Pakkopaitapositiivisuus

Onko ihan jokaisella mustalla pilvellä hopea reunus?

Nyt on ryöpsähtänyt jälleen valloilleen valtava positiivisen ajattelun hyökyaalto. Ei minulla, vaan julkkiksilla ja muilla kermakolumnisteilla. Elämä on ihanaa, kun sen oikein oivaltaa -ajattelua tulvii jokaisesta mediasta. Ehkä lama-aikana on olemassa jokin keskinäinen konsensus siitä, että pitää vaikka väkisin pitää positiivista ilmapiriiä yllä. 

Ei sinänsä, olen itsekin taipuvainen ajattelemaan positiivisen kautta. Lähes aina löydän kaikkein ikävimmistäkin asioista, jos en nyt suorastaan jotain hyvää, niin ainakin jonkun opettavan kokemuksen. Tai totean, että jos näin piti käydä, niin ainakin ajoitus olisi voinut olla huonompikin.

Intohimoisimmat positiivarit kieltävät meiltä tavallisilta ihmisiltä oikeuden ahdistua, harmistella tai valittaa. Kun meillä on ruokaa, vettä ja katto pään päällä ei ole lupaa valittaa. Totta, jos vertaan itseäni kaikkiin maailman ihmisiin minulla on asiat taivaallisen hyvin. Monella ei ole mitään. Silti minulla on mielestäni oikeus kokea kaikkia tunteita omalla subjektiivisella elämystasollani. En voi tietää mitä on nälänhätä tai äärimmäinen pelko, tuska, kipu. Jokin pikku asia voi silti harmittaa ihan tosissaan. Miksi se pitäisi kieltää tai salata? Vääntää sitä väkinäistä tekovirnistystä ja kerätä tällaisia pikkuahdistuksia isoksi rovioksi kunnes joku heittää kekoon sen tulitikun? Tai peräti bensaa ennen sitä. Keräilijät syöksevät tulta kenties sitten ihan megalomaanisesti ja onnettomasti ihan syyttömän ihmisen päälle.

Sosiaalisessa mediassa jaetaan tunteita laajemmalti kuin ennen. Ennen tunteista ja ajatuksista tiesivät vain lähimmät (jos hekään). Osa ihmisistä kuulemma kokee ahdistuvansa kun kavereilla menee niin hyvin, on vaan lettuja ja mansikkahilloa, sateenkaaria, koiranpentuja ja hiekkarantoja. Tulee kuulemma kateus. Minä olen aidosti iloinen toisten iloisista asioista ja hyvästä mielestä. Osa ihmisistä suodattaa ne huonot päivät pois, eivät kerro et tänään eivät linnut laula tai korkeintaan viittavat Yrjö-sedän vierailevan. En oikein itsekään tiedä, että miten inhorealistiset päivitykset ovat suotavia? Siitä olen kuitenkin aivan varma, että minua ei ärsytä jos kaverillani on epäpositiivinen hetki. Se on mielestäni osa elämää.

Kenenkään elämä ei voi olla pelkkää mansikkakakkua. Ihmisellä on oikeus olla pahalla päällä, harmistunut, kiukkuinen, ärsyyntynyt, surullinen ja pettynyt. Ja oikeus olla silloin vetämättä mitään roolia tai pitämättä kulisseja pystyssä. Ilman, että joku arvostelee toisen apeaa mieltä. On eri asia, jos jollakulla on aina huono päivä, silloin lienee tarpeen kääntyä ammattilaisten puoleen. Positiivuus ei ole mielestäni perseestä, mutta pakkopaitapositiivisuus on. Aitous on valttia tässäkin.

Tyhjäkäynti kielletty

Siinä hän istui autossa parkkipaikalla ja odotti. Radiosta tuli Anna Puuta, Eppuja ja Haloo Helsinkiä. Hän vaihtoi kanavia etsien sopivampaa musiikkia, tuloksetta. Kello oli jo vartin yli, missä se tyttö oikein viipyi? Tyhjäkäynti kielletty kyltti osui miehen silmään ja hän sammutti auton moottorin. Radio hiljeni. Mies tarkisti puhelimen, ei viestejä eikä puheluita. Tyttö oli nyt jo kaksikymmentä minuuttia myöhässä, pitäiskö hänen soittaa tytölle? Ei vielä, tyttö oli sanonut olevansa valmis kahdeksan maissa. Hän päätti odottaa puoli yhdeksään ennen kuin soittaisi. 

Parkkipaikka oli lähes tyhjä, toisessa päädyssä oli tumman sininen Volvo, joka alkoi peittyä lumeen. Mies seurasi räntäsateessa lähestyvää koiran ulkoiluttajaa, joka kulki parkkialueen läpi. Koira oli ylipainoinen noutaja, jonka käveleminen näytti tuskalliselta. Myös ulkoiluttaja oli rehevä kuusikymppinen nainen ja mies totesi sanonnan koiran ja omistajan yhdennäköisyydestä pitävän tässäkin tapauksessa paikkansa. Kaksikymmentäviisi yli kahdeksan. Mies nousi ylös autosta, otti lumiharjan ja harjaili pois räntää. Käsi haki taskusta tupakka-askia vanhasta tottumuksesta, taskusta löytyi vain pastillirasia. Tupakkalakkoa oli nyt kestänyt jo kaksi viikkoa. Tälläisinä hetkinä tupakkaa kaipasi enemmän tavan vuoksi kuin himosta. Käsillä piti olla jotain tekemistä, tupakka antoi myös luonnollisemman syyn nousta autosta jaloittelemaan. Onneksi nyt satoi räntää, lumen harjaaminen autosta oli luontevaa. 

Mies kuuli rakennuksesta tyttöjen naurua ja pian tyttö ilmestyikin kolmen muun tytön seurassa. Tytöt eivät heti huomanneet miestä, mutta kova ääninen nauru hiljeni heidän saapuessaan auton kohdalle. "Voidaanko viedä Henna ja Pia kotiin?" kysyi tyttö. Mies nyökkäsi ja pakkasi tyttöjen kassit takapaksiin. Henna ja Pia kiipesivät takapenkille, eivätkä kopistaneet lumia kengistään. Miestä harmitti, mutta hän pysyi vaiti. Tyttö istui hänen viereensä ja vaihtoi radion kanavan heti. Tytöt kertasivat harjoituksissa tapahtuneita asiota ja mies ajoi tuttua reittiä ensin Hennan ja sitten Pian kodin kautta. Kun vieraat tytöt olivat lähteneet autoon tuli kiusallinen hiljaisuus. Miksi heidän oli niin vaikeaa olla kahden? He puhuivat vain arkisista aikatauluista ja välttämättömistä. Ei ollut keveää keskustelua, ei vitsejä, ei vakavia juttuja eikä hymyjä. He istuivat vieretysten autossa, asuivat samassa asunnossa, söivät samassa ruokapöydässa ja silti kaikki oli niin etäistä ja vaikeaa. Mikään ei ollut kuin ennen. Molemmat toimivat kuin robotit, kumpikaan ei puhunut tunteista. Tunteet olivat pitkällä aikalisällä. Kumpikaan ei voinut sanoa, miten paljon heitä ahdisti tai pelotti edes ajatus, että tuo vieressä oleva ihminen katoasi tai häviäisi. Oli helpompi elää päivä kerrallaan. 

Siinä he olivat isä ja teini-ikäinen tytär, kahden. Miehen vaimo ja tyttären äiti oli kuollut. Kaikki oli tapahtunut kuin unessa. Miehen työhuoneeseen oli kesken työpäivän tullut poliiseja, onnettomuus he sanoivat. "Kuoli heti, ei mitään tehtävissä". Siitä oli nyt kolme vuotta, mutta miehen ja tyttären elämä ei koskaan palaisi normaaliksi. Teini-ikäinen tytär tarvitsisi äitiä nyt kipeämmin kuin koskaan, mies ei osannut purkaa edes omaa pahaa oloaan ja tyhjyyden tunnettaan, saati auttamaan tytärtään. Niinpä he puhuivat vain välttämättömistä arkisista asioista. Kumpikaan ei puhunut tunteistaan, ikään kuin se olisi täydellisen kielletty miinoitettu alue, jonne astuminen olisi laukaissut surun karusellin uudelleen käyntiin. 

Mies ja tytär kävelivät autolta taloa kohti. Räntäsade oli muuttunut lehmän kokoisiksi jättihiutaleiksi, jotka leijailivat alas taivaalta kuin hidastetussa filmissä. Mies avasi oven ja juuri kun tytär aikoi sisälle taloon miehen ohitse, mies tarttui tytärtään kädestä ja sanoi "Tiedäthän, että rakastan sinua yli kaiken." "Ymph, joo", vastasi tytär ja astui sisään, riisui takin ja jatkoi matkaansa huoneenseensa. Mies ei ollut varma, mutta hän oli kuulevinaan hiljaista nyyhkytystä tytön huoneesta.

Aamulla tyttö oli lähtenyt kouluun ennen kuin mies heräsi. Mies keitti kahvia ja otti maidon jääkaapista. Jääkaapin oven suljettuaan hän huomasi jääkaapin ovessa ison sydänmagneetin alla lapun. "Rakastan sua, iskä, t. Tiia". Heillä oli vielä toisensa, tyhjäkäynti vaihe oli ohitse. Ei enää tyhjäkäyntiä.

Kilpailuvietti

Kilpailuvietti on pirullinen asia. En tiedä onko ominaisuus verenperintöä vai opitaanko se jossakin kohdassa. Halu olla paras tai ainakin ihan kärjen tuntumassa on joskus kivuliasta, häviäminen suorastaan tappavan ahdistavaa. Häviämistä olen harjoitellut vuosia ja silti se on vaikeaa. Vanhempani eivät antaneet minun voittaa lapsena, onneksi. Muuten olisin varmasti vieläkin aivan sietämätön. Luulin, että osaan jo peittää pettymyksen ja kiukun, mutta saatuani erään pitkän kurssin päätteeksi lähes kaikilta kurssitovereiltani palautteessa adjektiivina muiden joukossa sanan "hirveä kilpailuvietti" tajusin hämänneeni vain itseäni.

Polkupyörällä kuuluu ajaa niin kovaa kuin jaksaa, tämän olen oppinut 20 vuotta pyöräiltyäni. Joskus pyörässäni on ollut vikaa (en tietenkään ole ollut huonossa kunnossa!) ja vanhempi naishenkilö on ajanut rötiskäisellä mammatunturilla ohitseni heittämällä ja kyllä minä itkin ja poljin enkä silti saanut sitä rouvaa kiinni. Kyllä sapetti. Nyt kun pyöräily ei enää ole minulle pakollista ja keino siirtyä paikasta toiseen säällä kuin säällä, olen oppinut joskus jopa himmailemaan sen vauhdin kanssa. Kaipaan pyöräilyä ja haluan viivyttää matkan joutumista. Toisinaan on kyllä pakko tuntea tuulen humina korvissa ja vinksuttaa jälleen niin kovaa kuin kintuista lähtee.

Urheileminen on onneksi osaltani jäänyt pitkälti kuntoiluksi, muistan kouluajoiltani miltä veri maistuu suussa ja osaan eläytyä siihen tunteeseen kun huippu-urheilija jaksaa maaliin asti, mutta kaatuu maahan puolikuolleena maaliviivan ja voimansa ylitettyään. Tiedän mitä sisu on ja siksi voi olla pelkästään hyvä, ettei minusta koskaan tullut urheilijaa. Pelkkä ohjattu kuntoliikunta tai jumppa saa minussa aikaan sen, että vaikka kuinka sattuisi, (en nyt siis puhu mistään epämukavasta fiiliksestä vaan todellisesta kivusta), jatkan kunnes pyörtyminen tai oksentaminen uhkaa. Olen yrittänyt opetella tekemään parhaani, mutta valitettavan usein se ei riitä, siis minulle. Minut on aivopesty uskomaan, että liikunta pääsääntöisesti täytyy tuntua kivulta ja ikävältä, jotta siitä olisi mitään hyötyä. 

Kilpailuvietti ei koske pelkästään urheilua vaan pätee tietysti myös esimerkiksi lautapeleissä, seuraleikeissä ja tietovisailuissa. Nuorempana sitä oli myös opiskelussa, mutta jossain vaiheessa opiskelujen osalta tapahtui ihme, ryhdyin luistamaan ja laistamaan. Huomasin, että vähemmälläkin pänttäämisellä pärjää kuitenkin ihan kiitettävästi. Harmin paikka, tässä kohdassa sitä kilpailuviettiä ja kunnianhimoa olisi nimenomaan tarvittu. 


Vaikka sanotaan, että vain röyhkeät pärjäävät tässä maailmassa, olen kuitenkin sitä mieltä, että esimerkiksi työelämässä en jaksa käyttää kyynerpäitäni pärjätäkseni. Joskus se on tarkoittanut sitä, että joku toinen on saanut kunnian tekemisistäni tai että olen menettänyt pari ylenemismahdollisuutta. En ole halunnut käyttäytyä ääliömäisesti tai käyttää toisen varpaita omana astinlautanani. Asioiden saavuttaminen omahyväisyydellä ja pelkällä omaan napaan tuijottamisella ei vaan ole ollut minun juttuni. Ehkä siis olen kuitenkin oppinut kanavoimaan kilpailuviettiäni oikein, ei tunnu hyvältä voittaa hinnalla millä hyvänsä.

Luomu-urheilijat vs. aineurheilijat

Huippu-urheilijoiden huikeimman menestyksen salaisuus on valitettavan usein jokin kielletty aine. Jossakin kehitetään koko ajan lisää tapoja maksimoida urheilijan fyysisiä ominaisuuksia, jotta ihminen kykenisi jatkuvasti rikkomaan aiempien sukupolvien ennätyksiä. Enemmän, nopeammin, korkeammalle ja pidemmälle. Mikään ei riitä. Kun fysiikan laki ei enää mahdollista supersankaroitumista otetaan käyttöön nämä kielletyt aineet. Ne mitä ei ole erikseen kielletty ovat sallittuja, kunnes nekin kielletään. Käyttö tapahtuu omalla vastuulla, useiden aineiden riskejä ei tunneta, sivuvaikutukset ovat tuntemattomia. Dopingkäryt karsivat vain pienen määrän todellisista käyttäjistä, vain pieni siivu jää kiinni. Kaikki menestyjät ovat minun silmissäni todennäköisiä kiinnijäämättömiä käyttäjiä. Kovalla työllä päästään alkuun, kepulikonsteilla maailman menestykseen ja ennätyksiin.

Eikö voitaisi kilpailla kahdessa eri kategoriassa? Aineettomat ja aineelliset. Aineita käyttävät voisivat vetää ihan mitä tahansa aineita vapaasti, kukaan ei testaisi. Sponsorit voisivat sekoittaa huippulääkecoctaileja ja rakentaa vapaaehtoisista urheilumonstereita. Jännityksellä voisimme seurata montako vuotta nämä jaksaisivat vetää kaksin käsin kaikkia aineita ja tarvitsisiko heidän edes harjoitella tai treenata laisinkaan? 

Puhtaille urheilijoille olisi oma kategoriansa, luomu-urheilijat. Heidänkin elämänsä voitaisiin tehdä mielenkiintoisemmaksi pyyhkimällä ihmiskunnan historian kaikki aiemmat urheilutulokset jättimäisellä delete-nappulla tai sellaisella muistintyhjentäjällä, jota käytettiin Man in Black -elokuvassa. En usko, että ihmisen on enää mahdollista edes parantaa tiettyjä ennätyksiä (joista osa on tehty aineiden vaikutuksen alaisuudessa). Siksi voitaisiin aloittaa ennätystehtailu uudelleen täysin alusta. Puhtaita urheilijoita uhkaisi kuolemantuomio jos jäisivät kiinni kielletyistä aineista, eiköhän siinä olisi tarpeeksi motivaatiota pysyä maito ja ruisleipä -linjalla. 
 
Vai meneekö tämä nyt liian rajuksi? Kysymyshän kuitenkin on urheilusta, joka loppuviimeksi on antiikin ajoista lähtien ollut massoille tarkoitettua viihdettä joskin siihen liitettiin myös uskontoa ja hedelmällisyysriittejä. Milloin urheilusta tuli niin vakavaa, että ihminen tekee keholleen lähes mitä tahansa saadaakseen mainetta ja mitalin killumaan kaulaansa? Kyllähän nykyisin ihminen voi urheilun avulla hankkia rahaa, mutta eikö samaan varallisuuteen pääsisi helpomminkin. Tai ainakin varmemmin. Kärähtämällä kiellettyjen aineiden käytöstä saa takuulla maksaa jo käytetyt sponsorirahatkin takaisin, mainetta eivät pelasta edes eipäs-juupas sadut, joita urheilijat sekä valmentajat medialle ja oikeusistuimille sepittävät. Käryt ovat osa suurta urheilushowta, media mässäilee ja kansa lukee lööppejä lisätietojen toivossa. Tosin käryuutisten määrä on romahduttanut niiden kulutusarvon. Ehkä Veikkauksella voitaisiin jatkossa veikata myös tietyissä kisoissa kärähtäviä urheilijoita?

En jaksa uskoa, että kaikki huippu-urheilijat oikeasti olisivat tyhmiä. Vai onko urheiluharjoittelu kehittänyt vain lihaksia ja surkastuttanut aivoja? On olemassa paljon urheilijoita, jotka ovat aktiiviurheilu-uran aikana ja jälkeen opiskelleet ja menestyneet. Toisaalta on valitettavasti myös näitä mattinykäsiä, joiden elämä lähtee matalakierteeseen urheilu-uran loputtua. Voi olla, että on olemassa maita ja olosuhteita, joissa urheilijaksi ryhtyminen avaa ovia maailmaan ja mahdollisuuksiin, mutta länsimaissa kenenkään ei tarvitse urheilla saadaakseen ruokaa.

Urheilu on sirkushuvia meille massoille, urheilijat ovat niitä nykyajan gladiaattoreita joille nostamme peukkua heidän onnistuttuaan. Kun suomalainen urheilija voittaa, koko Suomi voittaa. Kun urheilija ei menesty niin urheilija on surkea ja selityksiä ei kukaan jaksa kuunnella. Pitäisikö tässä kohdassa oikeasti miettiä, että se maailman 25. nopein tekikin suorituksensa puhtaalla kropalla, että hän olikin oikeasti moraalisesti se voittaja. Mikä on se sijoitus, jonka jälkeen urheilija voidaan tulkita puhtaaksi? Vai eivätkö he koskaan edes pääse arvokisoihin?

Minun doping aineeni :)

Tärkeä sellainen

Koskaan ei tiedä kenestä tulee sellainen. Eikä tiedä kuinka kauan se kestää. Kestääkö se viikon, vuoden vai loppu elämän. Maailmassa on yli seitsemän miljardia ihmistä. Sanotaan, että kuuden ihmisen ketjulla voidaan linkittää kenet tahansa kaksi ihmistä maailmassa. Epäilen tätä vahvasti. On kuitenkin sattumaa keihin kaikkiin ihmisiin elämämme aikana törmäämme, tutustumme ja ennen kaikkea keistä tulee meille sellaisia. Sellaisia tärkeitä ihmisiä, ystäviä.  

Ihmisen elämää määrittää edelleen paljon se, missä hän syntyy. Mikään ei ole mahdotonta, mutta todennäköisyydet rajaavat valtaosan ihmisten elämää edelleen. Ihminen on hyvin pitkälti ympäristönsä tuotos. Tapaamme elämämme aikana tuhansia ja tuhansia ihmisiä. Osa ihmisistä on meille annettuja, sukulaisia, heidän osaltaan joudumme tyytymään annettuun tai toki aikuisina voimme hyljätä sukumme tai sen valita ne joiden kanssa jatkamme sukulointia. Valinta ei kuitenkaan poista heidän olemassaoloaan.

Suurimman osan elämämme ihmisistä tapaamme kuitenkin sattumalta. Osa tapaamistamme ihmistä voi muuttaa täysin elämämme. Esimerkiksi lastenhoitajat ja opettajat osallistuvat kasvatukseen, ei siis ole yhden tekevää millaisen opettajan erityisesti aivan koulun ensimmäisinä vuosina saamme. Ensimmäinen tarhatäti osallistuu varhaiskasvatukseen ja opettaa meitä toimimaan osana lapsijoukkoa, ryhmää. Ensimmäinen luokanopettaja jatkaa siitä ja on vastuussa koululaistaitojen opettamisessa. Ja vaikkapa ensimmäinen vieraankielen opettaja voi tehdä meistä kieltenopiskelua vihaavan tai rakastavan ihmisen.

Muita ihmisiä tärkempiä elämämme kannalta ovat ystävämme. Voimme ystävystyä jo hiekkalaatikolla ja jatkaa ystävyyttä läpi elämän. Usein ystävät liittyvät johonkin elämän vaiheeseen. Kouluun, opiskeluun, naapuristoon, työpaikkaan, harrastuksiin. Ystävä tavataan jossakin ja joskus ystävyys kestää vain annetun ympäristön ja elämän hetken ajan. Toisinaan ystävyys kantaa, vaikka olosuhteet muuttuvatkin. Osa ystävistä on kavereita, tosi ystäviä on elämässä vain harvassa. Joskus tarvitaan äärimmäisiä olosuhteita, jotta voimme erottaa todelliset ystävät tuttavista.

Ystävyyttäkin ihmeellisempää on rakkaus. Ei ole kai olemassa mitään puhtaampaa kuin rakkaus omaa lasta tai omaa vanhempaa kohtaan. Romanttinen rakkaus ja elämänkumppanin valinta on takuulla yksi maailman käsittämättömimmistä asioista. Miten osaamme valita oikean kumppanin kaikista maailman ihmisistä? Väittäisin, että suurin osa meistä ei tee mitään aktiivista valintaa. Aivan kuten kaikki muutkin elämäsi ihmiset, myös puolison valinta tapahtuu kohtalon oikusta. Vaikka meillä olisi jokin perusajatus tai kriteeristö jonka perusteella karsimme tapaamiamme ehdokkaita on näiden ehdokkaiden ilmestyminen mielestäni kuitenkin sattuman varaista. Rakkaudessa ja ystävyydessä tunteen tulee olla molemminpuolinen, jotta suhde voisi kantaa. 

Ilman ystäviä ja rakastettuja elämä olisi raskasta. Ilman niitä ihmisiä, jotka pitävät sinusta juuri siksi ja siitä huolimatta millainen olet. Ilman niitä, joille haluat kertoa heti kun sinulle tapahtuu jotakin todella mukavaa tai keiden puoleen voit kääntyä huolinesi ja murheinesi. Ystävä ei aina päästä sinua helpolla, eikä ystävyys aina ole pelkkää iloa. Todelliset ystävät voivat riidellä ilman menettämisen pelkoa. Puhutaan sitten veriveljistä, sielunkumppaneista tai sydänystävistä, kaikki ystävät ovat meille tärkeitä. Joskus lyhyen ystävyyden merkitys voi olla elämässämme käänteen tekevää ja merkityksellistä. Mikä ihaninta, voimme myös itse kokea olevamme tärkeitä kaikkien ystäviemme elämän kannalta.

Loistava jossakin

Sanotaan, että jokainen on taitava jossakin. Entä sitten jos ei ole? Pitää tyytyä olemaan täysin kykenemätön, surkea räpeltelijä, yli-innokas aloittelija, keskiverto taapertaja tai potentiaalia omaava amatööri. Ammattilaiset ja taitajat ovat oma kastinsa. Suurin osa meistä tekee jotain työtä ja saattaa olla hyvä työssään. Kurjaa jos työkin on sellaista, että kuka tahansa voi korvata sinut ihan koska vaan. Ehkä tämän vuoksi työelämässä osa ihmisistä ei kerro omasta työstään tai projekteistaan liikoja, jotta voisi tuntea itsensä tärkeäksi, vaikeasti korvattavaksi. Jotta edes yksi asia olisi hankaloitunut tai peräti jumittanut sen vuoksi, että kyseinen henkilö on poissa työpaikalta. Jotta edes muutaman hetken ajan työpaikalle palatessa tuntuisi, että on odotettu ja tärkeä, merkityksellinen.


Ehkä jokainen meistä ei edes koe tarvetta olla hyvä jossakin. Tai toisille riittää, että on hyvä nukkumisessa, syömisessä tai television katselussa. Joku taas on harhainen ja kuvittelee olevansa loistava jossakin asiassa, kunnes jonakin kauniina päivänä tipahtaa pumpulikuvitelmistaan realismin asfalttiin ja tajuaa olevansa korkeintaan keskinkertainen. On toki niitä, jotka eivät koskaan asiaa tajua tai kieltäytyvät ainakin myöntämästä edes itselleen, etteivät ole maailmannapoja missään asiassa. Pahinta on se typerä selittely nysväämiselle, epäonnistumiselle tai keskinkertaisuudelle. Erityisesti minua risoo kun syytetään omasta osaamattomuudesta muita tai olosuhteita. 


Mutta olla hyvä tai suorastaan loistava jossakin, on vaikeaa. Monella meistä on aina ollut tunne, että olemme olemassa ja elämme koska sillä on jokin tarkoitus. Usein elämän tarkoitus on olla hyvä jossakin asiassa, kokea onnistumista, olla merkityksellinen. Kaikki eivät voi olla huippu-urheilijoita, taiteilijoita, lääkäreitä tai maailman parhaita vanhempia. Monen meistä on tyydyttävä olemaan häviäjiä, väliinputoajia ja niin, niitä tylsääkin tylsempiä ihan tavallisia ihmisiä. Missä vaiheessa tajuamme, etteivät eväämme riitä maailman historiaan jäämiseen tai sen muuttamiseen? Milloin kaikki on menetetty ja alamme tyytyä massojen kohtaloon?  Saako tämän asian kanssa ikinä tulla sinuiksi? Vain pieni osa ihmisistä jää historiaan. Silti meidän on mahdollista olla taitava jossakin asiassa. Maailmassa on paljon asioita, jotka eivät ole historian tai edes muiden ihmisten mielestä merkityksellisiä, mutta ovat tärkeitä juuri sinulle tai minulle. Saatat olla  luonnonlahjakkuus vaikkapa sukan parsimisessa, tikun poistamisessa, letun paistossa tai roskien lajittelussa. Monet meistä ovat oikeasti todella virtuooseja monessa asiassa. Ongelma ei olekaan taidoissa, vaan siinä ettemme itse arvosta itseämme. Tarvitaan usein toinen ihminen toteamaan asia. Haastan sinut, lukijani, miettimään kolme asiaa, missä itse olet hyvä. Haastan sinut myös kertomaan kolmelle ihmiselle ainakin yhden asian missä he ovat mielestäsi aivan loistavia. Olisipa hauska kuulla mitä keksitte ja miten ne kolme reagoivat asiaan?