Kamalat rakkaat autoni

Ensimmäiseni oli räikeän vihreä vuoden -74 Opel Kadett. Auto bongattiin lehti-ilmoituksesta, rahat lainasin pikkusiskolta ja taustapeilissä roikkui jenkkikoulun tasseli. Kotipihassa takapenkin jalkatilasta löytyi jalan mentävä aukko, josta kenties pystyi potkimaan lisää vauhtia tai jarruttamaan tarvittaessa. Aukko hitsattiin umpeen. Kadetti sai pian nimen Herne. Herneellä oli luonnetta ja sen kanssa opin paljon täysin paskalla autonromulla liikkumisesta, toki osa ongelmista oli itse aiheutettuja, nuoren naiskuljettajan epävarmuutta. Herneen tyypillisin ongelma oli käsiryypyn kanssa pelailu. Erityisesti kostealla ja kylmällä ilmalla sen kanssa sai olla tarkkana. Usein onnistuin kastelemaan tulpat ja eihän se auto sitten vähään aikaan startannut. Olin usein aivan hukassa auton kanssa, onnekseni olin nuori ja miehet

käynnistyskaapeleiden kanssa saapuivat jostakin aina avukseni. Välistä ryyppy jäi päälle ja auto sammui kiusallisesti. Opin käyttämään starttimoottoria siirtyäkseni sen avulla pois risteysalueelta, tämä toimi loistavasti myös silloin kun bensa loppui kesken matkan. Bensamittari ei toiminut ja kiireisenä opiskelijana kirjanpito kilometreistä heitti hieman silloin tällöin. Ahkera starttimoottorin käyttö aiheutti luultavasti sen hajoamisen. Tulin koulusta ja auto jatkoi käymistä vaikka avaimet oli irroitettu virtalukosta, ei auttanut kuin irroittaa akun piuhat. Herne oli muuten siitä kätevä, että siihen pääsi sisään vaikkapa hiuspinnillä. Jos unohdin avaimet sisään en tarvinnut poliisia avaamaan ovia.

Herne taisi olla minulla vajaan vuoden ja talveksi se laitettiin huilimaan kunnes se myytiin. Koska auto oli edelleen seisontavakuutuksessa isäni ajoi auton muutaman kilometrin päähän uuden omistajan pihaan. Matkalla auton kaasu jumitti pohjaan. Onneksi uusi omistaja ei nähnyt miten isä kesken matkan avasi konepellin, napautti kaasutinta ja matka jatkui.

Herneen jälkeen ostin ruskean 323 Mazdan, vuosilukua en kyllä muista. Mazda sai pian lisänimen tehosekoitin, koska tietyissä nopeuksissa se ravisti melkoisesti. Mazda vei öljyä lähes yhtä paljon kuin bensaa ja pissasi jatkuvasti ruosteista jarrunestettä jaloille. Jarrunestettäkin piti lisätä viikoittain ja autoiluun piti varata huonot kengät. Mazda saikin väistyä melko pian ja vaihdoin sen ehkä rakkaimpaan nuoruusvuosieni autoon, siniseen Cherryyn joka taisi olla sekoitus Datsunia ja Nissania. Molemmat nimet löytyivät pelleistä. Cherryn ainoa tekninen ongelma oli kytkin, jonka huomasin luistavan koeajolla ja jonka autokauppias lupasi vaihtaa, jotta sen ostaisin. Muutaman kuukauden ahkeran ajamisen jälkeen olin poikien kanssa lammen jäällä rallia harjoittelemassa ja ahkeran pyörityksen jälkeen kytkin alkoi olla täysin palvellut. Joulutöiden vuoksi auto piti saada äkkiä kuntoon ja merkkihuoltamo vaihtoi siihen uuden kytkimen, jota ei siis oltu vaihdettu kuten sovittiin vaan ainoastaan säädetty. Vaiherikkaiden tapahtumien jälkeen autokauppa hyvitti minulle kytkinremontin polttoaineena. Cherryni osoittautui kolarimagneetiksi. Ensin se lähti minulta lapasesta kurvissa syksyn ekailla liukkailla ja liukui pysäköidyn auton peräkoukkuun. Toinen auto selvisi naarmutta, minä jouduin kustantamaan Cherryyn uuden konepellin, auts. Kavereiden ranskalaiset levisivät pitkin autoa ja juuri tapaamani mukava mies taisi pelästyä, koska lupaava suhde kariutui lyhyesti illan jälkeen. Seuraavaksi uusiksi meni kuljettajan puoleinen kylkipelti. Kyseessä oli ehkä elämäni helpoin peltikolari, koska se tapahtui autoni ollessa parkissa, naapurin setä peruutti suoraan kylkeen. Vähän tämän jälkeen sain korttelirallin kiemuroissa toisen auton takapuskuriin ja sitä myöten uudet peräpellit. Voitte takuulla kuvitella miten komieasti uusi pelti kiilsi ja lähes koko auton pellit oli nyt vaihdettu. 

Kovan onnen Cherry

Seuraavana kesänä kaiken ollessa mallillaan käytin pitkän ajan autoni puunaamiseen. Pesin penkitkin ja kuivattelin autoa pari vuorokautta. Viimeistelynä pesin ja vahasin auton, ripustin uuden Wunderbaumin killumaan ja lähdin parin päivän tauon jälkeen omalla autollani näyttäytymään kotikaupungin kaduille. Ilta ei kauan ehtinyt vanheta, kun nuorukainen kiihdytti kevytmoottoripyörällään noin 80 km/h päin autoani. Kun minä pohdin epäkypsänä autoni rakastajana miten autolleni kävi, kyydissä ollut kaverini sentään tajusi pohtia miten nuorukaiselle kävi. Poika selvisi murtuneella jalalla, mutta autoni päätyi lunastukseen. Itkin niin katkeria kyyneliä,  kun eivät ymmärtäneet vakuutusyhtiön ihmiset miten nuorta tyttöä oli ensinnäkin huijattu maksamaan liikaa autosta, mutta ennen kaikkea eivät ne sedät ymmärtäneet miten kallista peltiä autoon oli sen reilun puolen vuoden aikana vaihdettu tai miten nuoren abiturientin kaikki rahat olivat valuneet autolainaan, vakuutusmaksuihin ja bensaan.

Taisin olla pari päivää ilman autoa kunnes kävin jälleen hakemassa kaupasta uuden. UVP oli muistaakseni -84 vuosimallinen Nissan Sunny. Punaisen värin vuoksi ja rekisterinsä vuoksi se sai pian lisänimen Urjalan Vapaapalokunta. Sunny osoittautui kaikin puolin loistavaksi valinnaksi. En muista siihen liittyen mitään muuta ikävää kuin sen, että työskennellessäni paperiteollisuudessa sen maalipinta kärsi jätevesialtaiden myrkyistä, puhumattakaan siitä hajusta, joka aina viikonloppuisin juuri ja juuri haihtui sen sisältä. Sunnyä käytti myös avopuoliso ja pian minä huomasin pyöräileväni enemmän kuin autoilevani. Jossain vaiheessa punainen Sunny vaihtui harmaaseen Sunnyyn, sitten punaiseen Almeraan, joka sai lisänimen Tiikeri. Näiden autojen aikana minä ajelin enimmäkseen pyörällä, sateessa ja pakkasessa. Eräänä päivänä pyöräilykiintiöni täyttyi ja hankin toisen auton, ruosteen ruskean oranssisen Ford Escortin. Nissaneiden luotettavuus oli ollut sataprosenttista. Vanhan Eskon kanssa olikin taas edessä kaikenlaisia seikkailuja, minulla vaan ei enää ollut niin paljon sitä seikkailumieltä. Esko palvelinkin varsin lyhyen aikaa ja päätin sijoittaa siitä saamani rahat hybridipyörään, joka maksoi enemmän kuin Esko. 

Jaksoin taas jonkun aikaa, kunnes pyöräilymittarini tuli kai lopullisesti täyteen ja löysin pienen mutta pippurisen Clion. Vähän ajettu Clio oli huippu löytö! Sen ainoat huonot puolet olivat liittyivät sisälämpöön, lokilämmittimeen ei saanut enää asennettua sisähaaroitusta ja ilmastointia autossa hoitivat ainoastaan ikkunat. Cliolla ajelin muutaman vuoden, mutta kun koripalloilevan teinin jalat eivät enää mahtuneet Clion takatilaan sain tila-auto kuumeen. Renaultista oli hyvää kokemusta ja kun kohdalle osui vähänajettu Scenic ilmastoinnilla ja sisäpistokkeella, olin myyty. Tai itseasiassa se auto oli pian myyty,  minulle. 

Scenic eli Aamunkoi oli pitkään aivan täydellinen. Ryhdyttyäni pitkän työmatkan kaahariksi ovat nopeasti kertyvät kilometrit tuoneet mukanaan kaikenlaista pikkuista säätöä. Kertyvien kilometrien vuoksi olen jälleen ryhtynyt lukemaan automainoksia autokuumeen pikkuhiljaa noustessa. Nyt haaveissa on nopeammin kiihtyvä ja reilusti niukkakuluksellisempi auto. Kuume on jo korkea, nyt vain odottelen sen helmen ilmestymistä elämääni.