Tilinpäätös

On kulunut vuosi siitä kun päätin muuttaa elämäni suuntaa. Olin melko stressaantunut, reilusti ylipainoinen ja jatkuvasti väsynyt. Elin kuin unessa. Mikään ei ollut huonosti, pikku hiljaa elämä vain oli luisunut syviin puuduttaviin uriin. En osannut edes kaivata muuta. En pitänyt peilikuvastani, mutta sekin oli minulle ikään kuin annettua, yksi lisäkivi kantamassani repussa.

En herännyt mitenkään hetkessä. Herääminen tapahtui pikku hiljaa. Epäilen, että yksi suurin tekijä oli saamani kilpirauhaslääkitys. Olin käynyt monta kertaa lääkärissä valittamassa väsymystä ja muita oireitani, tiesin sairauteni kauan ennen kuin lääkärit sen minulle diagnosoivat. Sain lääkityksen ensin ikään kuin omasta vaatimuksestani, kunnes tarkemmat verikokeet osoittivat vasta-ainetasojeni hipovan taivasta.  Olisi tehnyt mieli pirauttaa aika monelle lääkärille ja sanoa, että kannattaisi kuunnella sitä potilasta ”told you so”.  Vuosi sitten arvot alkoivat saavuttaa normaalia ja annostus olla kohdillaan, koska heräsin.

Toinen herättävä tekijä oli tieto työpaikan katoamisesta kauas toiselle puolelle Suomea. Piti tehdä päätös jääkö pois kyydistä ja liftaa uuteen kyytiin, vai jättääkö kaiken tutun. Tämä päätös oli yllättävän helppo tehdä, uuden kyydin saaminen oli vaan kovin epävarmaa.  Myös puolison työpaikka hävisi alta ja yhtä äkkiä epävarmuustekijöitä oli aivan liikaa. Tuntui, että menetin hetkeksi kaikki unelmani; unelmat uudesta asunnosta, matkoista, autosta ja helpommasta elämästä. Kontrolli omaan tulevaisuuteen lipesi.  

Päätin, että jos en voi kontrolloida elämääni, niin voin kontrolloida omaa kehoani. Tein tietoisen valinnan priorisoida itseäni enemmän. Unohtaa muiden vaateita ja elää enemmän itselleni. Samalla päätin todistaa itselleni, että laihtuminen on oikeasti matematiikkaa ja kehon muokkaus fysiikkaa. Jätin siivoamisen ja kotityöt vähemmälle, tai ainakin hoidin niitä vasta kun ensin olin käynyt liikkumassa. Ruokavalion tarkkaileminen oli muutoksessa helpointa. Mitään isoja muutoksia ei tarvinnut tehdä, optimoin energiankulutuksen ja -saamisen suhteen.  Löysin siihen kätevän maksuttoman sovelluksen puhelimestani. Asetin tavoitteekseni maltillisen puolen kilon pudottamisen viikossa.

Painonpudotusta tärkeämmäksi koin kuitenkin hyvän olon saavuttamisen. Olin ennenkin liikkunut paljon, mutta nyt asetin itselleni selkeitä tavoitteita tuloksien suhteen. Tärkeintä oli yrittää säilyttää niin paljon lihasmassaa kuin mahdollista laihtumisesta huolimatta. Toisena tärkeänä tavoitteena oli vahvistaa erityisesti selkä- ja käsilihaksia, jotta kipuni pysyisivät asioissa ilman särkylääkkeitä. Pinnallisempana tavoitteena oli tietysti kiinteytyä laihtumisen edetessä. Ei se aina herkkua ollut lähteä kun olisi väsyttänyt, mutta joka ikinen kerta olen palannut pirteämpänä ja paremmalla mielellä. Endorfiinihuuma on aina ollut taattu. 

Keväällä työkuvioni muuttuivat ja työstressi katosi. Uusi työ oli leppoisampaa ja syksyllä kuvittelin, että voimavarani riittävät työn ja hyvänolon projektin lisäksi myös opiskelemiseen. Myönnän, että pitkä ja pimeä syksy ja arkena vain muutaman tunnin vapaa-aika tekivät yhtälöstä hankalan. Olisi ollut helppoa käyttää opiskelua verukkeena kuntoilun vähentämiseen, mutta päätin tehdä toisin. Käytin kuntoilua opiskelusta luistamiseen ja opiskeluasioiden viime tippaan jättämiseen. Eikä se yhtään hassummin mennyt. Selvisin ekasta kurssista ihan hyvällä arvosanalla. Stressasin kyllä jonkin verran opiskelujeni kanssa. 

Olen siis edelleenkin ollut väsynyt ja pahantuulinen, mutta toisaalta ehkä myös enemmän läsnä kuin aikaisemmin. Olen itse tehnyt asioita, joita haluan. Olo on keventynyt ja mieli on parempi. On ihanaa kun voin ostaa vaatteita, joita haluan, enkä niitä mihin mahdun. Yhtä ihanaa on kaivaa omasta vaatekaapista entisiä suosikkivaatteita, joihin ei ole pitkään aikaan mahtunut ja todeta niiden jälleen mahtuvan. Asetin tavoitteekseni pudottaa vuoden aikana 20 kiloa, tällä hetkellä jouluherkkujen jälkeen liikutaan vajaan kilon päässä tavoitteesta, aikaa on vielä kaksi viikkoa. Uskon saavuttavani tavoitteeni, vaikkakaan sillä ei ole suurta merkitystä. Projekti nimittäin jatkuu, ensi vuonna jatketaan samalla mallilla. Painonpudotusprojektissa edetään edelleen rauhallisesti, uskon, että hitaasti pudotettuna tulokset pysyvät paremmin. Kuntoilun osalta tavoitteita tarkistettiin pari viikkoa sitten, harjoittelustani tuli jälleen monipuolisempaa ja intensiivisempää. Kipulääkkeitä olen vuoden aikana käyttänyt saman verran kuin ennen kuukaudessa.Myös opiskeluni jatkuu ja työssä alkaa mukava uusi projekti juuri sellaisissa tehtävissä joista eniten pidän. 

Kulunut vuosi on takuulla ollut kaikin puolin yksi elämäni vaikeimmista ja samalla yksi palkitsevimmista. Ensi vuonna haluan löytää lisää asioita, jotka tekevät minut onnelliseksi. Samalla haluan poistaa ympäriltäni mahdollisimman paljon negatiivista energiaa ja asioita, joita minun ei tarvitse sietää. Olen valmis olemaan onnellinen!

Autokuumetta ja kauppamiehiä

Minua on jo pitkään vaivannut autokuume. Minusta tuli maantiekiitäjä työpaikan vaihtamisen myötä ja uskollinen Rellukkani alkoi tuntua kömpelöltä bensa-ahmatilta. Syksyn myötä myös Rellun uskollisuusprosentit hiipuivat. Mokoman metallimuovihässäkän temppuilu teki elämästäni ajoittain kiusallisen epävarmaa ja huoltovisiitit minusta köyhän naisen. Vaikka arkimaanantaihin joskus kaipaakin pientä jännitystä, niin auton toimivuus ei ollut se toivomani efekti.  Sateisena syysiltana ikkunannostin hajosi ja seuraavalla viikolla avain ei suostunut mahtumaan virtalukkoon. Viimeiset pari kuukautta on sujunut rauhallisesti, Rellu taitaa tietää olevansa liipasimella, koska se on kulkenut keskimäärin sata kilometriä pidempiä matkoja tankillisella bensaa. 

Rakas kamala Relluni

Autokuumeeni on pysynyt kontrollissa tarkkailemalla autoliikkeiden ilmoituksia. En ymmärrä mikä niissä autoissa oikeasti maksaa? Joillakin autoilla on ajettu tuplasti niin paljon kuin Rellullani ja hinta on kymmenkertainen.  Vain siksi, että auto sattuu olemaan alle viisi vuotta sitten rekisteröity. Miksi autokaupoilla ei ole alennusmyyntejä? Olisin kovasti kiinnostunut jos joulun jälkeen olisi miinus 50 tai 70 prosenttia alennusta. 

Toinen ongelma on valinnan vaikeus. Mikä olisi hyvä merkki? Mikä on testivoittaja? Mihin minulla olisi varaa? Valinnan vaikeutta lisää se, että todellakin ymmärrän että hyvä ja halpa ovat kaksi eri autoa. Itsekin merkkiliikkeen huoltopuolella pari kesää viettäneenä tiedän, että kalleimmissakin merkeissä on olemassa maanantai kappaleita. Pitäisi kai luottaa naisen vaistoon, mutta toimiiko se auton valinnassa? Ostaako uusi auto takuineen vai maksaa puolet vähemmän sellaisesta autosta, jonka joku muu on ajanut liikkeestä ulos? Ihan liian monimutkaista. 

Valinnan vaikeus tai rahoituspolitiikka eivät kuitenkaan ole ne syyt miksi olen vielä pysytellyt tarkkailuasemissa autonhankinnassa.  En ole mennyt edes katsomaan autoja koska inhoan automyyjiä. Minulla on ollut vajaa kymmenkunta autoa ja aina olen kokenut autoa hankkiessani olevani tyhmä nainen. Ensin automyyjät puhuivat isälleni ja (anteeksi kielenkäyttöni) kusettivat samalla mennen tullen nuorta tyttöä. Myöhemmin automyyjät ovat ryhtyneet puhumaan puolisolleni ja jatkavat muuten samalla linjalla. Inhoan sitä, että kun esitän kysymyksen niin myyjä vastaa miehelleni. Viimeisintä autoa hankkiessani hoitelin kaupan viimeiset sopimusasiat yksikseni. Myyjä joutui vastaamaan minulle, tilanne ei ollut miellyttävä. 

Yritin miettiä jotakin sellaista tuotetta mitä naiset ja miehet käyttäisivät tasapuolisesti kuten autoja ja missä naismyyjät miehen ostaessa tuotetta puhuvat ainoastaan mukana olevalle naiselle, mutta en hitsi vie keksinyt yhtään. Miksi siis naisille ei voida myydä autoja, polkupyöriä, kameroita, tietokoneita ja muita tuotteita samalla tavalla asiallisesti? Jopa imuria ja pyykinpesutornia ostaessamme myyntipuheet on aina suunnattu miehille. 

On pakko mainita yksi naisorientoitunut miesmyyjä, johon olen törmännyt. Kyseinen kiinteistönvälittäjä soitti minulle ja onnitteli minua tekemämme tarjouksen läpi menemisestä. Olin tietysti innoissani. Kävimme läpi kaupanteon aikatauluja ja yksityiskohtia pitkään kunnes hän puhelun loppuvaiheessa totesi, että kaikki on selvää kunhan maksamme vain hieman (10000 mk) enemmän kuin olimme tarjonneet.  Pettyneenä totesin, että siihen emme ole suostuvaisia. Kiinteistönvälittäjä kehotti minua käyttämään naisellisia keinoja pehmittääkseni puolisoni suostumaan korotettuun hintaan. Ei syntynyt kauppoja sen nilkin avustuksella.

Aamufasusta hyvä päivä

Suomalaisilla on kovasti sananlaskuja ja uskomuksia. Mystinen vanha kansa ennustaa ja jälkiviisastelee. Pohjolan väki on tunnetusti melankolisuuteen taipuvaista ja manaa aina sitä pahinta, sananlaskutkin ovat melko synkkiä ja taikauskoisuudetkin etupäässä epäonneen johtavia. Onnenpotkua  ennustellaan harvoin, jos milloinkaan, ehkä positiivisin sananlasku, joka tulee mieleeni on, ”iltarusko hyvä rusko, aamurusko päivän pasko”.  Suomalaista positiivisuutta parhaimmillaan, aina aamuruskoon asti. Miten kaunis aamurusko voisi tarkoittaa pahaa? Vanhan kansan aikaan aamurusko ei edes tarkoittanut saastunutta ilmaa – kenties se lupasi hallaa, sateita tai pakkasia. 

Taikauskolla on yritetty välttää huonoa onnea. Kukapa kävelee tikkaiden ali eikä sylje kolmesti olkansa yli mustan kissan ylitettyä tien. Sirpaleet tuovat onnea, mutta peilin särkyminen onkin kamalaa.

Perinteisistä hyvän onnen uskomuksista pidän eniten ”nuttu nurin, onni oikein” – uskomuksesta. Minulle käy usein niin ja tietysti julkisella paikalla. Kerran junassa kanssamatkustaja tuijotti minua epämiellyttävän pitkään. Juuri ennen Helsingin päärautatieasemaa (onko siellä jossain sivurautatieasema muka?) hän keräsi rohkeutensa ja totesi, että ”sinulla taitaa olla villatakki väärin päin kun tuossa on tuo sauma näkyvissä.” No olihan se. 

Kuva: Timo Hirvi

Koska suomalaisilla on niin vähän hyvän onnen uskomuksia, olen kehitellyt itselleni ihan omia. Tärkein omista uskomuksistani on aamufasu. Jos aamulla näkee fasaanin, tulee päivästä onnistunut ja sujuva. Erityisen onnekas päivä on jos fasaani rääkäisee päin näköä. Fasua on laajennettu siten, että mitä harvinaisemman luontokappaleen näkee aamulla, sitä loistavampi päivästä tulee.  

Joskus miettiessäni ratkaisua asioihin saatan kysyä neuvoa radiolta. Niin pöpi en vielä ole, että juttelisin radiolle, mutta saatan vaikkapa autoillessani miettiä jonkun kysymyksen valmiiksi ja päättää, että seuraava radiosta soiva laulu antaa vastauksen kysymykseeni. Arvaatte varmaan miten törkeästi harmittaa kun laulu on vaikkapa ranskan tai italiankielinen. Pieni ihminen joutuu googlettamaan laulun sanat ja sitten vielä kääntämään lyriikat suomeksi. Tai sitten pitää vaan päättää, että ei kun sittenkin se on se seuraava laulu.

Hyvää onnea tuottaa mielestäni myös se, kun toimiessani koripallopelissä pöytäkirjan pitäjänä esimerkiksi pelaaja numero 8 tekee pisteen 8. Eräs tuttavani kiinnitti tähän alun perin huomiota ja sanoi, ettei hänelle ikinä käy niin ja minulle kävi jälleen. Myös erilaiset sattumanvaraiset numeroiden täsmäykset lankeavat tähän kategoriaan. Sellainen, että nappaa vaikka epämääräisen kourallisen teelusikoita laatikosta ja niitä on juuri yhtä monta kuin kattamiasi kahvikuppeja. (Sinänsä hölmöä laittaa teelusikoita kahvikuppeihin, miksei ole olemassa erikseen kahvilusikoita, vai onko?). Jos vielä nappaa nipun serviettejä ja niitäkin on juuri oikea määrä niin sitten alkaa jo pelottamaan.

Joskus ollessani aikeissa soittaa ihmiselle ja tapaillessani puhelinta tai näppäillessäni kyseisen henkilön numeroa, tämä henkilö soittaa minulle. Tämä jos jokin on hyvän onnen enne. Mitä harvinaisemmasta soittajasta on kysymys sitä isompaa onnea on tiedossa. Niin tai niinhän minä haluan uskoa. Väliäkö sillä tuoko se onnea vai ei, positiiviselle asenteelle on aina käyttöä. Nämä hyvän onnen uskomukset ovat hieman samanlaisia kuin horoskoopit, niihinkin minä uskon vain silloin kun ne lupaavat jotain hyvää.

Sellaisena aamuna

Sellaisena aamuna olisi pitänyt jäädä kotiin nukkumaan. Mikään ei onnistunut, sujunut eikä varsinkaan toiminut, paitsi herätyskello.  Kolmannen torkkuherätyksen jälkeen Sara pakotti itsensä kylmään kylpyhuoneeseen, suihkuun ei ollut enää aikaa, niinpä hän tyytyi pikaiseen aamupesuun.  Saran tukka olisi kaivannut pesua, mutta hän kietoi sen kireälle poninhännälle, niin tiukalle, että silmätkin saivat kaipaamansa luomien kohotuksen.  Pukiessaan Sara onnistui rikkomaan kahdet sukkahousut, toiset rikkoi karhea kantapään ja toiset lohjennut kynsi.  Kolmatta sukkahousupakettia ei ollut joten Sara liimasi silmänpaon kynsilakalla ihoonsa.

Sara päätti herättää itsensä kofeiinilla, mutta onnistui vain polttamaan kielensä kuumalla teellä. Tässä kohdassa olisi ollut aikalisän paikka, normi-ihminen olisi ymmärtänyt, että joku oli laskettanut kirouksen Saran ylle tai tehnyt temput voodoo –nukella, mutta kaiken sen kiireen keskellä Sara piti aamua itselleen melko tavanomaisena.  Häntä kenties hämäsi se, että hammastahnaa ei roiskunut vaatteille ja eyeliner levittyi halutulla tavalla. Seuraava takaisku iski vasta pysäköintialueella kun Sara huomasi unohtaneensa illalla jumpasta kotiutuessaan kytkeä Toyotansa lokilämmittimeen.  Sara oli pukeutunut turhan kevyesti ja sai nyt kärsiä unohduksestaan palellen.

Sisäinen autopilot ohjasi Saran töihin ja aamupäiväkin sujui rauhallisesti, työt olivat rutiiniluonteisia ja puhelin kiusasi häntä niukasti.  Syömätön aamupala kostautui vatsan äänekkäinä valituksina ja Sara hiipi katseita vältellen kanttiinikaapille suklaa ostoksille. Syntiset kalorit valuivat vatsaan ja katuvaisena Sara palasi huoneeseensa.  Oliko mitään lohduttomampaa kuin väsynyt tiistai aamupäivä? 

Sara päivitti asiakastietoja tilauskantaan ja ajoi raportin juuri päättyneen tammikuun myynneistä. Hulppea uusi verkkotulostin kurttasi neljännesriisin paperia raportin tulostuksen ja kopioinnin yhteydessä. Viiden minuutin työhön tuhlaantui puolisen tuntia ja Sara joutui kiirehtimään ehtiäkseen toimittamaan raportin kopioineen esimiehelleen Lasselle. Lasse Kallion työhuone oli kolmannessa kerroksessa ja Sara valitsi portaat hyvitykseksi syödystä suklaasta. Valitettavasti hetkellinen kunnostautuminen kostautui kun Sara horjahti ja Lassen odottamat paperit leijailivat pitkin portaita. Sara totesi, että paperit olivat esittelykelvottomia kastuttuaan kenkien kastelemissa portaissa.  Saran suusta kirposi perkele juuri kun Lasse ilmestyi portaiden ylätasanteelle kahvikuppi kädessään ja jäi virnistellen tarkkailemaan Saran toimia.  

-Ei niitä nyt siinä rappusilla olisi kannattanut lajitella, Lasse naljaili.  

-Uusi tulostin luuli olevansa silppuri, Sara yritti keventää.  -Mulla menee hetki ennen kuin saan uudet toimitettua.

-Ei mitään kiirettä, Lipponen ilmoitti junansa saapuvan ainakin puoli tuntia myöhässä, Lasse sanoi ja häipyi kokoushuoneen suuntaan.

Kerrankin Lipposesta oli jotain iloa ja hyötyä. Sara vei paperit silppuriin ja tulosti raportin uudelleen. Verkkotulostin ikään kuin vaistosi Saran kireyden ja toimi nyt moitteettomasti. Sara nitoi raportin ja valitsi hissin välttääkseen portaat. Hissin oven sulkeutuessa Sara päätti lähtevänsä lounaalle vietyään raportin samalla kun hän tuijotti peilikuvaansa oikoen otsalle karanneita hiuksiaan. Hissin oven väliin ilmestyi käsi ja Lipponen astui  hissiin. Sara ei voinut sietää Lipposta, miestä joka puhuessaan naisille ei katsonut silmiin vaan parikymmentä senttiä alemmas. Mies puhui tisseille. Lipponen oli viisikymppinen vatsakas mies, jonka maailmassa naisten paikka on kotona lasten parissa. Työelämässä kaikki naiset olivat hänelle sihteereitä joiden tärkein tehtävä oli kahvinkeitto ja toimiston sulostuttaminen, mieluiten lyhyissä hameissa ja avonaisissa paidoissa. 

-Mitä mimmi? Joko on sumpit pihisemässä? Lipponen aloitti. Sara hymähti ja virnisti väkinäisesti Lipposen pervolle sutjautukselle. Sara tuijotti tiiviisti raporttia ja yritti lähettää Lipposelle sanattomasti viestiä, että mikäli tämä halusi vielä huomennakin hengittää, niin nyt olisi hyvä hetki olla kerrankin ihan hiljaa.

Lipponen oli hiljaa, mutta hissin konehuoneesta kuului pamaus, hissin valot sammuivat ja hissi hyytyi kerrosten väliin. Siinä Sara sitten oli jumittuneessa hississä maailman kaikkeuden kenties ällöttävimmän keski-ikäisen aluepäällikön kanssa.

Sara painoi hälytysnappia, mitään ei tuntunut tapahtuvan. Lipponen kaivoi taskusta puhelimensa ja totesi, ettei puhelin löytänyt kenttää.

Kipu ei ole ystäväsi

Kun ihmisellä on kipuja, kaikki muu on toisarvoista. Mitä kovempi kipu, sitä turhempaa on kaikki muu kuin kivusta eroon pääseminen. Ihminen ottaa lääkettä, hieroo kipeää kohtaa, yrittää nukkua, laittaa voidetta ja saattaa mennä lääkäriin, hierojalle, naprapaatille, hammaslääkärille tai kansanparantajalle.  Ihminen tutkii kirjoja ja internetiä löytääkseen syyn ja helpotuksen. 

Usein kipu helpottuu lääkkeillä, joko lääkärin määräämillä tai ihan tavallisilla särkylääkkeillä. Joskus kipu johtuu viruksesta ja aika on ainoa lääke. Uni ja lepo sekä runsas neste voivat helpottaa oloa. Se, että joku silittää tukkaa, pitää hyvänä ja välittää voi auttaa kovasti. 

Kun kipu ei lopu, maailma muuttuu. Siinä maailmassa on vain parempia ja huonompia päiviä. Ensin hakee apua uudestaan ja uudestaan. Kokeilee kaikkea, moneen kertaa. Tutkii ja lukee, puhuu kivusta kaikille vastaantulijoille. Ei puhu siksi, että haluaisi puhua kivusta, vaan siksi, että ehkä juuri tämä vastaantulija tietäisi mikä kipuun auttaa. 

Kipua tutkitaan. Hetkittäin joku tuntuu ymmärtävän kipua ja kertoo jopa tietävänsä mistä kipu johtuu ja mikä siihen auttaa. Toivo kivuttomuudesta herää. Pettymys kasvaa päivä päivältä kun kipu ei häviä. Jos tälle jaksolle osuu parempi, hyvä tai jopa erinomainen päivä, voi hetken kuvitella kivun oikeasti hävinneen. Kyyneleet ovat polttavia kun kipu palaa. 

On päiviä, että kivun lisäksi auttajat leimaavat sinut hulluksi. Mielenterveyttäsi epäillään, sinä kuvittelet kipusi. On päiviä, että kanssa ihmisesi eivät enää muista, että sinua koskee. Se, että et puhu enää kivusta joka päivä tai viikko, ei tarkoita sitä, että kipua ei enää olisi. On päiviä, että et ajattele kipua, vaikka se on läsnä. On päiviä, että koet kivun olevan osa sinua. Pelottaa, eikö kipu enää koskaan häviä?

Kipu vaikuttaa elämääsi. Et enää elä täysillä. Saatat päättää elää kivusta huolimatta, mutta se on itse petosta. Kipu rajoittaa sinua. Hyvinäkin päivinä ja jaksoina varot tekemisiäsi, jotta kipu ei palaisi. Et uskalla edes sanoa ääneen, että nyt on hyvä jakso, koska se todennäköisesti tarkoittaisi sen loppumista. 

Kipu tekee sinusta kiukkuisen ja väsyneen. Kipu on pelkoa. Jos kivulle olisi syy,  jokin mikä selittäisi sen, olisi sen kanssa paljon helpompi elää. Kun kivun syytä ei tiedä, ei voi tehdä mitään sen poistamiseksi tai edes hyvien päivien lisäämiseksi.  Joskus toivoo, että kipu kasvaisi niin helvetilliseksi, että sen syy selviäisi. Jonkun olisi pakko tehdä jotakin kivun hoitamiseksi.  

Kipu ei ole ystäväsi, etkä halua tottua siihen. Salaa toivot, että jonakin päivänä syy selviää tai kipu mystisesti katoaa. Sitä ennen olet valmis kokeilemaan lähes kaikkea ja tuhlaamaan käsittämättömät määrät rahaa päästäksesi eroon kivusta.