Sisällissota

Mietin pitkään, että haluanko edes kirjoittaa tästä asiasta. Tunnustaa, että olen ihan hukassa ja epäonnistunut kuopukseni kanssa. Maassa, jossa lapsilla on kaikki hyvin ja perhe on maailmankaikkeuden keskipiste.

Kun oman lapsen kasvattaminen on jatkuvaa taistelua ovat keinot vähissä. Pieni herttainen tyttö on muuttunut lapseksi, joka valehtelee eikä tottele. Puhe on naljailevaa, ilkeämielistä ja saa aikuisenkin raivon partaalle. Sovit asioista ja tyttö ei tee mitään sovittua, ei ilman uhkailua kotiarestilla tai vähintään 15 muistutusta ja ahdistamista. Enkä puhu nyt mistään monimutkaisista asioista, vaan ihan tavallisista jutuista kuten pukemisesta, hampaiden pesusta, avaimien ja puhelimien hoitamisesta mukaan tai paikoilleen. Mikään ei onnistu kerralla tai edes kymmenellä. Tyttö tuntuu viis veisaavan yhteisistä pelisäännöistä tai muiden perheenjäsenten fiiliksistä. Jotenkin tämä tuntuu käsittämättömältä koska vanhemman tyttären kanssa ei koskaan ollut tällaisia ongelmia.

Perhe-elämästä on tullut jatkuvaa taistelua. Myönnämme puolisoni kanssa olevamme väsyksissä ja jaksamisen olevan äärimmillään. Lapsi on suloinen nukkuessaan ja joskus satunnaisen pienen välähdyksen ajan. Jotenkin ymmärtäisin taistelun, mikäli kyseessä olisi murrosikäinen lapsi, mutta kun kyse on kahdeksan vuotiaasta, tuntuu tämä lähes sotatilaa muistuttava taistelu jotenkin käsittämättömältä. On yritetty neuvotella ja puhua. Tyttö on älykäs ja neuvokas, mutta tuntuu kuin hänellä olisi ikuinen känkkäränkkä päivä. Omaa tahtoa on ylivuotavaisen paljon. On laadittu perheen yhteiset säännöt ja pidetty kokous, mutta pysyviä tuloksia ei tälläkään ole saatu aikaiseksi.

Väkivaltaiset otteet ovat onneksi helpottaneet. Vaikka kyseessä on hoikka kukkakeppimäinen tyttö, ovat kahdeksan vuotiaan itkupotkuraivarit paljon pahempia kuin kolmivuotiaan. Kahdeksanvuotiaan potkut ja lyönnit nimittäin sattuvat oikeasti.

Olen huomannut, että paras ase tämän pienen ja tulisen tytön hallintaan on aika. Antamalla hänelle aikaa ja tekemällä yhdessä juttuja, myös kaikki muu sujuu. Kesäloman aikana on menty aimo harppaus eteenpäin, vaikka yhteisiä askareita ei ollutkaan niin paljon kuin alunperin olisin toivonut. Lapsi halusi ymmärrettävästi leikkiä pihan kavereiden kanssa eikä jatkuvasti hengata äitin seurassa. Silloin tällöin pakotin kuitenkin lapsen mukaan asioille tai tapahtumiin.

Joku lastenkasvatuksen ammattilainen totesi hiljan, että nykyiset lapset saavat aivan liikaa huomiota. Ennen lapset hoituivat siinä sivussa. Ehkä tämä kuopukseni on jäänyt kuitenkin hieman liian sivulle ja hakee tottelemattomuudellaan erityisesti sitä huomiota, omaa ääntään ja paikkaansa perheessä. Ehkä hän on kokenut elävänsä muiden ehdoilla. Neiti on hieman kuin koiralauman jäsen, joka hakee omaa paikkaansa nokkimisjärjestyksessä. En tietenkään anna hänen päästä niskan päälle, mutta haluan, että hän kokee olevansa tärkeä osa laumaa. Osa, jolla on oma tärkeä tehtävänsä ja roolinsa. Siksi jatkan tätä sisällissotaa ja rakastan sitä pikkuista kapinoitsijaa, joka yrittää syöstä kuningatarta valtaistuimelta. Ajattelen, että jos oikein sitkeästi rakastan ja rakastamisella tarkoitan myös sinnikästä peräänantamattomuutta vanhemman roolissani, teen hänelle parhaan palveluksen.