Onnellisuus

Ihmisellä on pyrkimys ja toive tulla onnelliseksi. Asetamme itsellemme tavoitteita ja päämääriä, nimeämme asioita, joiden kuvittelemme tekevän meidät onnelliseksi. On lähes yhden tekevää saavutammeko ikinä päämääriämme, onnellisuus ei piile missään materiaalisessa. Ja vaikka saavutettu onni olisi jotakin muuta, hetkellisen onnellisen olotilan tuokion jälkeen mietimme jo uusia päämääriä, joiden on määrä tehdä meidät vieläkin onnellisemmiksi. Ei tämä voi olla oikeaa onnellisuutta.

Luin vähän aikaa sitten artikkelin onnellisuudesta, jossa onnellisuuden todettiin olevan asenteesta kiinni. Onnellisuus ei kirjoituksen mukaan olekaan tunne tai tahtotila, vaan asenne. Ihmisen vaan pitää päättää olevansa onnellinen. Mikä sitten on se kutkuttava hetkittäin kokemani lämmin humahdus, joka menee läpi kehoni kun joku sanoo juuri oikean sanan, tekee jotakin täydellistä tai koskettaa minua juuri oikealla hetkellä? Tai kun lapsi istahtaa syliini, rutistaa oikein kovasti ja toteaa minun olevan paras äiti koko maailmassa. Minä väittäisin, että tuollaisina hetkinä minä olen kokenut olevani onnellinen.

Miten ihminen sitten voisi useammin kokea olevansa onnellinen? Miten noista pienistä ohilipuvista hetkistä saisi itselleen voimaa ja hyvää mieltä, joka jatkuisi pidempään ja auttaisi jaksamaan niitä onnettomia hetkiä ja päiviä? Jos tietäisin vastauksen tähän kysymykseen olisin takuulla maailman rikkain ihminen. En ehkä rahallisesti, koska uskon vilpittömästi siihen, että vaikkakin riittävä määrä rahaa (onko sellaista olemassa?) tekee elämästä helpompaa ja ongelmattomampaa, niin ei se sinällään ihmistä onnelliseksi tee.

Onnellisuudella ja rakkaudella on usein syy yhteys. Toisaalta olen tavannut sinkkuihmisiä, jotka vakuuttavat ja aidon uskottavasti minut ainakin hämäävät uskomaan, että he ovat onnellisia ihan yksinään. Usein olen törmännyt myös väittämään, että kukaan ei voi rakastaa sinua, ellet itse ensin rakasta itseäsi. Ehkä näille sinkuille riittää universaalinen maailman rakastaminen, platoninen lähimmäisen rakkaus ja suuri itsensä rakastaminen. Osa heistä lienee joskus uskonut elokuvien ja kirjojen romanttiseen rakkauteen. Kun he sitten ovat heränneet todellisuuteen ja huomanneet, ettei rakkaus ihan sitä olekaan, tai pahimmillaan se on jotain hyvin kaukana siitä, ovat he niin pettyneitä, että todellakin ovat mieluummin yksin kuin toisen ihmisen kanssa.

Silti uskon, että yksinäisyyttään rakastavatkin kaipaavat salaa toista ihmistä lähelleen jakamaan arjen. En väitä, että sen tarvitsisi olla romanttista rakkautta tai edes perinteistä parisuhdetta, mutta hekin haluaisivat olla jollekin tärkeitä, edes koiralle tai kultakalalle, mielellään toiselle ihmiselle.

Ihmisen onnellisuuden tunne häviää arjessa, mutta kun arki yllättäen pirstaloituu hetkeksi tai pidemmäksi aikaa, vaikkapa sairauden vuoksi, ei ihminen muuta toivo kuin paluuta tuttuun ja turvalliseen arkirutiiniin. Onko onnellisuus siis sittenkin sitä arkea ja rutiinia? Olemmeko vaan liian lähellä ja liian turtuneita siihen, että emme huomaa sitä kaikkea mikä meidät elämässämme ympäröi ja tekee onnelliseksi? Tajuamme onnemme koostumuksen kun jokin sen aineosista katoaa meiltä hetkeksi tai iäksi.

Onnellisuus on mielestäni elämämme palapeli, johon liitämme kukin omanlaisiamme palasia. Jotkut palaset ovat tärkeämpiä onnellisuuden tunteen kannalta, joidenkin palojen puuttuminen voi hiertää hieman, mutta ei vaikuta eheään kokonaiskuvaan. Joskus saatamme löytää puuttuvan palasen tilalle jotakin uutta ja joskus jokin hiertävä palanen on vain väärässä kohdassa ja löytää sitten vihdoin oman paikkansa, johon se istuu täydellisesti. Jokainen palanen on kuitenkin tärkeä jotta elämämme olisi täydellistä ja eheää.