Kilpailuvietti

Kilpailuvietti on pirullinen asia. En tiedä onko ominaisuus verenperintöä vai opitaanko se jossakin kohdassa. Halu olla paras tai ainakin ihan kärjen tuntumassa on joskus kivuliasta, häviäminen suorastaan tappavan ahdistavaa. Häviämistä olen harjoitellut vuosia ja silti se on vaikeaa. Vanhempani eivät antaneet minun voittaa lapsena, onneksi. Muuten olisin varmasti vieläkin aivan sietämätön. Luulin, että osaan jo peittää pettymyksen ja kiukun, mutta saatuani erään pitkän kurssin päätteeksi lähes kaikilta kurssitovereiltani palautteessa adjektiivina muiden joukossa sanan "hirveä kilpailuvietti" tajusin hämänneeni vain itseäni.

Polkupyörällä kuuluu ajaa niin kovaa kuin jaksaa, tämän olen oppinut 20 vuotta pyöräiltyäni. Joskus pyörässäni on ollut vikaa (en tietenkään ole ollut huonossa kunnossa!) ja vanhempi naishenkilö on ajanut rötiskäisellä mammatunturilla ohitseni heittämällä ja kyllä minä itkin ja poljin enkä silti saanut sitä rouvaa kiinni. Kyllä sapetti. Nyt kun pyöräily ei enää ole minulle pakollista ja keino siirtyä paikasta toiseen säällä kuin säällä, olen oppinut joskus jopa himmailemaan sen vauhdin kanssa. Kaipaan pyöräilyä ja haluan viivyttää matkan joutumista. Toisinaan on kyllä pakko tuntea tuulen humina korvissa ja vinksuttaa jälleen niin kovaa kuin kintuista lähtee.

Urheileminen on onneksi osaltani jäänyt pitkälti kuntoiluksi, muistan kouluajoiltani miltä veri maistuu suussa ja osaan eläytyä siihen tunteeseen kun huippu-urheilija jaksaa maaliin asti, mutta kaatuu maahan puolikuolleena maaliviivan ja voimansa ylitettyään. Tiedän mitä sisu on ja siksi voi olla pelkästään hyvä, ettei minusta koskaan tullut urheilijaa. Pelkkä ohjattu kuntoliikunta tai jumppa saa minussa aikaan sen, että vaikka kuinka sattuisi, (en nyt siis puhu mistään epämukavasta fiiliksestä vaan todellisesta kivusta), jatkan kunnes pyörtyminen tai oksentaminen uhkaa. Olen yrittänyt opetella tekemään parhaani, mutta valitettavan usein se ei riitä, siis minulle. Minut on aivopesty uskomaan, että liikunta pääsääntöisesti täytyy tuntua kivulta ja ikävältä, jotta siitä olisi mitään hyötyä. 

Kilpailuvietti ei koske pelkästään urheilua vaan pätee tietysti myös esimerkiksi lautapeleissä, seuraleikeissä ja tietovisailuissa. Nuorempana sitä oli myös opiskelussa, mutta jossain vaiheessa opiskelujen osalta tapahtui ihme, ryhdyin luistamaan ja laistamaan. Huomasin, että vähemmälläkin pänttäämisellä pärjää kuitenkin ihan kiitettävästi. Harmin paikka, tässä kohdassa sitä kilpailuviettiä ja kunnianhimoa olisi nimenomaan tarvittu. 


Vaikka sanotaan, että vain röyhkeät pärjäävät tässä maailmassa, olen kuitenkin sitä mieltä, että esimerkiksi työelämässä en jaksa käyttää kyynerpäitäni pärjätäkseni. Joskus se on tarkoittanut sitä, että joku toinen on saanut kunnian tekemisistäni tai että olen menettänyt pari ylenemismahdollisuutta. En ole halunnut käyttäytyä ääliömäisesti tai käyttää toisen varpaita omana astinlautanani. Asioiden saavuttaminen omahyväisyydellä ja pelkällä omaan napaan tuijottamisella ei vaan ole ollut minun juttuni. Ehkä siis olen kuitenkin oppinut kanavoimaan kilpailuviettiäni oikein, ei tunnu hyvältä voittaa hinnalla millä hyvänsä.