Siivet

Selkääni kutitti ja lapaluiden ihoon tuli isoja paukamia. Rasvasin selkääni monta kertaa päivässä ja kutinan vuoksi nukuin huonosti. Varasin ajan ihotautilääkärille, joka määräsi minut allergiatesteihin. Minut todettiin allergiseksi pujolle keskellä talvea.

Sitten alkoi selkäsärky, lapojeni väli oli täysin jumissa. Fysioterapeutti yritti hieroa lihaksiani rennoksi, manipuloida nikamiani ja opastaa ryhdikkäämpään työskentelyasentoon. Söin särkylääkkeitä ja piilottelin selkäni paukamia, jotka vaan tuntuivat kasvavan sitä mukaan kun niitä rasvasin.

Meni muutama kuukausi, olin vähän väliä sairaslomalla, en jaksanut, koska nukuin huonosti kutinan vuoksi ja selkäsärkyni vuoksi nappailin kolmiolääkkeitä vähän väliä. Talvi kääntyi kevääseen, kauhulla mietin tulevaa kesää ja kamalalta näyttävää selkääni.

Huhtikuussa heräsin aamulla sängystäni, olin nukkunut yllättävän hyvin. Sängyssäni oli pari pientä höyhentä, pohdin höyhentyynyni kaipaavan uusimista matkalla suihkuun. Suihkun jälkeen kuivasin itseäni kun silmäni osuivat peilikuvaani. Ilahduin huomatessani selän paukamien kadonneen. Ehkä kaikki oli sittenkin ollut vaan stressistä johtuvaa ihottumaa… kunnes huomasin lapojeni kohdalla pienet ulokkeet. Käänsin meikkipeilin siten, että näin selkäni paremmin kylpyhuoneen peilistä. Pyyhin peilin pinnalta vesihöyryn ja näin että lapaluideni kohdalle oli kasvanut pienet valkohöyheniset siivet. Siivet! Siivet olivat noin viisi senttimetriä pitkät ja kolme senttimetriä leveät. Kun mietin lapaluiden kohtaa, siivet heilahtivat. Yritin irrottaa siipeä kädelläni, mutta kun vedin siitä tuntui kuin lapaluuni räjähtäisi. Ne olivat oikeasti kiinni minussa.  Mietin olinko syönyt liian kauan kolmiolääkkeitä ja nyt siis seonnut lopullisesti. Hain kännykkäni ja otin kuvan selästäni. Kuvassa näkyi pari täydellisen kauniita siipiä, höyhenet olivat puhtaan valkoisia ja untuvaisia. Puin päälleni löysän vaatteen, jossa oli iso huppu, siivet eivät erottuneet hupun alta. Lähdin töihin kuten muinakin aamuina. Huomasin, että siivet värähtelivät satunnaisesti jos aivastin, yskin, naurahdin tai innostuin jostakin. Mutta onnekseni kukaan ei huomannut siipiäni. 

Näin jatkui useita viikkoja, ja hupparivalikoimani kasvoi. Hankin myös ison repun ja kasan muhkeita huiveja. Opin peittämään siipeni mestarillisesti. Olin iloinen kun kutina oli lakannut ja nukuin huomattavasti paremmin kuin aikoihin. Selkäsärkykin alkoi helpottaa, jos olisin voinut uskoutua jollekin hierojalle, olisin takuulla hyötynyt lapaluiden seudun hierronnasta ja voinut jopa elää lähes kivutonta elämää. Kotona liikuin olkaimettomassa topissa, jotta siivet saivat tilaa. Huomasin voivani liikutella siipiä, mutta en ollut siinä kovin taitava. Hetkittäin unohdin varoa siipiäni ja sain aikaiseksi sirpaleita tai jumituin ahtaaseen rakoseen.

Syksyllä tajusin, että siipeni olivat kesän aikana kasvaneet huomattavasti. Nyt siipiäni alkoi olla vaikeampi piilotella, niinpä otin alkuun palkatonta vapaata ja sen aikana hain vuoden vuorotteluvapaan. Toimin pakon sanelemana, olin epätoivoinen ja aloin erakoitua. Lyhyitä ruokakauppavierailuja lukuun ottamatta vietin lähes kaiken aikani kotona. Surffasin epätoivoisesti internettiä etsien tietoa siivistä, enkeleistä, linnuista. Etsintäni olivat tuloksettomia, missään ei kerrottu siivekkäistä ihmisistä. Tietoa toki oli, mutta luonteeltaan ihan käsittämätöntä hömppää. 

Päivä päivältä tulin taitavammaksi siipieni käyttäjäksi. Siivet olivat nyt noin 20 cm pitkät ja 15 cm leveät, siis melko pienet vielä omaan pituuteeni suhteutettuna. Kutina ja kipu olivat nyt täysin hävinneet, joskus sulkien välistä kutitti toki hieman. Sulkia irtoili satunnaisesti, mutta huomattavasti vähemmän kuin hiuksia. Sulkani olivat edelleen kauniin valkoiset, suihkussa niiden pinta hylki vettä. Olin lakannut käymästä saunassa, sillä siivet alkoivat heilua siellä viuhkan lailla ilman, että kykenin niitä hallitsemaan. Pelkäsin, että siipien väri himmenisi saunassa tai kärventäisin siipeni kiukaassa. Siivet olivat lämpimät. Käydessäni nukkumaan levitin ne selkäni päälle ja peittelin vain jalkani peitteellä.  Toisaalta kesähelteillä siipien heilutus viilensi mukavasti. Vaikka siivet olivat eristäneet minut elämästä ja tekivät minusta omituisen ihmisen, en voinut olla ihailematta ja rakastamatta siipiäni. Kunpa vain olisin voinut uskoutua jollekin. Pidin yhteyttä ystäviini ja sukulaisiini puhelimitse ja tietokoneella vedoten työkiireisiin. Kerroin kirjoittavani artikkeleita ja juttuja vuorotteluvapaani aikana. 

Kun vuorotteluvapaani viimeinen kuukausi alkoi, siipeni olivat lähes mittaiseni ja siipivälini oli jo niin iso, etten voinut enää levittää siipiäni pienessä kaksiossani. Olin kehittynyt siipien hallinnassa eikä vahinkoja enää sattunut. Olin oppinut viikkaamaan siipeni suppuun, tosin nyt siivet pilkottivat pitkänkin viitan alta. Siivet kuitenkin kaipasivat oikomista, samalla tavalla kuin kädet ja jalat pitkän automatkan tai lennon jälkeen. Hiivin öisin lähimetsään, riisuin viitan ja levitin siipeni. Tunnetta on vaikea kuvata – tunsin itseni vapaaksi ja voimalliseksi ja silti pelästyin pienintäkin valonkajoa tai risahdusta metsässä. Kutsuin öisiä retkiäni operaatio yölinnuksi. 

Pohdin mahdollisuutta entisen elämäni jatkamiseen normaalisti. Mietin voisiko siivet operoida pois tai mikäli astuisin julkisuuteen siipieni kanssa, tulisiko ilmi, että maailmassa on muitakin kaltaisiani ihmisiä? Pelkäsin, että mikäli tieto siivistäni vuotaisi julkisuuteen, minua tutkittaisiin kuin avaruusolentoa. En saisi enää ikinä olla rauhassa, minua pidettäisiin ihmeellisenä kummajaisena, friikkinä. Kukaan ei näkisi tai ymmärtäisi siipieni ainutlaatuisuutta ja kauneutta. Rakastin ja vihasin siipiäni. Koin olevani täysin umpikujassa. Päätin, etten enää kestäisi yksinäistä elämääni ja eräänä yönä kiipesin korkean kerrostalon katolle. Istuin siellä tunteja pohtien elämäni päättämistä. En halunnut kuolla, mutta elämä siipien kanssa tuntui täysin mahdottomalta. Istuin katolla vielä kun aurinko nousi. Ensimmäiset säteet kurkistivat horisontista kuin pienet taikapölyn hiutaleet kadoten hetkeksi ja ilmestyen taas uudelleen, jokainen kurkistus oli pidempi edellistä. Lämmin kultainen valo valloitti pikku hiljaa tienoon ja uusi päivä alkoi. Pyyhin kasvoilleni valuneet kyyneleet ja astuin reunalta tippuakseni alas asfalttiin. Suljin silmäni ja odotin asfaltin kylmää syleilyä. Sekunti tuntui tunnilta, toinen iäisyydeltä, kunnes tajusin, etten koskaan kohtaisi asfalttia. Siipeni kantoivat minua, minä lensin. Siipeni olivat vahvat ja niiden voima oli mieleni voimaa ankarampi. Siipeni tiesivät, että minä jaksan. Puhtaat, kauniit siipeni.