Kaksi kaunista tytärtä

Elämäni suurimmat onnen aiheet ovat kaksi ainutlaatuisen ihanaa ja kaunista tytärtäni.

On aivan sama mitä olen tähän mennessä elämässä kokenut tai saavuttanut, tai tulen kokemaan ja saavuttamaan, mikään ei voi ylittää sitä ylpeyttä, jota koen heidän äitinänsä.

Minä ja esikoinen

Muistan esikoisen odotusajan loppupuolella vannottaneeni puolisolleni, että mikäli minulle kävisi lapsen syntymän yhteydessä huonosti, hänen tulisi tehdä lapsellemme selväksi, että syy ei ole hänen. Pyysin häntä myös tilanteen niin sattuessa, että hän kertoisi lapselle, miten paljon hänen äitinsä rakasti lasta jo lapsen myllertäessä vatsassa. Äitinä hyppäisin edelleen auton tai luodin eteen ja puolustaisin lapsiani viimeiseen henkäykseen asti.

Kuopuksen odotuksen yhteydessä en enää ollut ahdistunut synnytyksestä, mutta raskausaikana koimme hetkiä, jolloin luulimme menettävämme vauvan, silloin tiesin miten paljon rakastin tätäkin pientä lastani jo ennen hänen syntymäänsä.

Kuopus

En ole mikään kiiltokuva äiti, enkä pullantuoksuinen, usein olen kaikkea muuta kuin mukava. Olen väsynyt ja pahantuulinen. Koen kuitenkin, että lapseni saavat nähdä minut kaikessa epätäydellisyydessäni, en halua, että hekään kasvavat aikuiseksi kuvitellen, että äidin tulee olla kaikessa täydellinen, kaikkivoipainen. Yritän kuitenkin silloin tällöin muistaa kertoa heille, miten tärkeitä he minulle ovat, miten paljon heitä rakastan. Rajojen asettaminen on rakastamista, pettymyksien aiheuttaminen on vanhempien tapa rakastaa. Siten lapset oppivat toimimaan osana yhteiskuntaa, huomioimaan toisia ihmisiä ja ennen kaikkea kokemaan elämässään pettymyksiä. Jos ei koskaan ole pettynyt, hävinnyt tai tullut mielestään kohdelluksi epäoikeudenmukaisesti, ei opi jatkamaan kohti seuraavaa onnea tai pettymystä. Haluan kuitenkin olla heille turvallinen, pysyvä ja ennen kaikkea luotettava aikuinen, jonka luokse he voivat kääntyä kaikissa asioissa ihan milloin tahansa.

Ei äitiys ole mitään vaaleanpunaista unelmaa, välillä meillä paukkuvat ovet ja desibelit nousevat. Joskus mökötetään ja sitten taas halitaan. Vanhemmuus on vaikeaa ja kuitenkin niin välttämätöntä. Mielellään olisin lasteni paras kaveri, mutta sen aika ei ole vielä – ehkei sitä tule koskaan.

Toivon, että saan tyttäreni kasvatettua onnellisiksi ja tasapainoisiksi aikuisiksi. Sellaisiksi, jotka tekevät päätöksiä enemmän sydämellä kuin järjellä. Toivon, että he oppivat pitämään huolta sekä itsestään että toisistaan ja miksei myös vanhenevista vanhemmistaan.

Tyttäreni ovat mielestäni kauniita, urheilullisia, fiksuja ja mukavia (hieman ehkä puolueellinen mielipide mutta kuitenkin!). Heillä on sopusuhtaiset vartalot ja kauniit kasvonpiirteet. Molemmilla on hyvä huumorintaju ja silmää kauneudelle. Molemmat ovat aavistuksen ujoja, mutta mielipiteissään vahvoja. Vanhemmasta tyttärestäni tiedän jo enemmän, hänen kanssaan olemme olleet pidempään yhdessä. Nuorempi ilahduttaa vanhempiaan alati kehittyen ja muokkautuen matkan varrella. Tyttäret ovat keskenään kovin samanlaisia ja kuitenkin luonteissa on isoja eroja. Selkeästi he ovat kuitenkin saman tehtaan tuotantoa. En laita lapsiani mitenkään paremmuusjärjestykseen, rakastan heitä molempia äärettömän paljon. Rakkaus ei kulu tuhlaamalla päinvastoin, se palaa aina korkoineen.