Kaamosmelankoliaa

Epämääräinen melankolia puristaa ja yrittää kieputtaa harsoaan ympärilleni. Kaikki on paremmin kuin hyvin, olen tyytyväinen ja onnellinen. Silti mieli on apea ja minua suruttaa, ilman syytä. Tila ei ole jatkuva, mutta hiljaisella hetkellä katse harhailee harmaassa sateessa ja ajatus alkaa kieppumaan raskaana. Arki tuntuu tahmaiselta ja päivät matelevat. Mitättömän pienet murheet tuntuvat valtavilta vastoinkäymisiltä, se mikä kepeänä kesäpäivänä ohitetaan olkienkohautuksella hymyillen, tuntuu loputtoman sateen ja pimeyden keskellä ankean ahdistavalta. En tietenkään puhu näistä ajatuksistani kenellekään, minuthan voitaisiin kevyesti diagnosoida keskivakavan masennuksen sairastajaksi ja pian napsisin sateenkaarenvärisiä onnellisuuspillereitä. Kyse ei ole masennuksesta vaan kaamoksesta.

Kyyneleet ovat löysällä, niiden esille saamiseen ei vaadita paljon. Kun olo on haikea ja tuntuu, että kunnon itkulla saisi puhdistettua tilaa pirteämmille ajatuksille, katselen mielelläni romanttisia elokuvia tai lääkärisarjoja. Ripsivärit ja nenäliinat saavat kyytiä, olo huojentuu.

Tarvitsen paljon läheisyyttä ja kosketusta. Haluaisin rakentaa peitoista ja tyynyistä majan olohuoneeseen ja viettää talven siellä. Haluaisin vaan nököttää turvallisessa kainalossa piilossa koko maailmalta. Olen useammin väsynyt, mikään unimäärä ei tunnu riittävän. Haluaisin syödä hyvin ja käydä talviunille kuin karhut. Tekisi mieli huokaista vain: ”Herättäkää minut kun aurinko alkaa sulattaa hankia!”

Vuoden pimein aika tekee muutenkin mörökölleistä suomalaisista hiljaisia ja äreitä. Päivät laahustetaan ja illaksi käperrytään kynttilän valoon. Joulun valmistelu pakottaa meitä hieman askaroimaan ja tulemaan ulos koloistamme. Jouluksi toivotaan lunta, ja väittäisin, että mielemme tarvitsee sitä enemmän kuin jouluidylli. Toive lumesta ja pakkasesta ei ole liioittelua. Likainen ja kuollut maa saa puhtaan peitteen, jonka alla se saa levätä ja kerätä voimia uuteen kukoistukseen. Maiseman lisäksi lumi raikastaa mielen ja tuo kaivattua valoa kaamospimeyteen. Kun pakkanen nipistää hereille, keho tietää olevansa elossa, hereillä ja valppaana. Tulisipa jo lunta ja pakkasta!