Aku Ankka syndrooma

Koen olevani oman elämäni Aku Ankka, vaikkei minulla olekaan kolmea veljenpoikaa, ei ole edes sitä veljeä. Siskollakin on vain koira ja vaikka tytär laskee koiran serkkupojakseen, niin minä en kyllä nelijalkaisia aio sukupuuhuni lisätä. 

Ei minulla myöskään ole saitaa ja ilkeää, mutta äärimmäisen varakasta setää. Setiä kyllä on, mutta jos heillä on jossain rahasäiliö, niin hyvin sen salaavat. Niin, ja käytän housuja tai muita alavartaloa peittäviä vaatteita.

Minä ja Aku innostumme kaikesta helposti. Taidamme olla vähän tyhmiä, meidät on helppo ylipuhua ja saada mukaan typeriinkin hankkeisiin. Joskus päätämme jättää jonkun hölmöltä kuulostavan projektin väliin hakattuamme juuri sadan edellisen projektin jälkeen joko päätämme seinään tai tuhottuamme irtaimistoa lekalla purkaaksemme pettymyksen kiukkua. Juuri silloin Hannu-serkku päättää osallistua, muuttaa veden viiniksi, raudan kullaksi ja minut vihreäksi kateudesta. Naapurilla on aina hienompi ruohonleikkuri ja kaupassa valitsemme aina sen lyhimmän jonon, jonka toiminta lamaantuu sillä sekuntilla kun sen valitsemme.

Kateus on kuolemansynti. En kyllä ymmärrä miksi? Minusta on aivan luonnollista ja ymmärrettävää, että minua ja Akua sapettaa työskennellä hikihatussa saadaksemme Roopelta pari rupuista lanttia, kun kaiken maailman onnenmyyrät ja hanhet ohjautuvat autopilotilla sen sateenkaaren päähän. Aku ja minä emme ole sittenkään tyhmiä, olisi tyhmää olla onnellinen kun onni menee aina ohi. Desperaadoja emme ole, tyydymme osaamme, mutta olemme mielestämme oikeutettuja kitisemään, valittamaan ja repimään höyheniä tai hiuksia päästämme. Tai tuhoamaan taas hieman lisää omaisuuttamme hakatessamme sitä lekalla tuusannuuskaksi (kummallinen sana tuo tuusannuuska muuten, ilmeisesti se tarkoittaa nuuskarasiaa).

Joskus saatamme vaikuttaa hieman laiskoilta, lujahdamme usein riman alta tai yritämme saada pienellä korjausliikkeellä isoja virheitä paikattua. Keräämme voimia näin. Aina ei jaksa viillättää täysillä höyryillä eteenpäin. Aku ja minä laitamme asioita kiertoon. Emme voi puhua hyvän kierrättämisestä, mutta opetamme ja kasvatamme jälkikasvuamme teettämällä heillä omia töitämme, osallistamalla. Vaikuttaa laiskalta, mutta meillä on hyvä tarkoitus, joka pyhittää sen, että voimme itse loikoilla riippumatossa mehua imeskellen. Aku ja minä jaamme kenties kurjuutta, mutta kun ei ole muutakaan.

Akulla ja minulla on kuitenkin ystäviä ja vähän sitä rakkauttakin. Tarpeeksi, että jaksamme jaksaa. Tärkeintä on kuitenkin se lapsellinen usko siihen, että jonakin kauniina päivänä onni kääntyy vielä. Siihen asti iloitsemme pienistä hetkellisistä onnentunteista ennen kuin huomaamme jälleen sadepilvien kerääntyvän auringon eteen juuri kun olemme Iineksen kanssa levittäneet piknikviltin ja sille eväät. Onhan se aika romanttista sateessa kiireessä kerätä tavarat ja ajella avoautolla suu mutrussa kohti kotia, vai eikö? Kunhan se bensa vaan riittäisi kotiin asti.

Kuva Google Images