Olen saanut perinteisen ja tiukan kotikasvatuksen. Olen
perheen esikoinen ja tottunut siihen, että toisille asiat ovat helpompia kuin
minulle. Esikoisena olen tottunut siihen, että pitäisi näyttää esimerkkiä. Olin
tunnollinen koululainen, ihan pienestä asti olen suorittanut asioita
mahdollisimman tunnollisesti ja kunnioittanut auktoriteetteja. Ihan
käsittämätöntä, että nykyisin lapset voivat kutsua opettajaansa (ainakin
alakouluissa) etunimellä. Ei olisi tullut kuuloonkaan minun aikanani. Äidille
ja isälle ei myöskään kiukuteltu. Murrosikäisenä yritin, mutta äkkiä minulle
osoitettiin paikkani nokkimisjärjestyksessä. Kaiken saamani arvostuksen olen
hankkinut suorittamalla, miellyttämällä ja tekemällä muita iloiseksi. Pidän
siitä, että voin ilahduttaa ihmisiä.
En ole asunut itsekseni, muutin vanhempien luota miehen luo.
En siis ole elänyt vain itselleni omilla ehdoillani. Ehkä lähimpänä tätä olin viettäessäni
vaihto-oppilas vuotta, mutta silloinkin elin isäntäperheen ehdoilla. Ehkei se
kuitenkaan sitä ole.
Onko minulla vaan heikko itsetunto? Minua kiusattiin
koulussa. Pidin itseäni ihan jättiläisen kokoisena pitkälle aikuisikään asti,
kunnes tajusin, että olin melko normaalin kokoinen, joskin kasvoni olivat
pyöreät. Jossain vaiheessa olen taulukoiden mukaan ollut jopa ihan missin
mitoissa ja silloinkin olen pitänyt itseäni todella läskinä. Olen onnellinen,
että en ole sairastunut silloin anoreksiaan, mutta oletan, että sillä on ollut ja
on yhä itsetuntoa heikentävä vaikutus. Jälkikäteen olen miettinyt, että miksi
minua kiusattiin ja oletan, että koska olin hyvä koulussa ja opettajan
suosikki, olin merkitty nainen. Olisi siis pitänyt kuulua keskikastiin.
Ongelman ydin on kuitenkin liiallinen kiltteys. Olen
lapanen. Suorittaja. Ehkä olen syntynyt tällaiseksi, eikä kotikasvatuksella,
koulukiusaamisella tai millään aiemmilla tekemisilläni tai tekemättä
jättämisilläni ole tekemistä sen kanssa. En halua astua kenenkään varpaille tai
ärsyttää, ainakaan tahallani. Pyrin olemaan ystävällinen. Hoidan asioita, joita
kukaan muu ei hoida. Huolehdin ja suoritan, jos en tee niin tunnen äärimmäisen
huonoa omaa tuntoa.
Olen yrittänyt opetella olemaan hankalampi, sanomaan mitä
oikeasti ajattelen ja joskus edes laittamaan itseni tärkeimmäksi, mutta surkein
tuloksin. Kotona sillä saa aikaan riidan. Jos teen kotona vaikkapa siivouslakon, vain minä kärsin ja lopulta siivoan kuitenkin
itse.
Kerran olen kaupan myyjättärelle todennut, että anteeksi olisikohan jo
minun vuoroni kun hän oli palvellut viittä jälkeeni tullutta asiakasta ja oli
aikeissa vastaanottaa kuudennen. Myyjä nolostui ja minä tunsin itseni
hirviöksi, vaikka huomautin asiasta normaalilla äänellä, ilman voimasanoja ja
täysin asiasta. Myyjä oli vanhempi rouva, oli niin ikävää olla ikävä. Onneksi
tämän tapahtui vieraalla paikkakunnalla eikä minun tarvitse todennäköisesti
koskaan enää tavata sitä myyjää.
Ei ole yllättävää, että olen ammatiltani sihteeri. Hoidan ja järjestän, olen avulias. Pidän
siitä, että voin auttaa ihmisten työasioita sujumaan paremmin. En tiedä olisiko
minusta esimies tehtäviin? Osaisinko olla määräilevä? Vai riittäisikö hyvät
organisointi- ja delegointikykyni tekemään minusta hyvän esimiehen? Pitääkö
esimiehen olla ikävä? Luulen, että osaisin antaa potkutkin siten, että ihminen
kokisi asian olevan vain hänen omaksi parhaakseen. Kiltteys voi olla siis myös sitä, että osaa
naljailla siten, että kohde tajuaa sen vasta seuraavalla viikolla ja
silloinkaan hän ei ole ihan varma, että naljailinko minä vai en. Riittää, että
olen saanut hänet miettimään sitä. Tai sitä, että osaa johdatella ihmisen
(erityisesti miehet ja lapset) toimimaan tietyllä tavalla, haluamaan jotain
mitä eivät tienneetkään haluavansa tai vaihtamaan mielipidettä mieleisekseni.
Näitä ominaisuuksia haluan kehittää, enkä sitä ihmispirua itsessäni. Kotona
tiedetään, että sekin puoli minusta löytyy.
Pari onnetonta vastaantulijaakin on ikävä kyllä sen pirun kanssa
joutunut tekemisiin. Vai sekös se vasta piru onkin, se enkelikasvoinen
manipuloija?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Sana on vapaa