En halua kuolla ikinä

Satunnaisesti eksyn ajatuksissani pelottaville poluille. Joskus näille pimeille ahdistaville ajatusladuille ajautuu vain kun on liikaa aikaa pohtia maailman menoa. Toisinaan jokin hyvinkin pieni, jopa mitätön tapahtuma tai hetki voi laukaista syvien mietteiden kauden.

Kautta aikojen ihmisiä on piinannut ajatus siitä, mitä meille tapahtuu kuolemamme jälkeen. Tämä on pelottavista ajatuksistani se pelottavin. Myönnän, että pelkään kuolemaa. Kun joku kuolee, loukkaantuu tai sairastuu alan usein miettiä oman tai läheisen ihmisen elämän päättymistä. Voiko tämä ainutkertainen elämämme olla vain yksi hetki ikuisuudessa, jatkuuko elämämme vain ja ainoastaan jäljelle jäävien muistoissa kunnes muistomme haipuu unohdukseen? Tuntuu vaikealta hyväksyä tätä ajatusta ja yhtä aikaa tuhlata kallisarvoista elämää murehtimalla imuroimatonta eteistä tai maksamatonta laskua.

Kuoleminen pelottaa myös siksi, että se on asia jonka me jokainen joudumme jossakin kohdassa kohtaamaan silmästä silmään. Olisiko helpompi suhtautua asiaan jos tietäisi ajan, paikan ja tavan? Media välittää sekä fiktio että fakta kuolemaa lähes tauotta ja silti kuolema on meille nykyihmisille jotakin, mikä tapahtuu kaukana meistä, valkoisten ovien takana. Kuolema tapahtuu jollekin muulle kuin meille tai meidän läheisimmille. Minä ainakin haluaisin kernaasti sulkea silmät ja korvat aina kun media mässää perhesurmilla tai kouluampumisilla. Tekee mieli mennä piiloon ja tulla esiin vasta kun kuolema on jälleen laahustanut ohi.

Pelkään myös sairauksia ja onnettomuuksia. Jokainen kolotus, kipu ja vihlaus on ikävä muistutus siitä, että kehoni vanhenee ja muuttuu raihnaiseksi. Pelkään miltä tuntuu sydänkohtaus, luun katkeaminen, pään lyöminen tuulilasiin tai se kun henki ei enää kulje kunnolla. En myöskään haluaisi kenenkään muun sairastuvan tai joutuvan onnettomuuteen. Kylmät väreet menevät aina selkääni pitkin kun näen sairasauton kiitävän valot vilkkuen ja sireenit ulvoen kohti apua tarvitsevaa.

Joskus mietin, miten helppoa olisi jos me ihmiset olisimme kuin muutkin eläimet. Eläisimme elämäämme päivä kerrallaan, miettimättä mitään. Heiluttaisimme häntää ja eläisimme hetkessä.Emme osaisi pelätä kuolemaa tai kipua, hirvien lailla loikkisimme huolettomasti yli moottoriteiden ja märehtisimme rauhassa lounasta kun metsästäjän luoti napsahtaisi silmien väliin. Tai lemmikkien lailla joku antaisi meille voimiemme hiipuessa ensin nukutuspiikin ja sitten lopetuspiikin.

Ei sentään, ehkä minä kuitenkin haluan käyttää aikaa ja kuolla hitaasti morfiinihiprakassa toteutettuani kaikki haaveeni, hyvästeltyä rakkaani ja laadittuani todella räiskähtelevän testamentin.

Sitten laittautuisin pitkälleni ja joku minulle rakas ihminen pitäisi minua kädestä ja silittäisi hiuksiani kunnes nukahtaisin viimeiseen uneen. Ahdistava ajatus tämäkin. En halua kuolla. Olen päättänyt ryhtyä mieluummin vaikka vampyyriksi, jotta voin elää ikuisesti.