Liikuntaa limiiteillä

Liikun aika paljon. Joskus liikuntaharrastamiseni eskaloituu lähelle addiktoitumista. Tulee päiviä jolloin en voi elää itseni kanssa, ellen ole liikkunut. Unohdan usein levon ja palautumisen merkityksen. Liikuntapäiväkirjani ei ole täydellinen ellei se ole täynnä merkintöjä.

Sen lisäksi, että välillä liikkumiseni hipoo urheiluhulluutta, liikun lähes aina todella argressiivisesti. Toteutan autopilotilla aika lailla ajatusta "no pain, no gain" eli vapaasti suomennettuna "ei tuskaa, ei tuloksia". Alitajuntaisesti liikunnan pitää mielestäni siis tuntua ikävältä, en useinkaan tietoisesti pyri siihen. Toisaalta on hyvä, että pyrin pois mukavuusalueeltani. Ilman mukavuusalueelta poistumista joutuisin todennäköisesti jäämään sohvalle syömään herkkuja ja liikuttamaan ainoastaan kaukosäädinsormeani. Mutta miksi lähes aina löydän itseni lähes kuoleman kielistä ja veren maku suussa?

Koululiikunta oli usein mielestäni epämiellyttävää. En tiedä johtuiko se kiireestä vai siitä, että peruskoulun liikunnanopetus oli nuoruudessani todella ala-arvoista, ainakin minun osaltani. Jotenkin koululiikunta pilasi liikunnan ilon minulta moneksi vuodeksi. Typerääkin typerämmän tamburiinijumpan ja sääntöjä kaipaavan neljänmaalin tahkoaminen ei kai koskaan pyyhkiydy pois muistoistani.

Yksi syy liikuntasuorittamiseni masokistisuuteen ovat liikunnan tuottamat endorfiinit. Jos otan itsestäni lähes kaiken irti pääsen varmemmin nauttimaan siitä hyvänolon euforiasta. Lörpäskästä leppoisasta liikunnasta ei valitettavasti aina saa leppoisaa hyvää mieltä ja raukeaa oloa. Sanotaan, että kun mieli on väsynyt pitää rasittaa kroppaa ja kun kroppa on väsynyt pitää rasittaa mieltä. Istun tietokoneella tai autossa päivittäin pelottavan paljon. Olen väsynyt, mutta usein huomaan, etten olekaan fyysisesti väsynyt. Liikkumalla katoaa valeväsymys, päänsärky ja jumittavat lihakset. Kun endorfiiniraukeus katoaa tunnen itseni usein hyvinkin energiseksi, puhunkin Duracell-pupu -ilmiöstä.

Tottakai haluan myös kuluttaa liikunnan aikana mahdollisimman paljon kaloreita, jotta voisin syödä enemmän. Intesiivinen liikunta kuluttaa enemmän kuin kevyt höntsäily. Eniten kuitenkin kaipaan liikunnan intensiivisyydeltä muiden asioiden unohtamista. Ohjatuilla koreografisilla tunneilla pystyin nollaamaan koska oli pakko seurata ohjeita ja tyhjentää aivot muista turhista ajatuksista. Kuntosalilla ja lenkillä huolien, murheiden ja tekemättömien töiden unohtaminen on vaikeampaa. Kun laittaa itsensä koville, on pakko miettiä montako toistoa vielä on jäljellä tai vaikkapa lenkillä on pakko keskittyä hengittämiseen tai siihen oksentaako kohta vai ei?

Joskus (yhä useammin) fysiikkani kuitenkin kiukuttelee kun noudatan tuskan lakeja. Ihan lapsuudesta asti juuri kehoni on ollut se, joka on asettanut rajoja liikkumiselleni. Silti koettelen rajojani edelleen. Joskus pidän itseäni jopa tyhmänä, koska tuntuu, etten koskaan opi kuuntelemaan kehoni viestejä. Viimeisen parin vuoden aikana normaalit liikunnasta kipeytyneet lihakset ovat olleet pientä jatkuviin kremppoihin ja ongelmiin verrattuna.  Minulle on ehdotettu pitkää taukoa liikunnasta. Jaksoin pari viikkoa, sitten oli päästävä. Aluksi sattui todella paljon, mutta ylimääräiseenkin kipuun tottuu yllättävän nopeasti. Nähtäväksi jää aiheutanko enemmän pysyviä vaurioita vai häipyykö kipu pikkuhiljaa kokonaan.

Kai minun pitäisi opetella liikkumaan lempeämmin. Kuunnella paremmin kehoani. Muistaa levon ja palauttelun merkitys. Tai sitten vaan paahtaa täysillä niin kauan kuin kroppani kestää. Kai tärkeintä on kuitenkin, että liikunta on mielekästä?

Aikuisten kutsu mua

Lukiolaiset käynnistivät 28.8. loistavan kiusaamista vastustavan kampanjan nimeltä  #Kutsumua. Kampanja on levinnyt todella nopeasti lukiolaisten piiristä valtakunnalliseksi kampanjaksi ja pian saamme takuulla todistaa miten kampaja leviää ympäri maapalloa. Kaikki aseet kiusaamista vastaan ovat loistavia ja tämä kampanja on mielestäni yksi onnistuneimpia. Hienoa!


Kampanja on saanut minut miettimään kiusaamista todella paljon. Olen miettinyt miten itse lapsuudessani ja nuoruudessani kokemani kiusaaminen on vaikuttanut minuun niin paljon. Itsetuntoni on nelikymppisenäkin vielä hieman hatara, todennäköisesti en koskaan saa kiusaamisen aiheuttamien haavojen arpia täysin kadotettua.

Olen pohtinut myös sitä, miten ihan pienet lapset tai alakouluikäiset kiusaavat ja nimittelevät toisiaan varsin avoimesti. Kiusaamiseen on helpompi puuttua ja sitä vastaan on aseita. Nykyään kiusaamisesta on oikeasti tehty todella kiellettyä, minun lapsuudessani kiusaamisesta kertovalle saatettiin helposti antaa "kaipuripukin"-leima. "Älä ole moksiskaan", "Eihän haukku haavaa tee" tai "Anna samalla mitalla takaisin"  olivat ihan käytettyjä lauseita. Nykyisin ollaan heti varsin vakavia kun koululainen kertoo kiusaamisesta.

Kun lapsuus jää taakse kiusaaminen muuttuu toisenlaiseksi. Aikuiset puhuvat pahaa toistensa selkien takana, juoruvat pahantahtoisesti ja sulkevat ulkopuolelle. Pinnallisesti asiat ovat usein kunnossa, mutta pinnan alla kytee. Työyhteisöt, naapuristot, seurat, harrastepiirit ja jopa omat sukulaiset voivat kohdella aikuisia ihmisiä todella inhottavasti. Koululaisten kiusaaminen on todellakin lastenleikkiä siihen nähden miten pahoja ja ilkeitä fiksut aikuiset voivat olla toisilleen.

Itsellänikin on kokemusta ulkopuoliseksi jäämisestä, itseeni kohdistuneista perättömistä huhuista ja ystävinä pitämieni ihmisten pettämäksi tulemisesta. Tällä hetkellä tietäisin myös täysin mitkä kaksi nimeä vetäisin yli rasteilla omassa kutsu mua -paperissani, mutta molemmat nimet ovat aivan liian kipeitä asioita minulle, että voisin niitä edes omassa blogissani ääneen sanoa. Tiedän varmuudella, että niin minusta puhutaan selkäni takana vaikken sitä mitenkään todistaa voikaan.

Miten me aikuiset voimme odottaa, että lapset oppisivat olemaan kiusaamatta kun itse emme pysty esimerkkiä näyttämään? En minä itsekään mikään enkeli ole, mutta Kutsu mua -kampanja on saanut minut ainakin pohtimaan miten itsekin voisin omaa käytöstäni parantaa ja toimia jatkossa siten, ettei kukaan tulisi kiusatuksi tai edes epäoikeuden mukaisesti kohdelluksi.

Jos kylvää hyvää, niin niittääkö myös?

Harmittaa kun ihana aurinkoinen ja lämmin kesä on takana. Edessä on työntäyteinen syksy. Sataa ja tuulee, pian on pimeääkin. Ainakin minulla sää vaikuttaa kummasti myös mielialaan. Ruikutan jonkin verran aina, mutta ankealla säällä minä ainakin turhaudun, kiukustun ja ahdistun huomattavasti helpommin kuin auringonpaisteessa. Stressi vaanii jokaisen nurkan takana ja ketutuskynnys alkaa näyttämään alamäeltä.

Ajattelin tänä syksynä suorittaa poikkitieteellisen sekoilevan testin. Olen päättänyt olla ahdistumatta mistään. Olen päättänyt olla yltiöpositiivinen ja hyväntuulinen. Siis aina. Tai siis aina hereillä ollessani. En kiukustu, en stressaannu enkä edes itsekseni juputa. Jos, tai siis kun, tai siis aina kun tulee kökköä vastaan, iloitsen saamistani haasteista. Pääsen näyttämään miten loistavasti selviydyn milloin mistäkin tilanteesta.

Aion olla niin aurinkoinen, iloinen ja hyväntuulinen, että synkimpiä aikalaisiani alkaa oksettaa. Juuri se hahmo, jonka lääkityksen kaikki haluaisivat joko kopioida tai tuhota. Suunnittelen, että kehun kaikkia ihmisiä sekä päin naamaa että niiden selän takana. Halailen paljon ja teen hassuja juttuja vaan ilahduttaakseni muita ihmisiä. Yritän myös saada muita mukaan hörhöilemään ja kikattelemaan.

Olen suunnittelut myös, että yritän olla myös itselleni ihana. En puhu pääni sisällä rumasti itselleni. En siis sano itseäni tyhmäksi, laiskaksi, lihavaksi enkä rumaksikaan. Etsin itsestäni positiivisia puolia ja korostan niitä. Alleviivaan sitä, miten ihanan aurinkoisen ihanan positiivinen olen. Palkitsen ja hemmottelen myös itseäni.

 Jos oikein kylvän tätä elämän iloa ja hyvää mieltä ympärilleni, niin jännittävintä on nähdä pääsenkö myös sitä niittämään? Kuulostaa hauskalta, mutta koska itseni tunnen niin tiedän, ettei tämä "hymy pyllystä huulille" -operaationi tule olemaan helppo. Teeskennellyllä aurinkoisuudella ei nimittäin pitkälle pötkitä. Jos hymy muistuttaa enemmän väkinäistä irvistystä, se ei taatusti tartu kenellekään. Aitous on menestymisen edellytys tässäkin asiassa. Yrittää aion joka tapauksessa, päivän kerrallaan. Jos tulee juputus päiviä väliin niin seuraavana päivänä taas aloitetaan hymyllä. Kuten laihdutusprojekti ei kaadu yhteen mässäilypäivään, hyväntuulen projektikaan ei kaadu yhteen ketutukseen, tiuskahdukseen tai pahansisuiseen juoruun.

Isä

Olin isän tyttö. Aina.

Murrosikäisenä salamoi ja kipinöi, ehkä osin samankaltaisuuksiemme vuoksi, mutta ehkä myös siksi, että isälle oli kenties vaikeaa nähdä pikkutyttönsä kasvavan isoksi. En tiedä.

Kun halusin lähteä vaihto-oppilaaksi, isä päästi minut matkaan itkien "eihän lapsia tehdä siksi, että ne lähtevät pois." Eiväthän lapset lähde vaan aikuiseksi kasvaneet lapset. Palasin kuitenkin. Olemme kai aina vanhemmmillemme lapsia. Niin olen päättänyt omien murujenikin kanssa, ihan sama kuinka isoiksi kasvavat, minun vauvojani ovat aina.

Ei isäni ollut täydellinen ihminen. Kukapa olisi? Eikä hän päiväkirjojeni mukaan aina ollut edes täydellinen isäkään. Hieno ihminen hän oli silti. Hienointa hänessä oli hänen sydämensä. Isä oli hyvä ihminen. Rehellinen ja aito. En koskaan ajatellut, että isä olisi vetänyt mitään roolia tai yrittänyt olla jotakin muuta mitä oli. Hän oli aina oma itsensä, hyvässä ja pahassakin.

Pahaa hänessä oli vähän. Enemmänkin kyseessä oli kiivas temperamentti ja äkkipikaisuus. Tiedän asian, koska mainitut ominaisuudet ovat geeneissä siirtyneet minullekin. Juttuja olen toki kuullut isäni nuoruuden toilailuista, mutta toisaalta kukapa ei nuorena olisi jotakin hullua ja typerääkin tehnyt. Mitä enemmän ikää hänelle tuli, sitä leppoisampi hän oli.

Isäni oli ahkera. Jossain välissä hän sai lisänimen Höyry-Paappa. Silloin hän ei ollut vielä lähelläkään papaksi tulemista, vaan nimi Paappa juonsi juurensa hänen tavastaan kehoittaa laittamaan asioita: "Paappa tämä sinne".  Isäni kuului sataprosenttisesti on/off -ihmisiin. Aina täysillä kunnes homma tuli hoidettua tai totaali väsymys iski. Niin hän eli elämänsäkin, niin täysillä kuin pystyi, ihan loppuun asti. Eniten lopun sairastelussa häntä ahdistikin juuri se, kun ei voinut mitään tehdä. Elämän päiviä olisi jopa saattanut olla enemmän ellei hän viimeiseen asti olisi uhmannut kaikkia käskyjä ottaa "rauhallisesti."

Isä myös rakasti täysillä ja ehdoitta. Todella harvoin hän edes puhui kenestäkään ihmisestä mitään pahaa, pikemminkin vain ohitti ne ihmiset, joista ei pitänyt. Hän pyrki näkemään aina se positiivisen puolen ihmisissä sekä asioissa. Onneksi myös tämän piirteen olen häneltä perinnyt. Isälläni oli suuri sydän. Isän herkkyyden olen perinyt myös. Ne tuhannet kerrat kun yhdessä katselimme televisiota ja väistelimme toistemme katsetta, koska molemmilla oli tippa silmässä. Pelin henki oli, että yritti pidätellä kunnes toinen ei enää pystynyt ja sitten pystyi laittamaan omat kyyneleensä toisen "no kun sie aloitit" - piikkiin.

Rakas isä oli ihana pappa. Ja niin helposti kiedottavissa pikkurillin ympärille. Pappana hänessä ei ollut ripaustakaan siitä vähän ankarasta isästä. Lapsenlapsilleen hän salli paljon enemmän.

Pian tulee kuluneeksi vuosi siitä kun isä lähti jonnekin parempaan paikkaan. Enää en ajattele häntä ihan joka päivä, mutta ainakin joka toinen päivä. Joskus suru tulee vielä ihan yllättäen, mietin jotakin asiaa jonka haluaisin kertoa isälle, tai kuulen hyvän vitsin ja tiedän, että isä tykkäisi siitä. Joskus vain haistan tuoksun tai näen isän näköisen ihmisen ja sydän hypähtää. Luulen, että isä on lähellä vaikken häntä nää. Sydämessäni hän on aina.

Äidillisiä ohjeita

Kun esikoinen alkaa lähestyä täysi-ikäisyyttä, niin jotenkin tulee sellainen olo, että haluaisi varmistua siitä, että hänellä olisi kaikki tarpeellinen äidiltä omaksuttava tietous hallinnassaan. Miten sitä ikinä voisi kaiken tarpeellisen ja tarpeettoman tiedon siirtää lapselleen ilman, että on hössöttävä tai yli-huolehtiva. Pitääkö vaan luottaa siihen, että lapsi kysyy äidiltä kun tulee tiukka paikka? Vai onko se nykyään vain KVG-linjausta? Ainakin vielä tuntuu ihanalta, kun kotona asuva nuori kääntyy joskus hassuiltakin kuulostavissa ongelmissaan äidin puoleen. Ja kummasti sitä, itsekin vielä ihan säännöllisesti kysyn äidiltä asioita, keneltä sitten?

Mitä jos en itse olisikaan neuvomassa lapsiani kun he aloittelevat omaa elämäänsä? Voisinko mitenkään kirjoittaa edes sataa parasta neuvoa heille perinnöksi? Tai edes kymmentä? Enkä nyt ajattele mitään sellaisia elämää suurempia vaikeatajuisia ihmissuhde- tai elämäntaito-ohjeita, vaan ihan niitä käytännön vinkkejä ja ohjeita.

Niinpä ajattelin, että jos edes muutaman omalta äidiltä tai oman kantapään kautta opitun kikkakolmosen kirjaisin ylös. Saattaisipa siitä hyötyä omien tyttärieni lisäksi muidenkin äitien tyttäret ja pojat.

Toivottavasti tämä ei nyt ala kuulostamaan ihan niksi-Pirkalta. 


Ihmesienet ovat todellakin ihmesieniä! Ihmesieni, se valkoinen neliskanttinen noin euron hintainen kapistus, pyyhkii pois lähes kaikki epämääräiset tahrat ja kiillottaa hanat sekä altaat. Ihmesieni pelastaa tussilla "koristellut" parketit ja punaviinillä marinoidut kaakelit. 

Suola auttaa lihaskramppeihin. On tärkeää juoda tarpeeksi ja syödä monipuolisesti. Kun yöllä herää siihen, että pohjeesta, jalkapohjasta tai reidestä "vetää suonta", imeskele meri- tai ruususuolarae, laita jalkaasi villasukka ja kävele vähän. Auttaa ihan varmasti minuuteissa.

Kylmäpakkaus pyyheeseen käärittynä (lumi tai pakastevihannespussit toimivat myös loistavasti) auttaa parhaiten nenäverenvuotoon. Tämän omat tyttäret jo osaavatkin!

Jos joutuu pakkaamaan ostokset kaupan muovikasseihin ja pakkaa ne sitten auton takakonttiin, pussin suut kannattaa laittaa yksinkertaiseen solmuun (ei umpisolmuun). Silloin täyteen pakatun muovikassin sisältö kestää pienen huojumisen ilman, että ostokset leviävät pitkin auton takalaaria.

Jos kynsilakan poistoaine on loppu ja kynsilakka kaipaa poistamista, levitä ohut kerros kynsilakkaa kynnelle ja pyyhi se muutaman sekuntin kuluttua pois. Uusi kynsilakka vie mennessään myös vanhaa.

Hammastahnalla voi kiillottaa hopeaa. Ruokasoodalla voi harjata hampaista tummentumia. Ruokasoodalla saa myös kaikenlaisia pahoja hajuja pois. Esimerkiksi hikisiin lenkkitossuihin ripoteltu ruokasooda poistaa hienhajun (no ehkei ihan kokonaan). Antaa jauheen muhia siellä vaikkapa vuorokauden ja imuroi sitten pois. Kerran lapsi oksensi kangas sohvalle ja ostin vaikka minkälaisia pesuaineita ja hajusteita, mutta sohva haisi aina vaan oksennukselle. Tein ruokasoodasta ja vedestä tahnan ja hankasin sillä sohvaa  - voilá haju katosi. Ruokasoodalla voi hangata myös hampaita - tummentumat katoavat hieman (tosin luulen, että tätä hammaslääkärit eivät suosittele).

Kaupasta ei kannata ostaa suihkutettavia yleispesuaineita. Itse ostan yleispesuaine pullon, josta kaadan suihkupullon pohjalle ainetta ja sen laimennan vedellä. Aine on riittoisaa ja toimii, samalla kodin kemikaalikuormitus pysyy kohtuullisena.

Nokkosen polttamaan auttaa jääpala tai hammastahna.

Tuttu naama

Minulla on kiusallisen hyvä kasvomuisti. Yleensä osaan myös yhdistää tutut kasvot paikkaan ja aikaan. Luulen, että muistini toimii valokuva -muistin kaltaisesti. Ihan täydellistä valokuvamuistia minulla ei valitettavasti kuitenkaan ole, tai sitten otan kuvia varsin valikoivasti. Kun näkee lähikaupan kassaneidin uimarannalla, niin voi joskus mennä hetki ennen kuin raksuttaa. Kenties hupaisin tilanne minulle on kasvomuistini kanssa tapahtunut kerran Nokian kylpylässä. Olin pienen tyttäreni kanssa saunassa ja lauteille tuli todella tutun näköinen nuori nainen, joka katsoi tuttavallisesti hymyillen minua. Olin varma, että tunnen naisen ja tiedän miltä hänen puheäänensä kuulostaa. Koska suurin osa ihmisistä, jotka minä tunnistan ja muistan, eivät tunnista tai muista minua, päätin, että pidän suuni kiinni ennen kuin saan pähkittyä mistä kyseisen ihmisen tunnen. Mietin ja mietin, mutta en vaan saanut kiinni mistä ihmisen tunnen. Koska asia kiusasi minua, niin oli hyvin lähellä, etten kysynyt naiselta, "ollaanko oltu joskus samassa koulussa, tai jotain?" Maltoin kuitenkin pysyä hiljaa, onneksi. Iltaisella saman kylpylän ruokaravintolassa saunassa tapaamani nainen tuli vastaan meikattuna ja laitettuna. Kyseessä oli oli muutaman vuoden takainen tangokuningatar Tiina Räsänen!

Hyvästä kuvamuistista on hyötyä myös navigoidessa. Karttapääni toimii vaikka olen tosi onneton ilmansuuntien kanssa. Tiedän, että aurinko nousee idästä ja laskee länteen (älkää vaan sanoko et se oli just päin vastoin), mutta muuten olen aika pihalla. Joskus jopa oikea ja vasen voivat mennä sekaisin, tosin tässä suhteessa vuodet aerobicissä ovat auttaneet, siellä kaikki alkaa aina oikealla jalalla. Ilmansuuntaongelmistani huolimatta löydän paikasta a paikkaan b, enkä puhu nyt siitä pienestä kotikaupungistani, vaan tätä taitoa on testattu myös isoissa maailman kaupungeissa. Joskus toki ehkä olen ollut onnekas, mutta olen vakuuttunut siitä, että minulle on annettu jokin sisäinen kyky kaupunkisuunnistukseen. En muista tilannetta, missä olisin eksynyt tai etsinyt jotakin paikkaa tuskastumiseen asti. Sen sijaan muistan tilanteita, missä olen joutunut kinaamaan toisen henkilön kanssa kun minua on yritetty viedä väärään suuntaan.

Tänään muistini kiusaa minua nimien kanssa. Näen ihmisen tai asian hyvin selvänä, mutta nimi ei vaan tule mieleen. Nimi on "kielen päällä". Mitä enemmän yritän tätä ärsyttävää nimeä palauttaa mieleeni, sitä kauemmas se tuntuu lipuvan. Joskus käyn mielessäni aakkosia läpi, maistelen kirjaimia, olisiko nimi voinnut alkaa jollakin kirjaimella? Yleensä on helpointa luovuttaa miettiminen. Hetki sen jälkeen nimi tulee kirkkaana mieleen. Hassua, mutta yleensä minun on pakko sanoa ääneen nimi tai asia mitä olen aikaisemmin miettinyt.

Jos kerran on siunattu hyvällä pärstäkerroin muistilla niin onhan se ymmärrettävää, että joskus jollakin muulla sektorilla tökkii. Eniten muistini tökkii silloin kun olen nukkunut vähän tai huonosti. Tai kun stressi iskee. Mitä enemmän asioita on muistettavanani sitä varmemmmin jossain kohdassa tapahtuu "ison pyörän heittoa". Koska tiedostan tämän, teen aina listoja asioista tai tripla varmistelen asioita. Olihan levy pois päältä, onhan avaimet, muistinhan kaiken? Ja silti se iso pyörä heittää. Löydän avaimet jääkaapista tai kuten viimeksi olin jättänyt päivän postit auton katolle. Onneksi ei ollut kovin tuulinen päivä, siellä ne nätisti kököttivät odottamassa.

Onneksi nykyään on erilaisia muistinvirkistämisvälineitä. Toisaalta parhaiten muistiani auttaa kuitenkin ihan perinteinen paperikalenteri. Ilman sitä olisin totaalisen pulassa. 

Nätti kuva

Minusta otetut valokuvat näyttävät aina kamalilta. Ainakin lähes aina. Jotkut lapsuuden ja nuoruuden "kamalat" kuvat eivät enää näytä niin kamalilta, nyt voin ymmärtää, että niissä on vain hölmö ilme, typerät vaatteet tai hassu tukka.

Kun katson itseäni peilistä näytän äärimmäisen harvoin edes juuri heränneenä tai kipeäni niin kamalalta kuin vaikkapa täydessä tällingissä serkun häissä otetuissa kuvissa. Tuntuu, että kuvassa on joku ihan muu kuin minä. Tässä kohdassa piti olla jokin todella kauhea kuva minusta, mutta päätin säästää teidät siltä sekä itseni siltä, että kuva pian leviäisi internetissä youtube -kevennyksenä.

Kamera ei valehtele ja peilistäkin pitäisi näkyä vain todellisuus, missä siis menee pieleen?
Peilistä ilmeisesti haen automaattisesti sopivan kuvakulman, jossa haluan itseni nähdä. En todellakaan purista kaikkia kolmea leukaa näkyviin tai pullista poskiani. Kuulemma siristän silmiäni hassusti katsoessani itseäni peilistä, ehkä se auttaa. Minulla on selkeästi jokin silmiensiristyszoom.

Minä

Valokuvia itsesestäni katsoessa tuntuu, että kuva on otettu aina juuri silloin kun näytän mahdollisimman typerältä. Tosin usein ammattivalokuvaajat ovat onnistuneet ottamaan minustakin ihan säädyllisiä kuvia. Ehkä ammattikuvaajatkin haluavat mielummin ikuistaa ihmisiä mahdollisimman kauniina tai komeana varmistaakseen muidenkin haluavan käyttävän palveluksiaan. "Jos tuo valokuvaaja on saanut Töppöjalka Tiinan näyttämään pitkäsääriseltä ja Möhömaha Martin näyttämään urheilulliselta, niin eiköhän minunkin kuvastani saada siedettävä?"

Filmikameroiden aikana ei ollut mahdollista valita filmille taltioituvia kuvia, niiden onnistuminen selvisi vasta kehitysvaiheessa. Digiaikana on onneksi mahdollista poistaa epäedulliset kuvat saman tien, valitettavasti vaan itse ei aina pääse muiden kameroiden valikoihin käsiksi. Pitäisi olla maailmanluokan tähti, että saisi valita itsestään julkaistavat kuvat.

Vähän aikaa sitten opastin lastani ottamaan kuvan minusta jostakin muusta kuva kulmasta kuin alhaalta ylöspäin (tiedättehän sen missä kaksi leukaa muuttuu viideksi ja silmäpussit toisiksi poskiksi). Minulle todettiin, että miksi pitäisi ottaa epätodellisia kuvia, jos kerran oikeasti olet sen näköinen? Väitän silti, että ihmisellä on oikeus kieltäytyä kuvista joissa hän omasta mielestään näyttää ihan kamalta. Olkookin se sitten muiden todellisuus ihmisestä.

Nuorena ammattilaisen kuvaamana

Helsingin Sanomissa oli mielenkiintoinen artikkeli äidin valokuvista 11.5.2014 Miksi äiti käyttää aina liian isoja vaatteita? Siinä Virpi Hämeenanttila ja hänen tyttärensä keskustelivat vanhoista valokuvistaan äideistään. Tytär muunmuassa näki Virpin nuoruuden kuvissa hänet ensimmäisen kerran hameessa. Mieleeni jäi kuitenkin lause missä tytär ihmettelee äitinsä aitoutta ja onnellisuutta nuoruuden kuvissa. Siihen Hämeenanttila toteaa: "Ne olivat onnellisia aikoja. Me olimme nuoria ja rakastuneita, minä ja sun iskä", hänen äitinsä vastaa. Ja selittää. Kun kuvan ottaa sellainen ihminen, joka näkee sinut kauniina, näytät kauniilta. Se on tärkeää." (HS 11.5.2014)

Itse pidän eniten käsivaralta tai matkapuhelimen etukameralla itse ottamista kuvistani. Uskoisin, että se on verrattavissa siihen peiliin katsomiseen. Voin katsoa itseäni sillä tavalla kun olen tottunut itseni näkemään. Tiedän, että on olemassa paljon ihmisiä, keitä nämä "selfiet" eli omakuvat ärsyttävät tavattomasti, vaikka taiteilijat piirisivät omakuvia  jo silloin kun kameraa ei vielä ollut edes keksitty.

Mielestäni ihmisellä on oikeus näyttää mahdollisimman hyvältä kuvassa. Ja uskon, että jos valokuvaaja rakastaa kohdettaan hän pystyy vangitsemaan rakastamansa ihmisen kauniina ja aitona. Eikä siihen tarvita kuvankäsittelyä.

Räjähdysvaara

Miten minä saavutankin joskus sen kiehumispisteen ja kiihdyn nollasta sataan ihan sadasosasekunteissa?

Kaunis kesäpäivä, hyvin sujunut työpäivä, mukava yllätystapaaminen ystävän kanssa. Pitkän ja erittäin vaikean talven jälkeen tuntui pitkästä aikaa aika pirun mukavalta. Myönnän, että fiilistä hieman sakotti auton tuulilasista löytynyt pysäköintivirhemaksu, mutta sekin harmitti vain hetken. Oikeastaan olin aamulla itsekin miettinyt pysäköintipaikkaa valitessani, että on vähän hiinä-ja-hiinä, että onko laillinen paikka. No, ei ollut. Ei tarvitse vastaisuudessa miettiä.

Kuva: Suomen Turvakilvet Oy

Kotona odotti kaaos, ei ollenkaan epätavallista. Mietin kuntosalille lähtemistä, mutta koska oli ollut mukava päivä päätin ensin siivoilla, jotta olisi illalla mukavampi tulla kotiin sieltä salilta. Siivosin keittiön ja imuroin. Hellepäivän ratoksi tuntui jo tässä kohdin, että näinkö sitä salitreeniä edes tarvittaisiin, hiki virtasi mukavasti. Matkalla salille hain hetken mielijohteesta lähikaupasta jäätelöä pakastimeen, vein pakkauksen kotiin. Olin poissa kotoa alle kymmenen minuuttia. 

Avasin oven, eteinen täynnä tavaraa ja joukossa vieraitakin tavaroita. Hillitsen itseäni kunnes pääsen olohuoneeseen asti. Siellä se oma suloinen lapsi istui riisumassa sateessa ryöpsytettyjä nappiksiaan ja mustaa tekonurmen myjyä on olohuoneen lattia valtoimenaan. Todettakoon tässä kohdin, että lapsen kaveri oli fiksusti riisunut omat jalkineensa eteiseen. Mutta taisin kyllä pelästyttää kaverin koska juuri siinä kohdassa tämä härkä näki punaista. Olin sisällä ehkä 45 sekuntia, mutta kuvittelin, että lapselle tuli selväksi siinä kohdassa, että a) olin juuri siivonnut, b) kun tulen salilta takaisin asioiden tulisi olla kuten ennen hetki ennen lapsen kotiin tulemista ja c) äiti on nyt hyvin hyvin hyvin vihainen.

Purkasin kiukkuani salilla. Hieman rauhoittuneena palasin kotiin, missä ei ollut tapahtunut mitään, paitsi, että nyt myös keittiön jokainen taso oli täynnä asioita. Tasot, jotka olin paitsi pessyt myös mikrokuidulla kuivannut, jotta ne olisivat tahrattomia. Tunnin hikinen urakka ja minä nautin työni tuloksesta...... sen 5 sekuntia ennen kuin kirmaisin sitä jäätelöä ostamaan. 

Arvannette, että otin ihan uudet vielä aikaisempaakin nopeammat kierrokset. Luulen, että naapuriin asti kuului, että minua "harmitti niin vietävästi" (hyperpaljon kaunisteltu ilmaisu siitä mitä tapahtui).

Vein itseni kylmään suihkuun. Sen jälkeen riehuin hetken vielä imurin kanssa. Keittiössä oli ihme kyllä tapahtunut suihkun aikana auttavaa toimintaa. 

Onko nyt sitten niin, että minulla ei ollutkaan oikeasti hyvä päivä ollenkaan? Vai mikä ihme

kuva google images

sai minut repeämään liitoksistani. Oliko tämä vaan se kuuluisa viimeinen pisara vai pistetäänkö kaikki PMS-oireiden piikkiin? Nuorempana tämmöistä sattui useammin, aikuisena olen hieman rauhoittunut ja joskus muistan laskea ensin kymmeneen. Tänään sitten vaan räiskyi ja salamoi. Tietysti tähän vielä voi lisätä sen harmituksen kun ei ole taaskaan pystynyt suhtautumaan aikuismaisen zen-rauhallisesti näihin arjen ahdistuksiin. Myönnän, että kaikki vesi kasvoillani ei tullut sieltä suihkusta.

Sokeutuisinko musiikin vuoksi?

Musiikki on aina ollut läsnä elämässäni. Musiikki on minulle niin tärkeä asia, etten tiedä, pystynkö sitä mitenkään edes lukijoilleni avaamaan. Jos minun pitäisi valita, sokeutuisinko vai kuuroutuisinko, juuri musiikki saattaisi saada minut valitsemaan elämän pimeydessä. En tiedä. Vaikea olisi valita, onneksi tuskin koskaan tarvitsee, toivottavasti ainakaan.

Olen laulanut ja kuunnellut musiikkia ihan pienestä lapsesta lähtien. Varhaisimmat lapsuusmuistot liittyvät musiikkiin. Tanssimiseen ja laulamiseen. Esiinnyin rimpsuisissa prinsessamekoissa (vanhoissa alushameissa ja muissa aarteisissa hepenissä) hyppynaruun laulaen. Muistan kun näin Armin ja Danny laulamassa "Tahdon olla sulle hyvin hellä" autokaupassa playbackinä ja halusin tietysti Armiksi Armin paikalle. Ei voinut lapsonen arvata miten kurjasti kauniin missin elämä sitten päättyikään. Dannystä en kyllä tainut tykätä silloinkaan.

Radiota kuunneltiin ja kaikki laulut opittiin nopeasti ulkoa. Kaverin kanssa keinuimme kerrostalon pihalla ja lauloimme kaikki laulut jotka suinkin osasimme, takuulla virsistä juomalauluihin. En kyllä muista ikinä kenenkään valittaneen, vaikka kerrostalo toimikin hyvin kaikupohjana ja saatoimme laulaa kovaa, korkealta ja ennen kaikkea tuntitolkulla. Ehkä olimme kuitenkin ihan hyviä. Vähän isompana teimme tanssikoreografioita ja esiinnyimme lähes yhtä innokkaasti. Myös automatkat menivät aina laulellen, vieläkin laulan aina autoillessani itsekseni tai tutussa seurassa. Kuinka usein olenkaan unohtanut hillitä itseäni liikennevaloissa ja onnistunut ilahduttamaan muita autoilijoita laulamalla yksin autossani. Pikkiriikkisen noloa, mutta onpahan pari kertaa sattunut, että viereisessä autossa on vedetty samaa radiosta tulevaa biisiä.

Halusin kovasti musiikkiluokille, mutta koska en osannu soittaa mitään instrumenttiä en tullut valituksi. Pelkkä lauluääni ei riittännyt. Kyllähän minä pianosta aina haaveilin ja alakouluikäisenä 21-näppäimisen urkuharmonin sainkin, mutta soittotunteja olisin tarvinnut. Kyllähän minä korvakuulolta soitin kahdella sormella ihan mitä tahansa, tosin enimmäkseen omaksi ilokseni. Laulun ja soiton välissä kuului tosin melko usein se kuuluisa "eiku".

Kun minusta ei sitten tullut soittajaa ja laulukin jäi pitkälti omaksi ilokseni, piti keskittyä musiikin suurkuluttamiseen. Joskus varhaisteininä sain ensimmäisen mankkani. Sellainen c-kasettisoitin-radio yhdistelmä, jossa oli kaksi kasettipesää. Kätevää, koska sillä pystyi radiosta äänittämisen lisäksi kopioimaan kasetilta toiselle musiikkia ja ajatelkaapas huipputeknologisella 80-luvulla niinkin scifiä, että kopioinnin pystyi suorittamaan tuplanopeudella. Kun kotiin hankittiin VHS-nauhuri aloitin myös musiikkivideoiden taltioimisen ja haaveilin, että saisin aikuisena ryhtyä tekemään ammatikseni musiikkivideoita.

Musiikkimakuni on laaja, joskaan ei kaiken kattava. Jokaiseen hetkeen ja tunnelmaan on oma musiikkinsa. Musiikki ja muistot liittyvät vahvasti yhteen. Jokin laulu vie hetkeen tai tunnelmaan, joka sitoo muistot tiettyyn paikkaan, ihmiseen, ajatukseen, tunnelmaan. Musiikki merkitsee tietysti myös tanssia; on vaikea istua paikallaan kun rytmikäs musiikki alkaa soimaan. Juoksen, kuntoilen, siivoan, autoilen ja teen töitä lähes aina musiikin kera. Joskus tarvitsen musiikkia rauhoittumiseen toisinaan piristymiseen. Kuinka monesta sydänsurusta olenkaan toipunut musiikin avulla. Musiikki voimauttaa. Yhtä tärkeää kuin rytmi ja sävel, ovat lyriikat. Joskus musiikin avulla on helpompi kertoa tunteista ja ajatuksista juuri osuvien laulunsanojen avulla. 

Harrastan myös musiikkiennustamista, jep myönnän, että tämä on noloa. Tosin taidan olla maininnut tämän nolohkon harrastukseni jo aikaisemmissakin kirjoituksissani. Kun mieltäni askarruttaa jokin asia niin esitän mielessäni kysymyksen johon seuraava radiosta alkava biisi sitten sanoillaan vastaa. Jotta ette ihan tuuliviirinä minua pitäisi, niin pidän tätä vaan sellaisena hassuna neuvonantajana, en nyt ihan musiikkiennustusten varaan jätä päätöksentekoani.

Musiikki liittyy ihan kaikkeen elämässä. Häihin, hautajaisiin, lapsen syntymään, iloon ja suruun. Arkeen ja juhlaan. On hämmentävää, kun joku joskus toteaa, ettei oikein ole musiikki-ihmisiä. Miten sellainen on mahdollista? 

Kirjoitettuani tämän taidan olla valmis valitsemaan sen sokeutumisen, ilman musiikkia olisi niin vaikeaa elää.

Odotan

Huijaan eniten itseäni.
Uskottelen,
odotan ihmettä.
Heittäydyn upottavaan pumpuliin,
laitan kuulokkeet korviin
ja suljen silmät.
Suljen itseni, kaikelta.

Haaleaa vettä,
tihku sadetta.
Kaukana tuulessa,
vain sanoja.
 
Yhden sanan ja kosketuksen päässä,
umpijäässä.
Syvällä sylissä ja kaukana kaikesta,
vain unelmissa.