltyinä tai hieman harhaanjohtavien mielikuvien kautta. Unetkin voi vielä selittää alitajunnan antamina vinkkeinä ja vaistottuina asioina. Tai ihan puhtaina mielen kepposina, jotka sattuvat vaan osumaan oikeaan. 

Yksi oudoimmista tapauksista sattui minulle kesällä 1987 kuvataideleirillä. Yövyimme Kirjokiven kartanossa, josta kerrottiin värikkäitä kummitustarinoita, joita olin kuullut koko lapsuuteni ajan kesäsiirtolassa samassa kartanossa. Olin teini-ikäinen ja vahvasti sitä mieltä, että kaikki kartanon kummitusjutut oli keksitty, jotta lapset kesäsiirtolassa eivät harrastaisi kesäsiirtolan suurinta hupia; yöhiippailua tyttöjen huoneista poikien huoneisiin ja vice versa. Kunnes sitten toiseksi viimeisenä yönä tapahtui. Nukuimme yläkerran huoneessa, jonka oli kuulunut miehelle, joka vietti päivät huoneessaan ja lähti öisin kävelylle. Heräsimme keskellä yötä särkyvän lasin ääneen. Oli pimeää. Minä vanhimpana tyttönä kehotin pienempiä pysymään sängyissään, oletin kattolampun lasikuvun tippuneen lattialle ja lattian olevan täynnä sirpaleita. Sipsutin varovaisesti ovelle, jonka vieressä oli valonkatkaisija ja räpsäytin valot päälle. Lamppu ja sen kupu olivat ehjiä, mutta kaappini päällä olevasta irtokarkkirasiasta, jossa säilytin meikkejä ja isoa kaksipuolista peiliä oli heitetty peili lattialle. Peilijalan molemmat kierrekiinnittimet oli ruuvattu irti ja ne olivat ison huoneen vastakkaisissa peränurkissa. Peilinjalka oli niinkään lattialla, kuten peilikin. Peili oli kuitenkin ehjä. 

Huoneessa oli vain kymmenkunta pelokasta ja kalpeaa tyttöä. Ketään ei nukuttanut enää sinä yönä ja aamun sarastusta odotettiin hartaasti. Viimeisen yön yövyimme alakerrassa aikuisten seurassa, tosin kovasti odotimme jo kotiin pääsyä. 

Seuraava todella outo tapahtuma sattui Kalifornialaisessa ostoskeskuksessa 1989. Jäimme ystäväni kanssa ihailemaan kun vanhempi mies maalasi ostoskeskuksen käytävällä tauluja. Mies huomasi meidät, tai pikemminkin minut, mikä oli outoa, koska ystävättäreni oli meistä se kauniimpi, joka vei aina kaiken huomion. Mies tarttui minua kädestä ja kysyi saako kertoa minulle asioita. Mies osasi kertoa menneisyydestäni asioita, ilman, että hän kyseli minulta mitään mikä olisi voinut paljastaa asioita. Sen jälkeen mies kertoi minulle miten elämäni jatkossa tulisi sujumaan. Mies kertoi lyhyesti koko tulevaisuuteni, elämäni rakkaudet ja rikkaudet (paitsi ettei hän luvannut mitään miljoonia), mutta toistaiseksi ainakin se osuus, että saan kaksi tytärtä on pitänyt paikkansa. Tämä kuusikymppinen mies olisi halunut minut vaimokseen ja kun kieltäydyin hän olisi halunnut minun tapaavan kolme poikaansa. Lopulta hän kuitenkin sanoi, että hän tietää että minä palaan Amerikkaan vasta pitkän ajan kuluttua ja silloinkin vain lomailemaan. No menihän siinä pari vuosikymmentä. Outo kokemus, jota en takuulla ikinä unohda.

Outoa on kun ajattelen jotain ihmistä, johon en ole pitänyt yhteyttä vähään aikaan ja samalla hetkellä ihminen soittaa minulle. Tai se, että en tapaa jotain ihmistä vuosiin ja sitten törmään häneen lyhyellä ajalla monta kertaa eri paikoissa. Kummalista on sekin, että haaveilen jostakin harvinaisemmasta ruoasta ja kotona puoliso on tehnyt juuri sitä ruokaa sinä päivänä. Alitajunta lienee lähettänyt hänelle ruokatoiveen.

Viimeisin outo kokemus sattui eilen. Lähdimme puolison kanssa kävelylle kameroiden kanssa, tarkoituksena opetella kameran käyttöä. Sadan metrin päässä kotoa ohitimme kaksi naista ja miehen, jotka näyttivät pysähtyneen kesken lenkin jutustelemaan. Pääsimme noin kymmenen metrin päähän ja jäin ojan pientareelle kuvaamaan jotakin lumikasaa. Mies ja toinen naisista olivat lähteneet liikenteeseen ja saavuttivat meidät. Mies tervehti ja totesi olevan kaunis päivä. Sitten mies sanoi minulle, että minulla on oikea lonkka jotenkin huonosti ja se aiheuttaa minulle kipuja lapojen väliin ja selkään. Minulla oli löysät toppahousut, ja pitkä löysä toppatakki, kaiken lisäksi olin kävellyt ehkä 15 askelta siten, että mies oli nähnyt minun kävelevän. Jäin sanattomaksi. En osannut sanoa mitään. Mies käski googlettamaan hoitopaikkansa ja katosi kohti auringonlaskua. Minun on luultavasti pakko mennä kokeilemaan pääsisinkö eroon eskari-ikäisestä kylki- ja selkäkivustani miehen avulla. Uskon, että tiemme eivät kohdanneet sattumalta.