Lokakuu

maanantaina 29.10.1989 kirjoitettu ainekirjoitukseni:

Illat pimenevät, ja viimeisetkin värikkäät lehdet putoavat vetiseen mutaan, taas sataa. Ensimmäiset pakkaset kipristelevät nenänpäässä, sormikkaat ja pipot kaivetaan esille. Iltaisin sytytellään kynttilöitä ja aamuisin raapataan auton jäätyneitä ikkunoita. Äiti keittää viimeisistä omenoista mehua ja maanviljelijät valmistautuvat talveen.

Lokakuun aloittaa Mikkelinpäivä. Silloin Mikkelissä järjestettävät suuret markkinat lienevät markkinakesän viimeiset - lokakuussa syksy saa täyden vallan. Lokakuun ensimmäisen viikon nimipäiviä, Saila, Inkeri, Roine ja Pirkko leimaa yhteinen kauneuden kaipuu. Syksyn masentamat ihmiset haikailevat mennyttä kesää. Nyky-Suomessa lokakuuta leimaa myös Alkon lauantainen aukiolo. Surullinen suomalainen viikonloppukulttuuri saa lisää polttoainetta.

Lokakuun ensimmäinen juhlapäivä on 10. päivänä vietettävä Aleksis Kiven päivä. Tämä suuri kansallinen kirjailijamme, joka omien vaikeuksiensa keskellä loi kansallemme runollista, elävää ja tunteikasta kirjallisuutta, ansaitsee ehdottomasti oman päivänsä 365:n kalenteripäivämme kirjosta. Mielestäni Kiven päivä antaa myös meille toivoa siitä, että harmaiden syksypäivienkin lomassa on elämää, ja vaikka kasvit kuolevat, maa jäätyy ja taivas itkee, elämä jatkuu.

Lokakuulle tunnusomaista on nykyisin myös jokavuotinen Syksyn Sävel -laulukilpailu. Sekin omalta osaltaan pyrkii ilahduttamaan meitä, ja se huolehtii siitä, että edes osalla Suomen kansasta on jotakin mitä odottaa lokakuulta.

Lokakuussa myös työskennellään eniten. Koululaiset toipuvat vihdoinkin kesälomastaan, ja joululoman odotus on vielä turhan aikaista haihattelua. Myös työväestö ahertaa - lokakuussa ei kukaan enää vietä kesälomaa, eikä talvilomiakaan ole vielä jaossa. Työväestö turvautuu Pekkaspäiviin tehdäkseen matkan etelän lämpöön.

Lokakuussa luontoa myllertää myös jokasyksyinen hirvenmetsästys. Lokakuun 15. päivänä alkava hirvestysaika saa kesäiset kalamiehet vaihtamaan uistimensa kivääreihin, pukeutumaan punaisiin ja liittymään metsän urhoihin. Kotiin tuodaan maukasta lihaa vaimon pakastettavaksi ja kavereiden kanssa vietetään peijaisia.

Lokakuun lopulla, 24. päivänä juhlitaan YK:n päivää. Silloin liput liehuvat maailman rauhalle ja kansainvälisyydelle. Tämän juhlavan liputuspäivän tulisi myös tuoda mieliimme rauhan ja sodan merkitys, ja ehkäpä siksi Puolustusvoimamme saavat YK:n päivänä huomiota osakseen.

Kulttuurillisesti lokakuu on rikasta aikaa. Monet näytelmät ja elokuvat saavat ensi-iltansa ja lukuisia kirjoja julkaistaan. Taiteilijat aloittavat konserttikiertueensa, kesän jälkeisen tauon jälkeen. Maalarit ja kuvanviestäjät kokoavat näyttelyitä. Lokakuu on myös inspiraation aikaa - kesäiset elämykset kuvastuvat taiteeksi.

Lokakuuta elävöittämään on Suomeen saapunut myös Halloween. Tämä amerikkalaiskansallinen karnevaalitunnelmainen juhla alkaa näkyä myös Suomen ilmapiirissä, suomalaisena variaationa tosin. Halloween antaa uutta potkua syksyn masentamille ja samalla tuo kansainvälisen tuulahduksen meidän perisuomalaiseen arkeemme.

Lokakuu on yksi 12:sta kuukaudestamme. Vaikka se ensi kuulemalta usein saakin varsin synkeän ja lohduttoman leiman, se sisältää tarkemmin ajateltuna myös monia iloisia, kauniita, juhlavia ja onnellisia päiviä. Lokakuu ei ole murjotuksen aikaa vaan täyttä elämää, sen jokainen 31 päivää.

Siivet

Selkääni kutitti ja lapaluiden ihoon tuli isoja paukamia. Rasvasin selkääni monta kertaa päivässä ja kutinan vuoksi nukuin huonosti. Varasin ajan ihotautilääkärille, joka määräsi minut allergiatesteihin. Minut todettiin allergiseksi pujolle keskellä talvea.

Sitten alkoi selkäsärky, lapojeni väli oli täysin jumissa. Fysioterapeutti yritti hieroa lihaksiani rennoksi, manipuloida nikamiani ja opastaa ryhdikkäämpään työskentelyasentoon. Söin särkylääkkeitä ja piilottelin selkäni paukamia, jotka vaan tuntuivat kasvavan sitä mukaan kun niitä rasvasin.

Meni muutama kuukausi, olin vähän väliä sairaslomalla, en jaksanut, koska nukuin huonosti kutinan vuoksi ja selkäsärkyni vuoksi nappailin kolmiolääkkeitä vähän väliä. Talvi kääntyi kevääseen, kauhulla mietin tulevaa kesää ja kamalalta näyttävää selkääni.

Huhtikuussa heräsin aamulla sängystäni, olin nukkunut yllättävän hyvin. Sängyssäni oli pari pientä höyhentä, pohdin höyhentyynyni kaipaavan uusimista matkalla suihkuun. Suihkun jälkeen kuivasin itseäni kun silmäni osuivat peilikuvaani. Ilahduin huomatessani selän paukamien kadonneen. Ehkä kaikki oli sittenkin ollut vaan stressistä johtuvaa ihottumaa… kunnes huomasin lapojeni kohdalla pienet ulokkeet. Käänsin meikkipeilin siten, että näin selkäni paremmin kylpyhuoneen peilistä. Pyyhin peilin pinnalta vesihöyryn ja näin että lapaluideni kohdalle oli kasvanut pienet valkohöyheniset siivet. Siivet! Siivet olivat noin viisi senttimetriä pitkät ja kolme senttimetriä leveät. Kun mietin lapaluiden kohtaa, siivet heilahtivat. Yritin irrottaa siipeä kädelläni, mutta kun vedin siitä tuntui kuin lapaluuni räjähtäisi. Ne olivat oikeasti kiinni minussa.  Mietin olinko syönyt liian kauan kolmiolääkkeitä ja nyt siis seonnut lopullisesti. Hain kännykkäni ja otin kuvan selästäni. Kuvassa näkyi pari täydellisen kauniita siipiä, höyhenet olivat puhtaan valkoisia ja untuvaisia. Puin päälleni löysän vaatteen, jossa oli iso huppu, siivet eivät erottuneet hupun alta. Lähdin töihin kuten muinakin aamuina. Huomasin, että siivet värähtelivät satunnaisesti jos aivastin, yskin, naurahdin tai innostuin jostakin. Mutta onnekseni kukaan ei huomannut siipiäni. 

Näin jatkui useita viikkoja, ja hupparivalikoimani kasvoi. Hankin myös ison repun ja kasan muhkeita huiveja. Opin peittämään siipeni mestarillisesti. Olin iloinen kun kutina oli lakannut ja nukuin huomattavasti paremmin kuin aikoihin. Selkäsärkykin alkoi helpottaa, jos olisin voinut uskoutua jollekin hierojalle, olisin takuulla hyötynyt lapaluiden seudun hierronnasta ja voinut jopa elää lähes kivutonta elämää. Kotona liikuin olkaimettomassa topissa, jotta siivet saivat tilaa. Huomasin voivani liikutella siipiä, mutta en ollut siinä kovin taitava. Hetkittäin unohdin varoa siipiäni ja sain aikaiseksi sirpaleita tai jumituin ahtaaseen rakoseen.

Syksyllä tajusin, että siipeni olivat kesän aikana kasvaneet huomattavasti. Nyt siipiäni alkoi olla vaikeampi piilotella, niinpä otin alkuun palkatonta vapaata ja sen aikana hain vuoden vuorotteluvapaan. Toimin pakon sanelemana, olin epätoivoinen ja aloin erakoitua. Lyhyitä ruokakauppavierailuja lukuun ottamatta vietin lähes kaiken aikani kotona. Surffasin epätoivoisesti internettiä etsien tietoa siivistä, enkeleistä, linnuista. Etsintäni olivat tuloksettomia, missään ei kerrottu siivekkäistä ihmisistä. Tietoa toki oli, mutta luonteeltaan ihan käsittämätöntä hömppää. 

Päivä päivältä tulin taitavammaksi siipieni käyttäjäksi. Siivet olivat nyt noin 20 cm pitkät ja 15 cm leveät, siis melko pienet vielä omaan pituuteeni suhteutettuna. Kutina ja kipu olivat nyt täysin hävinneet, joskus sulkien välistä kutitti toki hieman. Sulkia irtoili satunnaisesti, mutta huomattavasti vähemmän kuin hiuksia. Sulkani olivat edelleen kauniin valkoiset, suihkussa niiden pinta hylki vettä. Olin lakannut käymästä saunassa, sillä siivet alkoivat heilua siellä viuhkan lailla ilman, että kykenin niitä hallitsemaan. Pelkäsin, että siipien väri himmenisi saunassa tai kärventäisin siipeni kiukaassa. Siivet olivat lämpimät. Käydessäni nukkumaan levitin ne selkäni päälle ja peittelin vain jalkani peitteellä.  Toisaalta kesähelteillä siipien heilutus viilensi mukavasti. Vaikka siivet olivat eristäneet minut elämästä ja tekivät minusta omituisen ihmisen, en voinut olla ihailematta ja rakastamatta siipiäni. Kunpa vain olisin voinut uskoutua jollekin. Pidin yhteyttä ystäviini ja sukulaisiini puhelimitse ja tietokoneella vedoten työkiireisiin. Kerroin kirjoittavani artikkeleita ja juttuja vuorotteluvapaani aikana. 

Kun vuorotteluvapaani viimeinen kuukausi alkoi, siipeni olivat lähes mittaiseni ja siipivälini oli jo niin iso, etten voinut enää levittää siipiäni pienessä kaksiossani. Olin kehittynyt siipien hallinnassa eikä vahinkoja enää sattunut. Olin oppinut viikkaamaan siipeni suppuun, tosin nyt siivet pilkottivat pitkänkin viitan alta. Siivet kuitenkin kaipasivat oikomista, samalla tavalla kuin kädet ja jalat pitkän automatkan tai lennon jälkeen. Hiivin öisin lähimetsään, riisuin viitan ja levitin siipeni. Tunnetta on vaikea kuvata – tunsin itseni vapaaksi ja voimalliseksi ja silti pelästyin pienintäkin valonkajoa tai risahdusta metsässä. Kutsuin öisiä retkiäni operaatio yölinnuksi. 

Pohdin mahdollisuutta entisen elämäni jatkamiseen normaalisti. Mietin voisiko siivet operoida pois tai mikäli astuisin julkisuuteen siipieni kanssa, tulisiko ilmi, että maailmassa on muitakin kaltaisiani ihmisiä? Pelkäsin, että mikäli tieto siivistäni vuotaisi julkisuuteen, minua tutkittaisiin kuin avaruusolentoa. En saisi enää ikinä olla rauhassa, minua pidettäisiin ihmeellisenä kummajaisena, friikkinä. Kukaan ei näkisi tai ymmärtäisi siipieni ainutlaatuisuutta ja kauneutta. Rakastin ja vihasin siipiäni. Koin olevani täysin umpikujassa. Päätin, etten enää kestäisi yksinäistä elämääni ja eräänä yönä kiipesin korkean kerrostalon katolle. Istuin siellä tunteja pohtien elämäni päättämistä. En halunnut kuolla, mutta elämä siipien kanssa tuntui täysin mahdottomalta. Istuin katolla vielä kun aurinko nousi. Ensimmäiset säteet kurkistivat horisontista kuin pienet taikapölyn hiutaleet kadoten hetkeksi ja ilmestyen taas uudelleen, jokainen kurkistus oli pidempi edellistä. Lämmin kultainen valo valloitti pikku hiljaa tienoon ja uusi päivä alkoi. Pyyhin kasvoilleni valuneet kyyneleet ja astuin reunalta tippuakseni alas asfalttiin. Suljin silmäni ja odotin asfaltin kylmää syleilyä. Sekunti tuntui tunnilta, toinen iäisyydeltä, kunnes tajusin, etten koskaan kohtaisi asfalttia. Siipeni kantoivat minua, minä lensin. Siipeni olivat vahvat ja niiden voima oli mieleni voimaa ankarampi. Siipeni tiesivät, että minä jaksan. Puhtaat, kauniit siipeni.

Väsyärsy

Maanantai-iltaisin lasten Pikku Kakkosen täti on mielestäni sietämättömän ylipirteä. Meteorologilla on nariseva ääni ja likaset sukat lattialla saavat minut jo kiemurtelemaan kiukusta. Ruokakaupan hedelmäosaston omenat ovat mielestäni myyntikelvottomia eikä ruokareseptien runosuoni syki ollenkaan, nappaamme ostoskärryyn jotakin nopeaa, helppoa ja epäterveellistä. Autoradiosta tulee maanantaisin vain loppuun kulutettuja ralleja ja radiomainokset pitäisi mielestäni kieltää lailla. Jos mielenoikusta saan itseni raahattua liikkumaan hiertävät tossut tai joku istahtaa aina juuri siihen kuntosalin laitteeseen johon itsekin haluaisin. Posti tuo maanantaisin vain laskuja. 

Näin purkasin väsyärsyä vähän nuorempana

Kun olen väsynyt, nälkäinen, kiireinen tai pinkoilen edellä mainittujen oireiden yhdistelmänä elämääni eteenpäin, ihan pienetkin asiat alkavat ärsyttämään. Outoa, ettei ikäiseni ihminen jo tunnista oireita vaan astuu aina samaan koiran kakkaan. Suurin ongelmani, krooninen aikapula ja siihen liittyvä väsymys helpottaisivat kahdella pienellä korjausliikkeellä; enemmän unta ja etukäteisvalmisteluja.. Läppäri, tv ja silmät pitäisi sulkea iltaisin aikaisemmin. Iltaisin voisi pakata eväät, lasten koulureput, valita omat sekä lasten vaatteet, ladata kahvinkeittimen ajastimen perään aamua varten. Viikon ruokalistan voisi suunnitella etukäteen eikä tuhlata aikaansa harhaillen megamarketin käytävillä. Kenties jäisi enemmän vapaa-aikaa tai aikaa jutella päivän tapahtumista perheen kanssa. 

Ei minusta ole moiseen. Tuollaiseen suunnitelmallisuuteen tarvitaan mielestäni yli-ihminen. Minä yritän olla itselleni lempeä edes joskus, tai aika usein. Menen sieltä missä aita on matalin. Teen vaan sen mikä on ihan pakko tehdä nyt. Laitan piirretyt pyörimään, en pese pyykkiä vaan luen naisten lehteä. Kun energiapiikki iskee ja saan jotakin erityisen suunnitelmallista aikaiseksi, se tuntuu erityisen hienolta. Jos noudattaisin suunnitelmallista elämäntyyliä päivästä toiseen enkä saisi kaikkea tehdyksi, olisi tappioiden ja epäonnistumisen myöntäminen huomattavasti vaikeampaa. On helpompaa elää epätäydellistä elämää ja suoda itselleen inhimillinen väsyärsy, kunhan se pysyy kohtuudessa, eivätkä viattomat luontokappaleet, kuten miehet ja lapset joudu kohtuuttomasti kärsimään.

Jumppaaja

Koulussa minulla oli viha-rakkaussuhde liikuntaan. Inhosin tamburiinijumppaa, jota meillä oli todella usein. Jos suljen silmäni, niin kuulen opettajan tamburiinin lyönnit, joiden mukaan ensin marssimme riveihin ja muodostimme käsiväliojennuksin kuvioita. Opettaja rummutti ja toisti kuin mantraa lausetta: ”Jenkan askel hyppy, jenkan askel hyppy, hyppy, hyppy, hyppy, hyppy.” Tätä saattoi jatkua todella kauan. Tulihan siinä hiki. Voimistelupuku hikoontui ja karjalanpiirakkatossut puristivat jalkapöytää. Marssi- ja hyppysettien jälkeen teimme lihaskuntoa – edelleen tamburiinin tahdissa. Lopuksi venyteltiin. Olin jäykkä, enkä todellakaan saanut päätä polviin tai käsiä lattiaan, olin täysin kakkosluokan kansalainen opettajan silmissä. Jumppakärpänen ei puraissut minua koulussa, vihasin tamburiinijumppaa lähes yhtä paljon kuin hiihtämistä ja suunnistamista. Mielestäni koululiikuntaa parhaimmillaan olivat erilaiset pelit ja yleisurheilu.

80-luvun lopulla elin teinivuosiani ja aerobic rantautui Suomeenkin. Kukapa ei muistaisi Fame leffaa, Jane Fondan c-kasetteja tai niiden suomalaisversiota Annan aerobicia. Kulutin yhden c-kasetin atomeiksi kun valmistauduin vaihto-oppilasvuoteeni laihduttamalla itseni muutamassa kuukaudessa jumpaten ja riutuen nälässä. Jumppasin ainakin kahdesti päivässä tuon C-kasetin mukana. Muistan jokaisen kasetin kappaleen kohdalla tehdyt jumppaliikkeet. Kaikki ne laulut on iäksi pilattu minulta, Survivorin Eye of the Tiger tai vaikkapa F.R. Davidin Words. Muistan myös kasetin jumpparin ylipirtsakat lausahdukset ” hei, tämähän on kivaa” juuri sillä hetkellä kun ei enää oikein jaksanut. Kasetin tehokkuutta ei kuitenkaan käynyt kieltäminen – ja kyllä se tamburiinin pesi mennen tullen.

Parikymppisenä pikkusisareni sai minut houkuteltua ohjatulle aerobictunnille. Tunnit pidettiin tanssisalissa ja ohjaajana oli mies. Se oli jotain lähes käsittämätöntä 90-luvun alun pikku kaupungissa. Ensin menin takariviin, mistä en nähnyt ohjaajan jalkoja vaan yritin poukkoilla mukana seuraten edessä olevien jalkoja. Olin kuitenkin täysin hullaantunut. Siinä oli minun lajini. Pikku hiljaa siirryin edemmäs ja lakkasin jännittämästä osaamistani. Hankimme inspiraatiota värikkäistä jumppatrikoista ja erityisesti pilpakat eli jumppapuvun päälle puettavat bikinin malliset pöksyt olivat muoti-ilmiö. Aerobiccasin eli ilmasikailin aktiivisesti lähes 20 vuotta, siinä ajassa oppi kummasti kaikki mahdolliset kuviot, erilaiset ohjaustyylit ja pysyi edes kohtuullisessa kunnossa. Eniten aerobic teki hyvää aivoilleni – tunnilla ei voinut miettiä tekemättömiä kotitöitä, silloin muu väki meni vasemmalle ja minä oikealle. Tiesittekö muuten, että aerobic on alun perin kehitetty Nasan astronauteille kehittämään koordinaatio- ja hapenottokykyä?

Nykyisin aerobicia on tarjolla harvoin. Uudet lajit ovat sen syrjäyttäneet. Ensin tuli mukaan step-lauta, nykyisin löytyy mitä mielikuvituksellisimpia tunteja ja lajeja. Rohkeasti olen kokeillut useita tarjolla olevia vaihtoehtoja. Eniten olen pitänyt juuri koreografisista tunneista, zumbasta ja body jamistä, ehkä siitä voi kiittää lapsuuden kansantanhu ja jazztanssi harrastusta. Joskus on ikävä vanhoja kunnon aikoja – mutta oikeasti olen iloinen, että nyt on tarjolla paljon enemmän vaihtoehtoja, jotka tekevät harrastamisesta ainakin kaltaiselleni keski-ikäiselle elämäntapajumppaajalle jälleen mielekkäämpää. Voin valita tason kuntoni ja fiilikseni mukaan, kehtaan nykyisin jättää tekemättäkin jos en jaksa.

Nykysalien äänentoisto on laadukas, ohjaajat ovat ammattitaitoisia, salit ja niiden lattiat täydellisiä. Ilmastoituihin saleihin ei tarvitse itse raahata alustoja, tarvittavat välineet löytyvät paikan päältä. Ohjaajilla on mikrofonit eikä heidänkään tarvitse huutaa. Pukeutuminen on rentoa ja hyvin vapaata, tyyli on vapaa. Muutenkin meno on rennompaa, ketään ei tuomita tai arvostella. Ehkei niin tehty aikaisemminkaan. Peruskoulun tamburiinin rummutuksen vaientamiseen vaadittiin vaan näin pitkä aika. Nyt osaan vihdoin nauttia sekä jumppaamisesta että omasta kropastani, joka ei muuten enää ole jäykkä, vaan yliliikkuva.

Joku raja

Liiku säännöllisesti ja monipuolisesti. Hypi ja tärähtele, ettei osteoporoosi iske. Venyttele vastapainoksi istumatyölle. Tee intervalliharjoituksia, jotta kunto kohentuisi. Liiku matalalla sykkeellä, että rasva palaisi. Liiku tyhjällä vatsalla, eipäs kuin pari tuntia terveellisen ruoan nautittuasi. Harjoita lihaskuntoa ja kestävyyskuntoa tasapuolisesti. Muista treenata myös vatsanpohjan lihaksia kassajonossa. Älä unohda taukoliikuntaa. Purista, rentoudu, tanssi, riennä, hikoile, kehitä, venytä, vanuta, tempaise, rytmitä. Ai niin ja nauti. 

Muista syödä monipuolisesti ja säännöllisesti. Älä syö enemmän kuin kulutat. Syö harkiten hiilihydraatteja ja valitse ne viisaasti. Syö ainakin kahdesti viikossa kalaa, mielellään rasvaista kalaa, jotta saat d-vitamiineja. Muista myös hedelmät ja marjat, kokojyvät, maitotuotteet, b- ja c-vitamiinit. Älä unohda syödä vähintään puolta kiloa kasviksia joka päivä ja juoda kahta litraa vettä joka päivä. Valitse laadukkaat rasvat, mutta vältä piilorasvaa. Vältä sokeria. Syö usein ja vähän, älä syö yöllä. Laihduta, tankkaa, karsi, lisää, sekoita, vispaa, vatkaa, kuori, kypsennä. Ai niin ja nauti.

Muista nukkua riittävästi ja rauhoita ympäristösi. Käy ajoissa nukkumaan, älä juo kahvia tai muita piristäviä enää iltaisella. Tuuleta huone, hanki ryhdikäs tyyny ja laadukas patja. Rauhoitu ennen makuuhuoneeseen menoa ja vältä nukkumaan menoa heti liikuntasuorituksen jälkeen. Älä nuku mahallasi, tai selälläsi, ei täydellä eikä tyhjällä vatsalla. Nuku rauhallisesti, ilman pyöriskelyä ja kuorsaamista. Pimennä ja viilennä huone. Nuku mielellään kahdeksan tuntia. Älä mene virkeänä nukkumaan. Käytä unilääkkeitä vain tilapäisesti. Hanki tarvittaessa purentakiskot, vie vauva omaan huoneeseen. Unohda stressaavat asiat ennen sänkyyn menoa, noudata rem-unijaksojen rytmiä. Määrä ei korvaa laatua, mutta ilman ei tule toimeen, liikakaan ei ole hyväksi. Noudata luonnollista rytmiä, unohda kello. Unesta kai nautimmekin?

Pidä huolta maapallosta. Kierrätä ja pidä hiilijalanjälkesi mahdollisimman pienenä. Tee ekologisia valintoja, käytä joukkoliikennettä. Vältä kemikaaleja, lisäaineita, suosi luomua, marjasta, kalasta, sienestä. Kuluta harkiten ja suosi kestävää kehitystä. Huolehdi lähimmäisistäsi, ole kulturelli. Hanki koulutus, suorita asepalvelus, harrasta, hanki puoliso ja lapsia. Maksa veroja, käy työssä, pysy terveenä. Hoida hampaat, hanki rokotukset, älä ota kesäkissaa. Pese hampaat, kampaa tukka ja hymyile. Älä murjota.

Taisi tulla tämä ajatus selväksi? Maailma on pullollaan ohjeita, neuvoja, sääntöjä, käskyjä, lakeja ja asetuksia. Nykyaikaisen länsimaalaisen ihmisen elämä on tarkoin säänneltyä ja ohjeistettua. Jo kouluikään mennessä ihmistaimi osaa taitoja, joista vielä muutama vuosikymmen sitten ei osattu nähdä edes painajaisia. Puhumattakaan siitä tietomäärästä mitä teinin, aikuisen tai vanhuksen tulee hallita pelkästään selviytyäkseen päivittäisistä askareistaan. Elämän hallinta on työlästä. Edellä mainittujen ohjeiden ja sääntöjen lisäksi nykyihminen elää valtavassa informaatio tulvassa, josta hänen pitäisi osata reaaliaikaisesti kanavoida vain tarpeellinen ja itseään koskeva tieto.

Jos vertaan tämän päivän keski-ikäisen elämää hänen isovanhempiensa elämään saman ikäisenä, on ero valtava. Länsimainen kehitys on ottanut kuluneiden vuosikymmenien aikana valtavia harppauksia eteenpäin. Toki kehitys ja uudet keksinnöt ovat tehneet monesta asiasta aiempaa helpompaa. Koneet ja laitteet helpottavat elämäämme ja tiedostamme ympäristöämme eri tavalla kuin silloin tehtiin. Tämä näkyy tietysti myös terveydessämme – odettavissa olevan elinaika on pidentynyt, yhä pienemmät keskoset jäävät henkiin, puhumattakaan lääkkeiden, rokotusten ja terveydenhuollon mukanaan tuomasta terveemmästä ja kivuttomammasta elämästä.

Kukaan meistä ei osaa kuvitella millaisessa maailmassa elämme 30 vuoden kuluttua. Jos tahti ei rauhoitu täytyy ihmisgeenien muuntautua entistäkin hektisempään elämään. Suurien ikäluokkien kestoargumentti ”ei sitä vaan minun lapsuudessani tai ennen vanhaan” alkaa kääntyä heitä itseään vastaan. Ei voi sanoa enää, että nykyisin pääsee helpommalla. Aika moni minun ikäpolvestani muistelee kaiholla omaa lapsuuttaan, aikaa ilman kiirettä ja stressiä. Ei ollut monia mukavuuksia, mutta perusasiat olivat kunnossa, eikä ollut kurjuuttakaan. Pärjäsimme loistavasti ilman tietokoneita, matkapuhelimia, mikroaaltouuneja, videoita, dvd -soittimia, muistitikkuja, skannereita, pankki-automaatteja, internetiä ja miljoonia muita juttuja.

Meillä oli aikaa, muttei tylsää. Saattaisin valita lapsuuteni kaltaisen maailman jos voisin. Tosin silloin pitäisi luopua bloggaamisestakin.