Hatullinen

Joskus ärsyttää niin tavattomasti kun asiat eivät mene niin kuin toivoisin. Minkäs minä sille mahdan, etten hallitse tätä maailmankaikkeutta tai edes oma pikkiriikkistä elämääni. Sitä niin julistetaan, että ihminen on oman onnensa seppä. Rajansa silläkin takomisella. Ihmisen vaikutus mahdollisuudet oman elämänsä suhteen ovat minimaaliset. Valintoja, valintoja ja valintoja. Aina kun ei ole mahdollista valita sitä mitä oikeasti haluaisi vaan suurimman osan ajasta minä ainakin olen saanut valita kahdesta todella surkeasta vaihtoehdosta sen snadisti vähemmän kakan. Sekin on ylellistä, että ylipäänsä saa valita. 

Ehkä vielä enemmän tylyttää kun on valitsevinaan viisaasti. Kenties tekee jalon valinnan, sellaisen epäitsekkään ja maailmoja syleilevän. On olevinaan moraalisesti vahva ja valitsee kenties jotakin hieman työläämpää ja vasta lopussa palkitsevaa. Tai valitsee ajatellen lähimmäisen etua enemmän kuin omaansa. Kun tämmöinen valinta sitten osoittautuu kouralliseksi sitä ihteään tai ampuu nilkoille, niin sitä saa itseään paikata ja kasata pitkän aikaa. 

Ei sitä vaan voi aina tietää mihin ne aikoja sitten tehdyt valinnat kumuloituvat. Jospa ihmisellä voisi olla viisitoista vuotiaana nelikymppisen aivot ja arvot. Vaan auttaisiko sekään? Sitten jäisi nuoruus sekoilematta ja kokematta. Sitten pitäisi vanhainkodissa valehdella. 

Mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän murehdin ja mietin juttuja. Suurimman osan ajasta ihan turhaan. Miksi miettiä sellaisia asioita, mille ei itse voi mitään tehdä? Pitäisi lopettaa se unettomien öiden sänkypyörintä ja nukkua vaan. Mutta kun ei kykene. Ei pysty itseään jäädyttämään, kun on tunteet. Kun välittää ja rakastaa, niin ei voi vaan olla turta. 

Teen jatkossakin valintojani uskotellen itselleni, että valinnoillani on väliä. Leikitään että on.