perjantai 18. heinäkuuta 2014

Isä

Olin isän tyttö. Aina.

Murrosikäisenä salamoi ja kipinöi, ehkä osin samankaltaisuuksiemme vuoksi, mutta ehkä myös siksi, että isälle oli kenties vaikeaa nähdä pikkutyttönsä kasvavan isoksi. En tiedä.

Kun halusin lähteä vaihto-oppilaaksi, isä päästi minut matkaan itkien "eihän lapsia tehdä siksi, että ne lähtevät pois." Eiväthän lapset lähde vaan aikuiseksi kasvaneet lapset. Palasin kuitenkin. Olemme kai aina vanhemmmillemme lapsia. Niin olen päättänyt omien murujenikin kanssa, ihan sama kuinka isoiksi kasvavat, minun vauvojani ovat aina.

Ei isäni ollut täydellinen ihminen. Kukapa olisi? Eikä hän päiväkirjojeni mukaan aina ollut edes täydellinen isäkään. Hieno ihminen hän oli silti. Hienointa hänessä oli hänen sydämensä. Isä oli hyvä ihminen. Rehellinen ja aito. En koskaan ajatellut, että isä olisi vetänyt mitään roolia tai yrittänyt olla jotakin muuta mitä oli. Hän oli aina oma itsensä, hyvässä ja pahassakin.

Pahaa hänessä oli vähän. Enemmänkin kyseessä oli kiivas temperamentti ja äkkipikaisuus. Tiedän asian, koska mainitut ominaisuudet ovat geeneissä siirtyneet minullekin. Juttuja olen toki kuullut isäni nuoruuden toilailuista, mutta toisaalta kukapa ei nuorena olisi jotakin hullua ja typerääkin tehnyt. Mitä enemmän ikää hänelle tuli, sitä leppoisampi hän oli.

Isäni oli ahkera. Jossain välissä hän sai lisänimen Höyry-Paappa. Silloin hän ei ollut vielä lähelläkään papaksi tulemista, vaan nimi Paappa juonsi juurensa hänen tavastaan kehoittaa laittamaan asioita: "Paappa tämä sinne".  Isäni kuului sataprosenttisesti on/off -ihmisiin. Aina täysillä kunnes homma tuli hoidettua tai totaali väsymys iski. Niin hän eli elämänsäkin, niin täysillä kuin pystyi, ihan loppuun asti. Eniten lopun sairastelussa häntä ahdistikin juuri se, kun ei voinut mitään tehdä. Elämän päiviä olisi jopa saattanut olla enemmän ellei hän viimeiseen asti olisi uhmannut kaikkia käskyjä ottaa "rauhallisesti."

Isä myös rakasti täysillä ja ehdoitta. Todella harvoin hän edes puhui kenestäkään ihmisestä mitään pahaa, pikemminkin vain ohitti ne ihmiset, joista ei pitänyt. Hän pyrki näkemään aina se positiivisen puolen ihmisissä sekä asioissa. Onneksi myös tämän piirteen olen häneltä perinnyt. Isälläni oli suuri sydän. Isän herkkyyden olen perinyt myös. Ne tuhannet kerrat kun yhdessä katselimme televisiota ja väistelimme toistemme katsetta, koska molemmilla oli tippa silmässä. Pelin henki oli, että yritti pidätellä kunnes toinen ei enää pystynyt ja sitten pystyi laittamaan omat kyyneleensä toisen "no kun sie aloitit" - piikkiin.

Rakas isä oli ihana pappa. Ja niin helposti kiedottavissa pikkurillin ympärille. Pappana hänessä ei ollut ripaustakaan siitä vähän ankarasta isästä. Lapsenlapsilleen hän salli paljon enemmän.

Pian tulee kuluneeksi vuosi siitä kun isä lähti jonnekin parempaan paikkaan. Enää en ajattele häntä ihan joka päivä, mutta ainakin joka toinen päivä. Joskus suru tulee vielä ihan yllättäen, mietin jotakin asiaa jonka haluaisin kertoa isälle, tai kuulen hyvän vitsin ja tiedän, että isä tykkäisi siitä. Joskus vain haistan tuoksun tai näen isän näköisen ihmisen ja sydän hypähtää. Luulen, että isä on lähellä vaikken häntä nää. Sydämessäni hän on aina.

4 kommenttia:

  1. Kauniisti kirjoitit <3. Oon melko varma, että sun isä lukee tän tekstin ja samalla kun hymyilee ja ajattelee rakasta tytärtään, saattaa pyyhkäistä sen piilokyyneleen silmänurkasta <3

    VastaaPoista
  2. Voi Annukka kiitos. Sie sait minut itkemään.

    VastaaPoista
  3. Apua! Marika! Mie itken tääl... kaikki niin totta mitä kirjoitat tuon setän miekii muistan <3

    VastaaPoista

Sana on vapaa