Aika

Minulla on ongelmia ajan kanssa, meillä ei koskaan ole ollut oikein lämpimiä välejä. Emme tule oikein toimeen keskenämme, meillä ei synkkaa. Joku väittää, että aika kulkee omaa tasaisen tappavaa tahtiaan ja polkujaan, mutta minä väitän, että todellisuudessa aika on aikamoinen ilkimys. 

Kun istun kipeänä tai kipeän lapsen kanssa neljättä tuntia terveyskeskuksen odotusaulassa, aika tuntuu lähestulkoon heittävän pakin päälle. Selaan viisi vuotta vanhaa noin kolmentuhannen kipeän ihmisen käpälöimää lehteä, takapuoli puutuu, kuuntelen tuntemattomien ihmisten keskusteluja ja tuijotan kelloa odottaen, että ovi aukeaisi ja joku kutsuisi nimeltä. Jos itse on kipeä, tuska on fyysistä, kun lapsi on kipeä henkinen kipu lyö fyysisen laudalta. Aika on pirullinen, se ei armahda. Jokainen sekunti tuntuu minuutilta.
Jos lääkärin odotus palkitaan vielä kivuliaalla toimenpiteellä, saa sekuntien hitaus jälleen uuden ulottuvuuden, äärimmäisessä kivussa jokainen sekunti on liikaa.

Elämässä on paljon puuduttavia odotuksen hetkiä, päiviä, joita tuhlaamme olemalla läsnä jossakin, josta emme malta odottaa pois pääsyä. Jostakin läsnäolosta meille maksetaan, toisesta saamme jotakin muuta hyötyä, mutta on olemassa tilanteita, missä kaikki järkevät syyt loppuvat kesken, miksi vietämme kallisarvoista aikaa tekemällä asioita joita emme halua tai paikassa, jossa emme halua olla? Siksi, koska emme usein ymmärrä oman aikamme rajallisuutta. Joskus ajan taju katoaa, uppoamme johonkin asiaan niin täydellisesti, koemme tilan jota kutsutaan flowiksi, virraksi. Positiivinen flow on kenties ajan paras ilmentymä.

Aika osaa näyttää myös toisen ikävän puolensa, riittämättömyyden. Suurin osa meistä herää lähes jokaisena aamuna joko kellon tai toisen ihmisen herätykseen. Aika aloittaa usein päiväni tylysti, olisin mieluusti käyttänyt sitä enemmän nukkumiseen. Kiire on ajan paras kaveri. Miten paljon teenkään asioita vain palvellakseni herra Aikaa. Tuntuu käsittämättömältä, että vietän lähes koko elämäni kiireessä. Päivästä ja vuodesta toiseen, jatkuva kiire. Oudoin juttu on, että kiirehdin edelleen ajassa eteenpäin. Lapsena ja nuorena kiireen kasvaa ja saavuttaa asioita jotenkin vielä ymmärtää, nyt pitäisi osata jo rauhoittua ja nauttia jokaisesta päivästä ja hetkestä, unohtaa se, että koko ajan vanhenee. Silti huomaan odottavani iltaa, viikonloppua, kesää, lomaa, matkaa, tai jotakin muuta millä palkitsen itseäni hyvin hoidetusta arki-kiireestä. 

Kaikkein tuskallisimpia ovat kuitenkin juuri ne hetket, jolloin jokin kauan odotettu ihana hetki tai asia vihdoin koittaa. Silloin aika näyttää kaiken tappavimman puolensa, se liitää, kiitää, harppoo ja lentää. On aivan sama puhutaanko hetkestä, päivästä, viikosta tai vuosista. Onnelliset hetket ja ajat lipuvat ohitse, vaikka kuinka haluaisin pysäyttää ajan. On hetkiä, joita koemme elämässämme harvoin tai ehkä vain kerran, pahinta on huomata sellaisen hetken menneen jo ohi ennen kuin edes tajusimme nauttia siitä. On tärkeää tarttua hetkeen ja painaa se syvälle sydämeen, paikkaan, johon voimme palata edes muistoissamme.