Rakastan ruokaa ja itseäni

Ruoka on hyvää ja syöminen on kivaa. Erityisen ihanaa ruokaileminen on, kun ateria on pitkään suunniteltu, vaivalla toteutettu ja hyvässä seurassa kiireettä nautiskeltu. Minussa on varmasti jokin geenivirhe, koska syöminen on mielestäni tärkeää ja nautinnollista. Nukkumaan käydessäni mietin aamupalaa ja yhden aterian syötyäni haaveilen jo seuraavasta. Minun on lähes mahdotonta suhtautua ruokaan vain polttoaineena, en ikinä unohda syödä tai syö väkisin. Syön kun olen iloinen, surullinen ja mitä tahansa siitä väliltä. Syön kun olen rakastunut ja kun minut on hylätty. Jos en syö ruoka-aikana, se johtuu siitä, että olen todella sairas tai kiireinen. Pahimmassakin olossa yritän syödä edes jotain, koska kuvittelen, että olo kohentuu kun syön jotain. Kiireen vuoksi menetetyn syömisen korvaan joko syömällä kiireen keskellä jotakin erittäin energiapitoista tai kiireen helpotettua otan vahingon takaisin syöden tuplanopeudella  tripla annoksen. Suolaista syötyäni himoan makeaa ja päinvastoin. Kylläisyyden geeni toimii minulla todella harvoin, tuskin koskaan. Ruokahaluni ja ruokavalioni ovat molemmat laajoja. Ei ole allergioita ja kovin vähän on makuja, joita aktiivisesti välttelen.

 

Herkkupeppugeeni tekee elämästäni jatkuvaa taistelua. Rehevät ja runsasmuotoiset naiset eivät ole olleet haluttuja sitten Rubensin aikojen, jos olivat silloinkaan. Olen laihduttanut lähes 30 vuotta, välillä onnistuneemmin ja välillä jälleen kerännyt massaa. Joudun aktiivisesti ajattelemaan jokaista suupalaa ja sen sisältämää energiaa ellen halua pursuta ulos saumoistani. Minun on matemaattisesti tai vertailemalla annoskokoja päätettävä tietoisesti, että nyt riittää, koska muuten voisin syödä aivan järjettömiä määriä. 

Tiedän paljon laihduttamisesta, olen perillä myös niistä laihdutustavoista, joita en suostuisi kokeilemaan. Monia olen kokeillut, joitakin paremmalla ja toisia huonommilla tuloksilla. Tahdon voimaa minulla on, olen mennyt viikkoja todella niukoilla kaloreilla. On pyörrytty ja olen vetänyt joskus ruokaa vessanpöntöstäkin alas ja valehdellut äidille syöneeni. Saan olla kiitollinen, ettei minusta tullut anorektikkoa, sekin on ollut lähellä. Laihduin parissa kuukaudessa lähes 20 kg ja kuukautiseni katosivat useiksi kuukausiksi, toki olinkin sitten ihan missimitoissa hetken aikaa.

Toinen tapa rääkätä kehoa on urheilla paljon, jotta voisin syödä enemmän. Pahimmillaan se tarkoittaa sitä, että liikunnasta usein katoaa ilo ja liikunnan ainoa funktio on kuluttaa mahdollisimman paljon kaloreita. Herkkuja saa vaan jos niitä on ansainnut liikkumalla. Tämä on kuitenkin mielestäni se pienempi paha. 

Epäilen kuitenkin, että ellei minua lapsena olisi kiusattu, olisi minun itsetuntoni ja kehonkuvani eheämpi ja kenties minulle ei koskaan olisi edes tullut aikuisiän ylipainoa. Kiusattuna sitä haki lohtua ruoasta ja liikunnan riemu katosi siihen kun juoksunkilpailun voitettuani luokkatoveri ei onnitellutkaan vaan ihmetteli ainoastaan ”miten noin läski voi juosta noin lujaa?”. Ihan samalla tavalla monet aikuisiällä tapaamani lääkärit ovat olleet kiusaajia, minut on leimattu sohvaperunaksi vaikka olin himoliikkuja, ei ole edes kysytty että liikunko. Jospa eräskin lääkäri haukkumisen sijaan olisi minua kuunnellut niin kilpirauhasenvajaatoimintani olisi diagnosoitu kolme vuotta aikaisemmin.

Nyt keski-iän kynnyksellä olen vihdoin alkanut arvostamaan itseäni ja kehoanikin. Kipu on opettanut kummasti kuuntelemaan kropan viestejä. Olen alkanut nauttia liikunnasta myös ihan liikunnan ilosta ja löytänyt sisältäni sen ihmisen, joka kehtaa mennä tanssillisellekin tunnille niiden nuorien ja hoikkien tyttöjen sekaan. Yksi ratkaiseva tekijä on tietysti iän mukanaan tuoma viisaus ja armollisuus, mutta on kolme ihmistä joita voin kiittää siitä, että olen hyväksynyt itseni sellaisena kuin olen. Tärkein tietysti on oma rakas puolisoni, joka rakastaa minua laihana ja lihavana. Hänen vaimonsa painoskaala kun on heittänyt likimain 50 kiloa suuntaansa. Toinen tärkeä ahaa-elämys tuli kun keskustelin erään työterveyshoitajan kanssa, siitä että en oikeasti jaksa lähteä aamulla viideltä uimaan tai illalla kymmenen jälkeen lenkille, koska ne olivat joskus ainoat mahdolliset kellonajat. Tämä hoitaja sanoi, että lapset ovat pieniä todella lyhyen aikaa elämässä ja hulluhan minä olisin jos öisin olisin rääkännyt itseni vielä urheilemaan kun kovilla olin muutenkin. 

Kolmas ahaa-elämys oli ravitsemusterapeutti (mies) joka totesi ruokapäiväkirjani olevan esimerkillisen hieno ja minun olevan sellaista pula- tai sota-ajan selviytyjätyyppiä, se emäntä joka suoraan lapsivuoteelta lähti peltoa äestämään. Sitten hän totesi, että pulleuden alla minulla oli erinomainen lihasmassa ja kehostani olisi selkeästi voinut tulla huippu-urheilija jos joku olisi tajunnut minun potentiaalini nuorempana ja valmentanut minua oikeaan suuntaan. No höh!

Nämä kolme ihmistä ovat hyväksyneet minut minuna ja antaneet minulle armoa, sen jälkeen olen itsekin tullut toimeen itseni kanssa. Ja itse asiassa tiedättekös – ihan kuin itsestään olen alkanut laihtua, vain olemalla itselleni lempeä.