sunnuntai 14. heinäkuuta 2013

Luomu-urheilijat vs. aineurheilijat

Huippu-urheilijoiden huikeimman menestyksen salaisuus on valitettavan usein jokin kielletty aine. Jossakin kehitetään koko ajan lisää tapoja maksimoida urheilijan fyysisiä ominaisuuksia, jotta ihminen kykenisi jatkuvasti rikkomaan aiempien sukupolvien ennätyksiä. Enemmän, nopeammin, korkeammalle ja pidemmälle. Mikään ei riitä. Kun fysiikan laki ei enää mahdollista supersankaroitumista otetaan käyttöön nämä kielletyt aineet. Ne mitä ei ole erikseen kielletty ovat sallittuja, kunnes nekin kielletään. Käyttö tapahtuu omalla vastuulla, useiden aineiden riskejä ei tunneta, sivuvaikutukset ovat tuntemattomia. Dopingkäryt karsivat vain pienen määrän todellisista käyttäjistä, vain pieni siivu jää kiinni. Kaikki menestyjät ovat minun silmissäni todennäköisiä kiinnijäämättömiä käyttäjiä. Kovalla työllä päästään alkuun, kepulikonsteilla maailman menestykseen ja ennätyksiin.

Eikö voitaisi kilpailla kahdessa eri kategoriassa? Aineettomat ja aineelliset. Aineita käyttävät voisivat vetää ihan mitä tahansa aineita vapaasti, kukaan ei testaisi. Sponsorit voisivat sekoittaa huippulääkecoctaileja ja rakentaa vapaaehtoisista urheilumonstereita. Jännityksellä voisimme seurata montako vuotta nämä jaksaisivat vetää kaksin käsin kaikkia aineita ja tarvitsisiko heidän edes harjoitella tai treenata laisinkaan? 

Puhtaille urheilijoille olisi oma kategoriansa, luomu-urheilijat. Heidänkin elämänsä voitaisiin tehdä mielenkiintoisemmaksi pyyhkimällä ihmiskunnan historian kaikki aiemmat urheilutulokset jättimäisellä delete-nappulla tai sellaisella muistintyhjentäjällä, jota käytettiin Man in Black -elokuvassa. En usko, että ihmisen on enää mahdollista edes parantaa tiettyjä ennätyksiä (joista osa on tehty aineiden vaikutuksen alaisuudessa). Siksi voitaisiin aloittaa ennätystehtailu uudelleen täysin alusta. Puhtaita urheilijoita uhkaisi kuolemantuomio jos jäisivät kiinni kielletyistä aineista, eiköhän siinä olisi tarpeeksi motivaatiota pysyä maito ja ruisleipä -linjalla. 
 
Vai meneekö tämä nyt liian rajuksi? Kysymyshän kuitenkin on urheilusta, joka loppuviimeksi on antiikin ajoista lähtien ollut massoille tarkoitettua viihdettä joskin siihen liitettiin myös uskontoa ja hedelmällisyysriittejä. Milloin urheilusta tuli niin vakavaa, että ihminen tekee keholleen lähes mitä tahansa saadaakseen mainetta ja mitalin killumaan kaulaansa? Kyllähän nykyisin ihminen voi urheilun avulla hankkia rahaa, mutta eikö samaan varallisuuteen pääsisi helpomminkin. Tai ainakin varmemmin. Kärähtämällä kiellettyjen aineiden käytöstä saa takuulla maksaa jo käytetyt sponsorirahatkin takaisin, mainetta eivät pelasta edes eipäs-juupas sadut, joita urheilijat sekä valmentajat medialle ja oikeusistuimille sepittävät. Käryt ovat osa suurta urheilushowta, media mässäilee ja kansa lukee lööppejä lisätietojen toivossa. Tosin käryuutisten määrä on romahduttanut niiden kulutusarvon. Ehkä Veikkauksella voitaisiin jatkossa veikata myös tietyissä kisoissa kärähtäviä urheilijoita?

En jaksa uskoa, että kaikki huippu-urheilijat oikeasti olisivat tyhmiä. Vai onko urheiluharjoittelu kehittänyt vain lihaksia ja surkastuttanut aivoja? On olemassa paljon urheilijoita, jotka ovat aktiiviurheilu-uran aikana ja jälkeen opiskelleet ja menestyneet. Toisaalta on valitettavasti myös näitä mattinykäsiä, joiden elämä lähtee matalakierteeseen urheilu-uran loputtua. Voi olla, että on olemassa maita ja olosuhteita, joissa urheilijaksi ryhtyminen avaa ovia maailmaan ja mahdollisuuksiin, mutta länsimaissa kenenkään ei tarvitse urheilla saadaakseen ruokaa.

Urheilu on sirkushuvia meille massoille, urheilijat ovat niitä nykyajan gladiaattoreita joille nostamme peukkua heidän onnistuttuaan. Kun suomalainen urheilija voittaa, koko Suomi voittaa. Kun urheilija ei menesty niin urheilija on surkea ja selityksiä ei kukaan jaksa kuunnella. Pitäisikö tässä kohdassa oikeasti miettiä, että se maailman 25. nopein tekikin suorituksensa puhtaalla kropalla, että hän olikin oikeasti moraalisesti se voittaja. Mikä on se sijoitus, jonka jälkeen urheilija voidaan tulkita puhtaaksi? Vai eivätkö he koskaan edes pääse arvokisoihin?

Minun doping aineeni :)

2 kommenttia:

  1. On totta, että urheilijoiden puhtaus ei nykymaailmassa ole itsestäänselvyys, mutta minusta on epäkorrektia vihjata ettei luomu-urheilijat voisi pärjätä. Kyllä ennen sijaa 25 kuitenkin ainakin suurin osa ovat tehneet rehellistä treeniä rehellisin keinoin.

    VastaaPoista
  2. Epäkorrektiksi en kyllä tunnustaudu. Esitin kysymyksen, että mistä sijasta lähtien voidaan kuvitella urheilijoiden olevan puhtaita? Toisaalta sijanumero ei välttämättä kerro aineiden käytöstä mitään, kärkisijoille päässeitä ymmärtääkseni vaan testataan enemmän kuin niitä, jotka eivät pärjää niin hyvin. Voisin myös kuvitella, että kaikki aineet eivät toimi kaikilla ihmisillä samalla tavalla. Joku saattaa käyttää aineita eikä silti pärjää, toisaalta joku saattaa olla oikeasti puhdas ja pestä koko joukon douppaajia. En oikeasti kannata edes kuolemantuomiota, kaikkien vähiten sellaisen langettaisin urheiludopingista. Kärjistäminen onnistuu joskus oivallisesti herättämään keskustelua.

    VastaaPoista

Sana on vapaa