Juoksentelua

Kylkeä pistää, suu on kuiva ja voin jo kuvitella veren maun kielelläni. Sydän hakkaa villisti ja keuhkot huutavat happea. Lihakset kipristävät maitohapoilla ja jalkani painavat tonneja. Minulla on tuskallisen hiki, vaatteet liimautuvat kiinni, kenkä hiertää ja pian tunnen haluavani oksentaa. Kehoni vihaa minua, minä vihaan juoksemista. Aivoni kieltävät minua ottamasta enää askeltakaan. Itsesuojeluvaistoni suojaa minua.

Lyhyt nopea juoksu, perjantaina 13. päivänä, rinnassa numero 13. Voitan 100 metrin juoksukilpailun, luokkatoveri ihmettelee miten niin lihava ihminen voi päästä niin kovaa. En ollut lihava, mutta uskoin olevani, koska en ilmeisesti omistanut peiliä. Juoksemisesta ei vieläkään jäännyt mukavaa muistoa, mutta perjantai 13. päivästä tuli onnenpäiväni.

Inhoan juoksemista, mutta pakotan itseni lenkille. Juoksen alkuun vain muutaman tolpan välin. Päivä päivältä ja askel askeleelta juoksemani matka pitenee. Sydän ja keuhkot tekevät yhteistyötä, lihakset toimivat, kylkeen ei pistä. En nauti juoksemisesta, nautin sen jälkeisestä hyvästä olosta. Tunnen itseni sankariksi, tai ainakin lähes. 

Eräänä päivänä huomaan voivani juosta omaa rauhallista vauhtiani koko matkan. Korvissani soiva musiikki auttaa unohtamaan kaiken muun, elän hetkessä. En mieti jäljellä olevaa matkaa. Nautin jokaisesta hetkestä. Seuraavalla kerralla huomaan pystyväni hieman nopeampaan vauhtiin ja hieman pidempään matkaan. Juoksun aikana en tunne kipua, vaan mielihyvää. Vasta myöhemmin huomaan lihaksieni kipeytyvän. Kipu kertoo tehokkaasta lihasten käytöstä. Kipu tuntuu jopa hyvältä, koska tiedän sen alkuperän.

Juokseminen ei ole vieläkään kevyttä tai helppoa, mutta se on vienyt minut mennessään. En tiedä miten kauan tätä hurmaa kestää, mutta niin kauan kun juoksu viettelee minua, annan sen viedä ja nautin jokaisesta hetkestä.