Pakkopaitapositiivisuus

Onko ihan jokaisella mustalla pilvellä hopea reunus?

Nyt on ryöpsähtänyt jälleen valloilleen valtava positiivisen ajattelun hyökyaalto. Ei minulla, vaan julkkiksilla ja muilla kermakolumnisteilla. Elämä on ihanaa, kun sen oikein oivaltaa -ajattelua tulvii jokaisesta mediasta. Ehkä lama-aikana on olemassa jokin keskinäinen konsensus siitä, että pitää vaikka väkisin pitää positiivista ilmapiriiä yllä. 

Ei sinänsä, olen itsekin taipuvainen ajattelemaan positiivisen kautta. Lähes aina löydän kaikkein ikävimmistäkin asioista, jos en nyt suorastaan jotain hyvää, niin ainakin jonkun opettavan kokemuksen. Tai totean, että jos näin piti käydä, niin ainakin ajoitus olisi voinut olla huonompikin.

Intohimoisimmat positiivarit kieltävät meiltä tavallisilta ihmisiltä oikeuden ahdistua, harmistella tai valittaa. Kun meillä on ruokaa, vettä ja katto pään päällä ei ole lupaa valittaa. Totta, jos vertaan itseäni kaikkiin maailman ihmisiin minulla on asiat taivaallisen hyvin. Monella ei ole mitään. Silti minulla on mielestäni oikeus kokea kaikkia tunteita omalla subjektiivisella elämystasollani. En voi tietää mitä on nälänhätä tai äärimmäinen pelko, tuska, kipu. Jokin pikku asia voi silti harmittaa ihan tosissaan. Miksi se pitäisi kieltää tai salata? Vääntää sitä väkinäistä tekovirnistystä ja kerätä tällaisia pikkuahdistuksia isoksi rovioksi kunnes joku heittää kekoon sen tulitikun? Tai peräti bensaa ennen sitä. Keräilijät syöksevät tulta kenties sitten ihan megalomaanisesti ja onnettomasti ihan syyttömän ihmisen päälle.

Sosiaalisessa mediassa jaetaan tunteita laajemmalti kuin ennen. Ennen tunteista ja ajatuksista tiesivät vain lähimmät (jos hekään). Osa ihmisistä kuulemma kokee ahdistuvansa kun kavereilla menee niin hyvin, on vaan lettuja ja mansikkahilloa, sateenkaaria, koiranpentuja ja hiekkarantoja. Tulee kuulemma kateus. Minä olen aidosti iloinen toisten iloisista asioista ja hyvästä mielestä. Osa ihmisistä suodattaa ne huonot päivät pois, eivät kerro et tänään eivät linnut laula tai korkeintaan viittavat Yrjö-sedän vierailevan. En oikein itsekään tiedä, että miten inhorealistiset päivitykset ovat suotavia? Siitä olen kuitenkin aivan varma, että minua ei ärsytä jos kaverillani on epäpositiivinen hetki. Se on mielestäni osa elämää.

Kenenkään elämä ei voi olla pelkkää mansikkakakkua. Ihmisellä on oikeus olla pahalla päällä, harmistunut, kiukkuinen, ärsyyntynyt, surullinen ja pettynyt. Ja oikeus olla silloin vetämättä mitään roolia tai pitämättä kulisseja pystyssä. Ilman, että joku arvostelee toisen apeaa mieltä. On eri asia, jos jollakulla on aina huono päivä, silloin lienee tarpeen kääntyä ammattilaisten puoleen. Positiivuus ei ole mielestäni perseestä, mutta pakkopaitapositiivisuus on. Aitous on valttia tässäkin.