Heidi

Heidi Maria Blendberg tuli samalle ensimmäiselle luokalle kanssani. Heidillä oli täydellinen vaalea poninhäntä, jossa roikkui ihana vaaleanpunainen rusetti, hänellä oli pitkät tummat ripset ja täydellinen hymy, josta tosin puuttui ekalla luokalla aina hammas tai kaksi. Ihanalla Heidillä oli aina kauniita vaatteita ja ennen kaikkea upea Barbie-reppu, jonka hän oli saanut kesän ulkomaan matkalta. Ihailin ja vihasin häntä. Tai en vihannut, mutta olisin voinut haljeta kateudesta.

Minä olin toinen ääripää, minulla oli punainen poikatukka, valkoiset ripset, pisamia, mahamakkaroita ja enimmäkseen isojen siskojen valmiiksi haalistamia vaatteita. Ihan tavallinen reppu ja penaali.

Sain Heidin ristikseni koko peruskoulun ajaksi. Sinä aikana en koskaan lakannut vertaamasta itseäni Heidiin ja hänen niin täydelliseltä vaikuttavaan elämäänsä. Minä asuin vuokrakerrostalossa, Heidi postikorttimaisemaan istutetussa vaaleansinisessä omakotitalossa, jonka pihalla toukokuussa kukkivat omenapuut. Heidi vietti kesälomansa huvilalla ja kävi hiihtolomalla Kanarialla. Minä pääsin kaupungin kesäsiirtolaan ja joskus mummolaan. Heidi harrasti ratsastusta, laskettelua, balettia ja viulunsoittoa. Minä luin, piirtelin ja kävin tyttökerhossa. Heidillä oli suloinen valkoinen villakoira, minulla allergisia sisaruksia.

Heidi ja minä emme ikinä olleet ystäviä. Saatoimme joskus liikkua hetken samassa isommassa porukassa, mutta koskaan meitä ei yhdistänyt mikään muu kuin luokkatoveruus. Ehkä hän vaistosi minusta huokuvan epätoivon ja mitättömyyden, en koskaan kyennyt olemaan oma itseni hänen seurassaan.

Kun muut saivat murrosikäisinä finnejä ja rasvaisen tukan, Heidin hiukset ja iho näyttivät entistäkin täydellisimmiltä. Heidillä oli aina ihailijoita. Ei hänelle kuka tahansa kelvannutkaan, enkä usko kovin moneen pojan edes uskaltaneen hänelle puhua. Heidi ei ollut ilkeä, mutta ei häntä voinut erityisen helposti lähestyttäväksikään kutsua. Koulumenestys ei ollut Heidille tärkeää, mutta hän onnistui hurmaamaan kaikki opettajat ja pärjäili kohtuullisesti. Minä puursin ja ahkeroin, halusin hyviä arvosanoja, halusin, että elämäni laatu parantuisi.

Lukioaikoina kuulin, että Heidi teki oli lopettanut lukion kesken ja keskittynyt tekemään malliuraa. Jossain vaiheessa joku juoruili Heidin yrittäneen Miss Suomi kisoihinkin, mutta jääneen ulkopuolelle. Taisin jossain Anttilan kuvastossa Heidin joskus nähdäkin vai oliko se Tarjousmarket. Sitten maailma ja opiskeluni veivät minut kauas kotikaupungista, enkä kuullut Heidistä vuosiin. Jotenkin aina katsoessani peiliin mietin miksi toiset vaan ovat syntyneet kauniiksi. Kauniiden ihmisten elämä oli minun mielikuvituksessani niin helppoa. Aika kului, valmistuin diplomi-insinööriksi ja sain hyvän työpaikan. Tapasin mukavan miehen ja avioiduin. Elämä hymyili. Kotikaupungissa vanhempieni luona vieraillessani törmäsin Heidiin pienessä ruokakaupassa. Heidi istui kaupan kassalla, näytti väsyneeltä ja vanhalta. Mallin työt olivat vaihtuneen kassatyöhön. Heidi tunnisti minut ja palveli minua ystävällisesti. Vaihdoimme muutaman sanan. Kävelin ulos kaupasta mietteliäänä. Periaatteessa olisin voinut vihdoin nousta ylös alemmuudentunnoistani, mutta ei tuntunut hyvältä nähdä elämän kohdelleen Heidiä niin kovakouraisesti. Kenties hän oli tehnyt yhden huonon valinnan jossain vaiheessa elämää ja maksoi siitä nyt. Ehkä Heidi ulkonäöstänsä huolimatta oli onnellinen tai edes matkalla onnellisuuteen.