Lapsuusmuistoja

Muistan kuinka piirtelin vaarin kanssa piruja. Vaari osasi myös piirtää hienon kissan – kissa oli aina piirretty takaa päin häntä pystyssä, mutta minusta se oli hieno ja peräaukko kuului luonnollisesti asiaan. Senkin muistan, että vaarilla ja mummolla sain syödä margariinia lusikalla ja juoda punajuuripurkin loput etikkaliemet. Yök! Ainoa tapaamani vaari kuoli nuorena ja siksi muistoja hänestä on kovin vähän, mutta onneksi minulle jäi neljä mummoa.

Yksi varhaisimpia muistojani on Linnanmäen reissu noin neljä vuotiaana. Muistan kuinka merenneitoja sai palloilla tiputella veteen ja kuinka mies muuttui häkissä karmeaksi karjuvaksi gorillaksi, vielä kotonakin pelotti.  

Pikkusiskon syntymä on jäänyt mieleen todella hyvin. Muistan kuinka isän tarakalla istuen pyöräilimme yhdessä naapuri paikkakunnalle katsomaan äitiä ja siskoa sairaalaan. Itse sairaalareissusta en muista muuta kuin paluumatkalla näkemäni onnettomuuspaikan, missä pyöräilijä oli hävinnyt autolle. Jotenkin yhdistän tämän vielä jalkapohjaani saamaani tikkuun, jonka vuoksi minut vietiin päivystykseen, missä neljä ihmistä piti minua kiinni, ennen kuin tikku saatiin pois jalasta. Pikkasen oli hiki sen kiemurtelun jälkeen. 

Ihana pikkusiskoni

Pikkusiskon synnyttyä äiti oli kotona ja meillä oli hoidossa naapurin Anne. Siskoni Sanna oli muuten pitkään Anne minun sanakirjassani. Anne ja minä kuulimme eräänä aamuna, että naapuri paikkakunnalle oli saapunut kiertävä tivoli. Haaveilimme aamupalapöydässä pääsystä sinne ja äitini totesi keskustelun aikana, että erityisesti minä punatukkaisena pääsisin sinne varmasti laulamalla sisään. Tuumasta toimeen, lähdimme Annen kanssa apupyöräisillä pyörillämme sotkemaan kohti naapuripaikkakuntaa ja tivolia, matkaa sinne oli ainakin kahdeksan kilometriä. Pysähdyimme vielä matkan varrelle kysymään tuttavaperheen saman ikäistä poikaa mukaan matkaan, joka outoa kyllä ei ollut innostunut ajatuksesta (mamman poika). Valitettavasti isäni näki tämän pitstoppimme työpaikan ruokalan ikkunasta ja huomatessaan, että jatkoimme matkaa kohti kaupungin keskustaa, kirmaisi pyörällä peräämme. Isä sai meidät kiinni, käännytti meidät ja saattoi takaisin kotitielle. Isä käski pysymään loppupäivän sisällä ja lupasi palata asiaan kun tulee töistä. Odotin pöydän alla.

Saman pöydän alla taisin olla silloinkin kun naapuriston tädiltä oli tullut äidille korvauspyyntö kukkasista joita olin poiminut hänen kukkapenkistään. Olin kai aika riiviö, koska muistan kuinka samaisen Annen kanssa istuimme kerran tien reunassa ja lauloimme Ajetaan me tandemilla ja yritimme osua kivillä ohi ajaviin autoihin. Kuritustakin sain, kerran isäni laittoi minut lapsena hakemaan itselleni koivuniemen herraa ja vitsan noudettuani käski tiputtamaan housut kinttuun. En halunnut tehdä tuttavuutta vitsan kanssa ja päädyin rukoilemaan isältäni anteeksi antoa. Yritin kuulemma lahjoa isääni lupaamalla ostaa hänelle viidellä kympillä bensaa. Isä oli todennut, ettei bensarahat nyt auta ja kehottanut uudelleen ottamaan pakarat paljaaksi. Olin totellut ja isä oli asettanut vitsan pystyyn pakaroideni väliin, vitsaa en saanut kun isällä taisi olla naurussa pitelemistä. Minä en ollutkaan ilahtunut vaan kimmastuin kun en saanutkaan piiskaa, turhaan olin housutkin tiputtanut nilkkoihin.

Tätä en itse muista, mutta tarinan olen kuullut niin monta kertaa, että kuvittelen sen muistavani. Äiti oli opettanut minulle joululauluja, joita minun piti esittää urheiluseuran perinteikkäissä pikkujouluissa. Minut kuulutettiin esiintymään, mainittiin minun olevan 3-v ja tulevan Kouvolasta laulamaan joululauluja. Olin kiivennyt lavalle, niiannut ja sanonut mikrofooniin ”Chicago kuolee” , laulanut Virve Rostin lähes samannimisen kappaleen ulkomuistista. Muistan ainoastaan ihmetelleeni miksi ihmiset nauroivat minulle vaikka osasin hienosti naksutella suullani ihan samalla tavalla kuin biisissäkin kello naksutti seinällään. Mitään joululauluja en muuten laulanut, yleisön oli tyytyminen Chicagoon.

Mie ja iskä

Laulaminen oli minun juttuni. Minut piti kuuluttaa ja sitten saavuin laulamaan pitkässä (alus)hameessa ja aina hyppynaruuni.  Olin melkoinen kävelevä jukeboksi ja yhä edelleen osaan ihan outojen laulujen sanoja.

Vietin lapsena paljon aikaa vessan lattialla. En ollut yksin vaan serkkupojan kanssa. Pelasimme Afrikan tähteä rauhassa pikkusisaruksiltamme. Saman serkun kanssa ja parin muunkin kanssa tuli aina välillä tapeltuakin ihan kunnolla. Eniten kurmotin kuitenkin pikkusiskoani, josta kehittyikin mestarillinen ”mie en saa henkee” – esittäjä. Sisko mätki minua kaikilla voimillaan, mutta minä olin hieman hellempi. Äidille ja isälle valehdeltiin yksissä tuumin aina olleemme ihan kiltisti. Kerran heitin siskoa isolla avain nipulla silmäkulmaan, joka aukesi. (Äiti – se ei ollut mikään kaapin ovi mihin Sanna törmäsi). Toisella kerralla sisko tyhjensi täyden kaakaojauhepurkin päähäni, muistan kuinka äiti ihmetteli, että joko se kaakao on taas loppu, mutta ei huomannut ihmetellä ilmassa leijuvaa kaakaon tuoksua imuroidessaan. Myöhästyin muuten koulusta silloin.

Kyllähän näitä tarinoita riittäisi, ehkä joskus muistelen lisää. Mikä on sinun ensimmäinen muistikuvasi? Mitä hauskaa sinulle tapahtui lapsuudessa?