Elsa

Elsa treenasi hullun lailla ja noudatti valmentajansa ohjeita täydellisesti. Ruokavalio oli tiukka ja kaikki herkut olivat kiellettyjä. Elsa kävi koulussa, mutta kaiken vapaa-ajan hän omisti urheilulle. Hän halusi kehittyä ja päästä huipulle, siksi hän oli valmis tekemään kaikkensa saavuttaakseen unelmansa. Vaikka Elsa oli vasta 16-vuotias, hän oli jo saavuttanut paljon. Hyllyt notkuivat pokaaleista ja seiniä koristivat mitalitaulut. Elsalla oli leikekirja, johon hän keräsi lehtikuvia ja artikkeleita itsestään. Kolmen viikon kuluttua olisivat Suomen mestaruus -kilpailut, joissa menestyminen merkitsisi maajoukkuevalmennukseen pääsemistä ja paikkaa Suomen nuorten maajoukkueessa. Tilastojen valossa Elsalla olisi kaikki mahdollisuudet jopa voittoon, jos kaikki vain sujuisi optimaalisesti. Harjoittelu tuottaisi tulosta, Elsa pysyisi terveenä ja motivoituneena.

Lukion ensimmäinen vuosi oli alkanut surkeasti, koulu oli sivuseikka urheilun rinnalla. Elsa ei juurikaan ollut tutustunut luokkatovereihinsa, hyppy- ja välitunnit hän käytti läksyjen tekemiseen. Muutenkaan kavereille ei juurikaan ollut aikaa. Elsa ei käynyt elokuvissa tai hengaillut ostarilla. Elsan elämän täytti urheilu ja siksi hän oli tylsää seuraa. Ei hän osannut puhua muusta kuin lajistaan, treenaamisesta ja kilpailuista. Ne eivät kiinnostaneet ketään. Lisäksi Elsa oli usein niin väsynyt, ettei hän ollut seurallinen. Ei kukaan jaksanut kauan katsella hänen haukotteluaan. Eikä Elsaa kiinnostanut muiden tyttöjen pinnalliset keskustelut meikeistä, pojista, elokuvista ja muusta turhanpäiväisestä. Mieluiten hän istui seurassakin kuulokkeet korvissa ja upposi omaan maailmaansa.

Kunnes tuli perjantai, joka muutti kaiken. Elsa oli palaamassa kotiin harjoituksista. Takana oli rankka koeviikko ja intensiivinen harjoitusviikko. Hän oli väsynyt kaikilla mahdollisilla tavoilla, jalat painoivat raskaana ja ajatus laahasi perässä yhtä tahmeana. Oli jo pimeää kun Elsa kääntyi kotitielle, enää vajaa kilometri ja Elsa pääsisi suihkuun, iltapalalle ja nukkumaan. Lauantai oli Elsalle ensimmäinen kokonainen vapaa päivä kolmeen viikkoon. Vapaa kaikista aikataulusta ja liikunnasta, tosin Elsa oli iltapäivällä menossa urheiluhierojan käsittelyyn, mutta sitä Elsa odotti ilolla. Elsan takaa lähestyi auto. Auton ääni kuului läpi musiikin, joka Elsan korvissa soi. Juuri kun Elsa käänsi päänsä katsoakseen autoa, auto ryöstäytyi luisuun ja syöksyi kohti Elsaa. Vaikka Elsa oli urheilullinen hän ei ehtinyt tehdä mitään väistääkseen autoa, paitsi tajuta, ettei pääse karkuun.

Seuraava sekava mielikuva Elsalla on kun hän makaa maassa. Hänen ympärillään on ihmisiä jotka kauhistelevat näkyä. "Sehän on Elsa", tai " Hakekaa Elsan vanhemmat" tai "Missä kuljettaja on?" Elsa muistaa myös kivun. Kipu oli sama mihin hän heräsi sairaalassa. Sanottiin, että Elsa oli onnekas kun jäi henkiin.

Ensimmäiset viikot Elsa vietti tajunnan rajamailla. Kun hän avasi silmänsä äiti tai isä istui vieressä. Elsa näki heidän silmistään, että nyt oli käynyt todella huonosti. Äidin silmät olivat täynnä huolta, isä yritti näyttää reippaalta, mutta onnistui siinä surkeasti. Parin kuukauden kuluttua Elsan oli pakko avata silmänsä ja kohdata todellisuus. Elsan molemmat jalat ja lantio olivat murskautuneet auton alle. Elsa tunsi jalkansa ja pystyisi takuulla vielä kävelemään, mutta huippu-urheilija haaveet Elsa todennäköisesti saisi unohtaa. "Onnekas", Elsa mietti, "voiko hän olla onnekas, jos häneltä otetaan pois unelmat ja kaikki se minkä eteen hän oli tehnyt niin kovasti töitä ja uhrannut koko nuoruutensa?"

Elsan toipumis- ja kuntoutusprojekti eteni hitaasti. Elsaa ei huvittanut toipua ja palata elämäänsä, elämään jossa ei ollut sisältöä. Elsa ei jumpannut fysioterapeutin kanssa, Elsa ei keskustellut lääkäreiden kanssa eikä Elsa puhunut vanhemmilleen eikä terapeutilleen. Kukaan ei päässyt Elsan maailmaan, ei edes hän itse. Tuntui kuin Elsa eläisi loppumatonta painajaista.

Vastahankaisuudesta huolimatta koitti päivä kun Elsa palasi kotiin ja palaisi myös kouluun. Elsalla oli vielä pieni mahdollisuus suorittaa osa ensimmäisen vuoden kursseista loppuun, mutta jo pelkkä kouluun meneminen tuntui mahdottomalle. Elsan käveleminen oli vielä hidasta, koulumatkan Elsa teki taksilla. Ensimmäisenä päivänä koulun oven avaaminen ja sisälle astuminen tuntui mahdottomalta. Elsa seisoi oven ulkopuolella ja yritti kerätä voimiaan. Hän kuvitteli, miten häntä tuijotettaisiin ja hänen selkänsä takana supistaisiin. Elsaa harmitti, ettei hän ollut tutustunut keneenkään. Olisipa hänellä joku joka kulkisi hänen rinnallaan ja auttaisi häntä ohittamaan katseet ja tuijotukset. Koulun kello soi, mutta Elsa ei kyennyt astumaan sisälle. Hän kääntyi ja lähti vaivalloisesti kainalosauvojensa kanssa laskeutumaan portaita kohti pysäköinti aluetta.

Keskittyessään pysymään pystyssä Elsa ei nähnyt häntä lähestyvää hahmoa, mutta kun kainalosauva lipesi ja Elsa horjahti, hänet otti kiinni vihaisen oloinen pitkä poika. Elsa tunsi itsensä typeräksi ja kömpelöksi sauvojensa kanssa. "Sulla on ihan väärä suunta", sanoi poika. Elsa mietti nähneensä pojan jossakin aikaisemmin, muttei saanut päähänsä missä. Elsa jatkoi matkaansa kohti vapautta. "Mihin sie oikeen nyt oot menossa, sie tapat ittes noitten sauvojen kanssa tuolla jäätiköllä?", poika huusi Elsan perään. Elsa mutisi, että ihan sama ja jatkoi entistäkin kiukkuuntuneempana taivaltaan kohti  äkkiä-pois-täältä, kunnes sauvat lipesivät jälleen ja Elsa pyllähti keskelle sohjoa ja loskaa. Tällä kertaa poika ei ehtinyt ottamaan koppia. Elsan juuri parantunut lantio ja jalat ottivat iskun vastaan tyynesti, mutta Elsan kiukku sai märistä housuista ja nolosta kaatumisesta kolahduksen. Elsa ei päässyt omin avuin ylös sohjosta ja kiukku purkautui epätoivoisena itkuna.

Elsa oli juuri aikeissa heittäytyä loskan sekaan selälleen, kun hän muisti, että poika oli todennäköisesti vielä lähellä, vai olisiko poika jatkanut jo matkaansa? Elsa nieli kyyneleitä ja kääntyi varovaisesti katsomaan taakseen. Poika seisoi kolmen neljän metrin päässä ja nauroi kippurassa Elsalle. Elsa tuijotti poikaa ja mietti mikä ihme mahtoi olla niin hauskaa siinä kun kainalosauvojen kanssa rämpivä ihminen kaatuu keskelle loskaa. "Anteeksi," poika nauroi katketakseen, "enkö mie sanonnu et sie tapat ittes niitten sauvojen kanssa?" "No näytänkö mie sinusta kuolleelta?" Elsa huusi pojalle takaisin. "No et, mutta mie kuolen ihan kohta nauruun", poika totesi ja ryhtyi vihdoin hilautumaan kohti Elsaa. Poika auttoi Elsan ylös sohjosta ja ojensi Elsan kainalosauvat Elsalle. "Eiköhän myö nyt mennä tonne sisälle ihan suosiolla?" poika ehdotti. "Mie oon Mikko, myö ollaan kai oltu samalla rippileirillä?" Elsa mahtoi olla hölmistynyt, koska Mikko jatkoi tarinointiaan samalla kun hän talutti Elsaa takaisin kohti koulun ulko-ovea "mua sanottiin silloin Mini-Mikoksi, oon vähän kasvannu pituutta sen jälkeen". Mikko puhui ja puhui ja puhui. Elsa huomasi pian seisovansa aulassa ja Mikon auttavan häneltä päällystakkia kohti naulakkoa, Mikkoa kuivaamassa hänen housujaan käsipaperilla ja Mikkoa auttamassa häntä kohti matematiikan luokkaa. Välitunnilla Mikko jatkoi juttua, ruokalassa Mikko jatkoi juttua ja pian Elsa huomasi selvinneensä ensimmäisestä koulupäivästään ilman kohtuutonta ahdistusta.


Päivät muuttuivat viikoiksi ja viikot kuukausiksi, Mikko jatkoi jutusteluaan. Silloin tällöin Elsa huomasi vastailevansa, kertovansa itsekin jotakin. Tärkeintä oli kuitenkin elämän jatkuminen. Elsa eli päivän kerrallaan, tapasi uusia ihmisiä, kohtasi uusia asioita. Elsa toipui hiljalleen, mutta ei kyennyt urheilemaan. Fyysisesti Elsa olisi ollut kykenevä normaaliin kuntoliikuntaan, mutta siihen Elsa ei ollut valmis. Kilpaurheilija-Elsa ei kyennyt edes hölkkäämään, hän tuli siitä aivan liian surulliseksi, koska tiesi, ettei enää koskaan laittaisi numerolappua rintaansa. "Kaipaat sitä", Mikko totesi eräänä päivänä. Elsa ei heti ymmärtänyt, mistä Mikko puhui. "Näen sen silmistäsi kun näet jonkun juoksevan," Mikko jatkoi. Elsa käänsi katseensa kohti Mikkoa ja kohtasi Mikon lempeät ja myötätuntoiset silmät. "Niin", Elsa sanoi ja antoi kyyneleiden valua. Mikko sulki Elsan syliinsä ja silitti Elsan hiuksia. Mikko oli läsnä ja välitti, Elsasta tuntui, että Mikko näki suoraan hänen sydämeensä ja ymmärsi miten paljon Elsa oli menettänyt ja miten vaikeaa hänen oli ollut tulla takaisin ja aloittaa alusta täysin tyhjästä. Mikko piteli Elsaa pitkään, oli lähellä. Elsa sai itkeä pois kaiken sen pahanmielen ja surun. Ei tarvittu sanoja. Elsa tiesi, että nyt toipuminen voisi vihdoin alkaa myös henkisellä tasolla. Elsa oli menettänyt paljon, mutta hän oli myös saanut paljon. Elsalla oli ystävä, jonka lähellä sai olla epätäydellinen itsensä. Ehkä hän oli löytänyt jotakin paljon enemmän kuin ystävän.