Jos olisin

Jos olisin kampaaja, minun olisi vaikea toteuttaa kaikkien asiakkaideni toiveita. En haluaisi tehdä samoja tylsiä permanentteja vuodesta toiseen, värjätä kauniita hiuksia synkillä mustilla tai räikeillä punaisilla, en leikata hyväkuntoisia pitkiä siiliksi tai jättää kuolleita hiuksia leikkaamatta kun niitä näkisin. Haluaisin asiakkaiden aina antavan minulle vapaat kädet toteuttaa omaa käsitystäni kauneudesta. Todellisuudessa tekisin tietysti juuri niin kuin asiakas haluaisi, korkeintaan yrittäisin hienovaraisesti houkutella asiakasta kokeilemaan jotakin uutta sanomalla ”vitsi, sinulle voisi sopia…. ” tai  ”oletko koskaan kokeillut…”. 

Jos olisin lääkäri, kuuntelisin aina potilaitani huolellisesti. En koskaan vähättelisi heidän oireitaan tai pelkojaan. En lässyttäisi lapsille. En koskaan jättäisi ketään hoitamatta enkä loukkaisi heidän yksityisyyttään tai arvostelisi heitä. Todennäköisesti minun vastaanotolleni olisi pitkä jono ja aikatauluni pettäisivät aina. Ei  ylivertaisien taitojeni vuoksi, vaan siksi, että en katsoisi kelloa, vaan keskittyisin asiakkaaseeni.  Jos en tietäisi mikä potilasta vaivaa, myöntäisin sen ja lähettäisin hänet paremmalle asiantuntijalle.  En määräisi potilaalleni lumelääkettä tai altistaisi häntä lääkkeille joiden avusta en olisi varma.

Jos olisin psykologi, jonka tehtävänä olisi analysoida työnhakijoita tai opiskelijoiksi hakeutuvia haluaisin aidosti antaa kaikille mahdollisuuden näyttää todellinen itsensä. En ahdistaisi haastateltavaani nurkkaan enkä pommittaisi heitä aggressiivisillä kysymyspattereilla.  Olisin ystävällinen ja pyrkisin luomaan vapautuneen ilmapiirin, jossa haastateltavani voisi rentoutua, unohtaa hakuprosessiin liittyvän jännityksen ja kertoa itsestään, taidoistaan, toiveistaan ja haaveistaan. En arvostelisi hakijoiden ulkokuorta vaan sisintä.

Jos olisin poliitikko, käyttäisin korviani ainakin yhtä paljon kuin suutani.  En antaisi äänestäjilleni katteettomia lupauksia. En lupaisi mitään sellaista, minkä tietäisin mahdottomaksi pitää. Olisin rehellinen kaikille ja erityisesti itselleni. Kohtelisin kollegojani arvostaen ja kunnioittaen silloinkin kun näkemyksemme eriäisivät täysin toisistaan. Poliittisen keskustelun on tarkoituskin tuoda esiin erilaisia näkökantoja yhteisesti päätettäviin asioihin. En inttäisi, en ruikuttaisi, mutta pysyisin sanassani ja osaisin myöntää tekemäni virheetkin. Jos en ymmärtäisi tai osaisi jotakin, pyytäisin apua itseäni viisaammilta.

Jos hoitaisin vanhuksia, kohtelisin heitä aina kuin he olisivat omia isovanhempiani. Kohtelisin heitä siten, miten toivoisin itseäni kohdeltavan kun olen vanha. Olisin varmasti maailman hitain hoitaja ja pystyisin todennäköisesti hoitamaan vain yhtä tai kahta vanhusta. Vanhustenhoitajanakin käyttäisin paljon korviani ja koskettaisin potilaitani paljon. Halaisin heitä, silittäisin heidän hiuksiaan ja pitäisin kiinni kädestä.  Jos heidän omaisensa eivät vierailisi, soittaisin heille ja yrittäisin saada heidät katsomaan omaistaan. Soittaisin niin kauan ja usein, että he lopulta tulisivat. En antaisi potilaideni maata likaisissa vaipoissa tai turhassa lääketokkurassa. Antaisin heille herkkuja ja tarjoaisin palan painikkeeksi vaikka lasin tai kaksi viiniä.

Jos olisin johtaja, arvostaisin alaisiani. Antaisin täsmällisiä ohjeita ja tehtäviä. Näyttäisin alaisilleni esimerkkiä, olisin itsekin ahkera ja työteliäs. Jos joutuisin erottamaan ihmisiä yrittäisin saada heidät kokemaan, että arvostan heitä ja yhden työn loppuminen on vain tie uuteen ja parempaan. Itkisin sitten salaa koska joutuisin heistä luopumaan. Ehken ihan kaikkien kohdalta, mutta suurimman osan, itsehän heidät olisin todennäköisesti työperheeseeni valinnut, kyllähän se tuntuisi samalta kuin omien lapsien laittaminen maailmalle. Tai niin oletan, en onneksi vielä ole lapsiani maailmalle joutunut laittamaan.