Jossain välissä huomasin, että en enää koskaan lähde töistä kotiin siten, että kaikki työt olisi tehty. Pahimmillaan töitä olisi riittänyt kuukausiksi vaikka yhtään lisää ei olisi annettu. Lomailu tarkoitti pitkiä päiviä ennen ja jälkeen loman. Enää ei riittänyt aikaa arkistointiin puhumattakaan töiden suunnittelusta ja kehittämisestä. Yhteishenki työyhteisössä horjui. Kaikilla oli hermot enemmän tai vähemmän kireällä.
Sanottiin, että omaa työtä tuli priorisoida. Piti siis miettiä, että mikä asia kaatuu ensimmäisenä niskaan tai mikä tulipalo pitää sammuttaa ensin. Hankalinta oli miettiä, mitä voi jättää kokonaan tekemättä tai siirtää jollakin verukkeella toisen ihmisen niskaan.
Hyvä olo töissä pahimmillaan tuli siitä, että oli valinnut oikein sen kenelle kumartaa ja kenelle pyllistää. Tai siitä, että oli arvioinut piinallisen ja ikävän työn vievän enemmän aikaa.
Pidän siitä, että töissä on töitä. Siitä, että on enemmin hieman kiire kuin, että ei ole mitään tekemistä. Tällä hetkellä asiani ovat hyvin. Hieman kuitenkin huomaan sairastuneeni jonkinlaiseen ammattisairauteen. Kun työnkuva on hajanainen ja työympäristö hälisevä avokonttori, keskittyminen on vaikeaa. En tiedä huomaako sitä kukaan, mutta itse tiedostan, miten teen vähän sitä ja vähän tätä. Ilman, että minulla olisi ylellistä rauhaa keskittyä johonkin kunnolla. Ehkä se on sitä jönglööraamista. Monta palloa ilmassa yhtä aikaa. Ehkä se on juuri sitä vuosien varrella hankittua ammattitaitoa.
Räpeltäminen auttaa myös kotosalla. Sitä osaa kummasti hyödyntää valikoivaa kuuloa ja valita asioita, mitä voi jättää tekemättä, mitä voi delegoida muille ja mitä voi siirtää tehtäväksi jonakin kauniina päivänä.
Täällä saattaa olla tuleva toimistotyöntekijä~ Tietkoneella on tullut lähiaikoina vietettyä opiskelun ja vapaa-ajan puolesta niin paljon aikaa, että menin sitten "tuhoamaan" koko oikean käteni.. neljäs päivä ja sattuu yhä. Joutunut yrittämään välttää tietokonetta, nytkin vain sarjaa menossa katsomaan ettei tulisi paljoa hiirenklikkailua. Toivottavasti ei hetkeen lisää istumatyön vaivoja, tämän perusteella tuppaavat ainakin olemaan ilkeitä.
VastaaPoistaRullahiirinäppis on tosi hyvä. Vaatii muutaman päivän totuttelua, mutta en kyllä enää ikinä luopuisi. Ja on kyllä ymmärtääkseni hintava, mutta eipä ole sen jälkeen ollut jänteet kipeät ja työskentelyasentokin on ryhdikkäämpi.
VastaaPoistaKirjoituksesi on niin totta, allekirjoitan tuo täysin :-)
VastaaPoistaSääli siitä, että yhteishenkeä ei usein työpaikoilla ole, pätkätöitä kaikilla ja koko ajan kiire. Ei kiva.
Osani olen saanut siitä jatkuvasta määräaikaisuudesta ja sitten tuuduttautunut "virkaan" joka kuitenkin siirettiin toiselle puolelle maata, jonne ei vaan ollut mahdollista siirtyä mukana. Riittämättömyyden tunne tai se, että jatkuvasti työntekijät joutuvat kilpailemaan keskenään on kurjaa, puhumattakaan siitä, että työt jakautuvat epätasaisesti. Näitä ongelmia ei muuten ollut liukuhihnalla jossa yhden kesän tein töitä. Jokainen tiesi mitä piti tehdä. :D
VastaaPoista"Pidän siitä, että töissä on töitä". Just niin. En tiedä juuri mitään sen tyhmempää kuin työpäivä, jolloin on oltava "töissä" vaikka todellisuudessa ei ole mitään järkevää tekemistä.
VastaaPoistaJoillekin se tuntuu olevan unelmatyö. Itselleni se on painajainen.
Ja voin sanoa, että vaihtaisin yksinäisen työni ihan liian suuressa ja tyhjässä tilassa hälisevään avokonttoriin, jossa olis muitakin ihmisiä. (Voi olla, että vähän aikaa sitä koettuani palaisin mieluusti kipinkapin takaisin yksinäisyyteen :))