Tunteet

Tunteet on kummallisia. Joskus ne tulvivat valtoimenaan ja toisinaan taas tuntuu, että olen ihan jäässä tai turta. Joskus tunteita voi ohjailla, hillitä tai peitellä, mutta suurimman osan ajasta sitä menee ihan täysin tunteiden ehdoilla. Ehkä meillä naisilla hormooniohjukset ampuvat johonkin tunteiden komentosillalle ja sitten elämä on jälleen ihan sikin sokin.

Asiaa ei auta se, että on ulospäin suuntaunut, extrovertti. Ei osaa olla hiljaa tai jaksa leikkiä mitään salaperäistä ja kopeaa. En ikinä kykenisi leikkimään mitään vaikeasti tavoiteltavaa, jos sellaiselta on joskus nuoruudessani vaikuttanut jonkun mielestä, niin vihjeeksi vaan, että en oikeasti ollut tippaakaan kiinnostunut. Jos minä pidän jostakin ihmisestä niin takuulla se ihminen sen tietää. Ikävä kyllä en varmaan osaa yrityksistäni huolimatta myöskään peitellä sitä, että en pidä jostakusta ihmisestä. Yritän kyllä ihan tosissani ainakin tulla kohteliaasti toimeen. Ainakin yleensä, muutama poikkeuskin on, joille olen antanut itselleni luvan olla avoimesti ikävä ihminen, jopa suorastaan hankala tai kettumainen. Harvemmin ihmiset ovat minulle haaleita, olen aika mustavalkoinen ihmissuhteissa. Joskus en vaan ole vielä päässyt selville ihmisestä ja silloin tunnustelen mihin kategoriaan hänet hilpaisen.

Kun minä rakastan, annan kaikkeni. Ei ole mitään puolivillaista tai sinne päin. Minun rakkaus on aina täysillä. Onhan se joskus vaikeaa rakastaa kiukuttelevaa lasta ja parisuhteessakin on joskus huonompia hetkiä, mutta silloinkin sisällä roihuaa ihan täydet lieskat. 

Jos minut suututtaa tai pettää, niin jälleen polttaa. Saatan antaa anteeksi, mutta vain dementia saa minut unohtamaan jonakin päivänä ja silloinkin saattaa olla, että en muista muuta kuin, että tuohon ihmiseen en enää koskaan luota täysin. Olen oppinut hillitsemään temperamenttiäni, mutta kyllä minä vieläkin osaa äkkipikaisesti kiukustua ja päästän silloin suustani tosi rumia sanoja, joita sitten kadun. Nuorempana tykkäsin heitellä tavaroita ja paiskia oviakin, sitä onneksi tapahtuu tätä nykyä tuskin koskaan. Ehkäpä minut tuntevat ihmiset ovat oppineet tuntemaan minut ja näkevät kun ilme alkaa mennä epävakaaksi, savua tupruaa korvista ja on aika väistyä ennen kuin joutuvat tulilinjalle.

Olen siis tottunut siihen, että itku on minulla yhtä herkässä kuin naurukin. Puhun tunteistani siinä missä kaikesta muustakin, lapsetkin ovat saaneet kuulla kuinka äiti rakastaa varmasti ihan kyllästymiseen asti. Toki tykkään myös pussata ja halata. Siksi eniten minua huolestuttaakin se aika ajoin iskevä "ihan sama" olotila. Se kädenlämpöinen pöhnä, missä tuhnuttaa harmaata vettä ja sateenkaari on mustavalkoinen. Viini maistuu vedeltä ja perjantai tuntuu maanantailta. Silloin tunteetkin ovat unessa. Ärsyttäkää minua silloin, sillä mikään ei herätä kuin kunnon räväkkä väittely tai riita. Tai rakastakaa minua silloin eniten. Onneksi lattiamopin makuisia harmaita päiviä on harvoin, eihän tälläinen riekkuja jaksa kauaa märehtiä, mökötellä tai synkistellä. Joskus sitä vaan ottaa Kaliforniasta opitun näytellään et elämä on kivaa -asenteen käyttöön. Kuvittelen sillä asenteella hämääväni ympäristöä luulemaan, että minun elämäni on yhtä shampanjaa ja ilotulitusta. Ei ehkä pure yleisöön, mutta ripaus tarttuu aina minuun itseeni. Ei ehkä shampanjaa, mutta siideriä, ei ehkä ilotulitusta mutta lämpökynttilä.