Liikuntaa limiiteillä

Liikun aika paljon. Joskus liikuntaharrastamiseni eskaloituu lähelle addiktoitumista. Tulee päiviä jolloin en voi elää itseni kanssa, ellen ole liikkunut. Unohdan usein levon ja palautumisen merkityksen. Liikuntapäiväkirjani ei ole täydellinen ellei se ole täynnä merkintöjä.

Sen lisäksi, että välillä liikkumiseni hipoo urheiluhulluutta, liikun lähes aina todella argressiivisesti. Toteutan autopilotilla aika lailla ajatusta "no pain, no gain" eli vapaasti suomennettuna "ei tuskaa, ei tuloksia". Alitajuntaisesti liikunnan pitää mielestäni siis tuntua ikävältä, en useinkaan tietoisesti pyri siihen. Toisaalta on hyvä, että pyrin pois mukavuusalueeltani. Ilman mukavuusalueelta poistumista joutuisin todennäköisesti jäämään sohvalle syömään herkkuja ja liikuttamaan ainoastaan kaukosäädinsormeani. Mutta miksi lähes aina löydän itseni lähes kuoleman kielistä ja veren maku suussa?

Koululiikunta oli usein mielestäni epämiellyttävää. En tiedä johtuiko se kiireestä vai siitä, että peruskoulun liikunnanopetus oli nuoruudessani todella ala-arvoista, ainakin minun osaltani. Jotenkin koululiikunta pilasi liikunnan ilon minulta moneksi vuodeksi. Typerääkin typerämmän tamburiinijumpan ja sääntöjä kaipaavan neljänmaalin tahkoaminen ei kai koskaan pyyhkiydy pois muistoistani.

Yksi syy liikuntasuorittamiseni masokistisuuteen ovat liikunnan tuottamat endorfiinit. Jos otan itsestäni lähes kaiken irti pääsen varmemmin nauttimaan siitä hyvänolon euforiasta. Lörpäskästä leppoisasta liikunnasta ei valitettavasti aina saa leppoisaa hyvää mieltä ja raukeaa oloa. Sanotaan, että kun mieli on väsynyt pitää rasittaa kroppaa ja kun kroppa on väsynyt pitää rasittaa mieltä. Istun tietokoneella tai autossa päivittäin pelottavan paljon. Olen väsynyt, mutta usein huomaan, etten olekaan fyysisesti väsynyt. Liikkumalla katoaa valeväsymys, päänsärky ja jumittavat lihakset. Kun endorfiiniraukeus katoaa tunnen itseni usein hyvinkin energiseksi, puhunkin Duracell-pupu -ilmiöstä.

Tottakai haluan myös kuluttaa liikunnan aikana mahdollisimman paljon kaloreita, jotta voisin syödä enemmän. Intesiivinen liikunta kuluttaa enemmän kuin kevyt höntsäily. Eniten kuitenkin kaipaan liikunnan intensiivisyydeltä muiden asioiden unohtamista. Ohjatuilla koreografisilla tunneilla pystyin nollaamaan koska oli pakko seurata ohjeita ja tyhjentää aivot muista turhista ajatuksista. Kuntosalilla ja lenkillä huolien, murheiden ja tekemättömien töiden unohtaminen on vaikeampaa. Kun laittaa itsensä koville, on pakko miettiä montako toistoa vielä on jäljellä tai vaikkapa lenkillä on pakko keskittyä hengittämiseen tai siihen oksentaako kohta vai ei?

Joskus (yhä useammin) fysiikkani kuitenkin kiukuttelee kun noudatan tuskan lakeja. Ihan lapsuudesta asti juuri kehoni on ollut se, joka on asettanut rajoja liikkumiselleni. Silti koettelen rajojani edelleen. Joskus pidän itseäni jopa tyhmänä, koska tuntuu, etten koskaan opi kuuntelemaan kehoni viestejä. Viimeisen parin vuoden aikana normaalit liikunnasta kipeytyneet lihakset ovat olleet pientä jatkuviin kremppoihin ja ongelmiin verrattuna.  Minulle on ehdotettu pitkää taukoa liikunnasta. Jaksoin pari viikkoa, sitten oli päästävä. Aluksi sattui todella paljon, mutta ylimääräiseenkin kipuun tottuu yllättävän nopeasti. Nähtäväksi jää aiheutanko enemmän pysyviä vaurioita vai häipyykö kipu pikkuhiljaa kokonaan.

Kai minun pitäisi opetella liikkumaan lempeämmin. Kuunnella paremmin kehoani. Muistaa levon ja palauttelun merkitys. Tai sitten vaan paahtaa täysillä niin kauan kuin kroppani kestää. Kai tärkeintä on kuitenkin, että liikunta on mielekästä?