Karkkilakko

Olen karkkilakossa. En syö karkkeja ennen kuin elokuussa, mahdollisesti jatkan vielä pidempään. Eikä tämä ei ole ensimmäinen kerta. Edellisellä kerralla lakkoa kesti reilu puolivuotta, olin etukäteen päättänyt päivän jolloin söisin jälleen karkkia. Päätin, että koska lakko meni hyvin en sen jälkeenkään ostaisi itse karkkia, söisin vain jos tarjottaisiin. Pikku hiljaa ajauduin syömään karkkia ainakin kerran viikossa ja myös ostamaan sitä itse. En ole karkkilakossa laihtumisen toivossa,  haluan vain kontrolloida itseäni, osoittaa tahdonvoimaa ja mielen lujuutta.
Seuraavan kerran syön karkkeja siis elokuun loppu puolella. Vakavasti pohdin jälleen, josko jatkaisin karkkilakkoa pidempään, vaikkapa jouluun asti. Ihan hyvin ihminen pärjää ilmankin, karkeissa ei liene tasapainoiselle ruokavaliolle tärkeitä vitamiineja tai hivenaineita. Vaikka joskus kyllä myönnän ikävöiväni lakritsaa, salmiakkia, vihreitä hedelmäkarkkeja ja suklaata. Onneksi on olemassa leivonnaisia, jälkiruokia ja jäätelöä, niillä saa kummasti makeanhimoa hillittyä. Elämä ilman karkkeja on selkeästi osoittanut sen, että saan selitellä karkkilakkoani ihmisille. Pitäisi ilmeisesti olla diabeetikko, jotta karkittomuus olisi sosiaalisesti hyväksyttävää. Laihtumisenhalu tai vedonlyönti ovat myös syitä, joita ihmiset arvailevat syyksi tähän täysin epänormaaliin käyttäytymiseen.

Luulen, että hammaslääkärini hyväksyy asian. Lääkäri ja työterveyshoitajakaan tuskin pistävät pahakseen. Mielenkiintoisinta on ollut huomata, että makeisten syömiseni liittyy hyvin usein tunteisiin. Eniten karamellejä on tehnyt mieli huonona päivänä tai hetkenä. En todellakaan ole ollut mikään suurkuluttaja koskaan, mutta eniten karkittaa kun harmittaa. Karkkeja on ikävä myös elokuvissa, junamatkalla ja lauantai-iltana. Kuvittelisin, että enimmäkseen siksi, että näihin hetkiin on lapsuudesta asti yhdistänyt sen karkkipussin rapistelun. Myös juhlapyhät, erityisesti pääsiäinen ja joulu tuntuvat jotensakin omituisilta kun suklaan poistaa yhtälöstä. 
Hirmuisesti en ole karkkilakkojen aikana sairastellut, mutta kuvittelen, että myös sairaana esimerkiksi suklaasta saisi ruokahalun heikettyä nopeasti ja helposti energiaa, ehkä vähän lohtuakin kurjaan oloon.

Yhdistän makeiset myös itseni palkitsemiseen. On ollut ilahduttavaa löytää uusia herkkuja ja ennen kaikkea täysin ravinnottomia tapoja palkita itseäni hyvin tehdystä työstä tai jälleen yhdestä päivästä selviytymisestä. En tiedä onko palkitseminen aina tarpeen ja järkevääkään, jälkikäteen arvioituna lakritsapatukka tulisi kyllä uutta paitaa tai kynsilakkaa edullisemmaksi palkitsemistavaksi. Ehkä minun pitäisi kerätä jääkaapin oveen hymynaamoja ja luokitella miten monella hymynaamalla saa vaikkapa kampaajalla käynnin. Ensimmäisellä karkkilakko kerralla söin paljon jäätelöä, pähkinöitä ja kuivattuja marjoja sekä hedelmiä. Normaalia enemmän söin myös pop corneja ja sipsejä. Lisäksi leivoin normaalia useammin. Nyt kompensointini on ollut

vähäisempää, joskin odotan jo innolla milloin saan ensimmäisiä kotimaisia mansikoita.
  Karkkilakko on selkeästi lisännyt ymmärrystä syistä miksi karkkeja syön tai miksi ylipäätänsä syön milloinkin. En kuvitellut olevani tunnesyöppö, mutta ainakin jonkin verran sitä on nyt myönnettävä olevansa. 

Namilakossa on vaikea katsoa vierestä ihmistä, joka herkuttelee kenties lempi makeisillani. Astetta vaikeammaksi menee kun vieressäolija suukottaa karkinmakuisesti. Ehkä näihinkin tottuisi, mutta tuoreen lakritsan tuoksuun ei kyllä totu ikinä. Muutenkin tuntuu, että minusta on tullut melkoinen karkinhaistaja, yksi shampoo oli saatava äkkiä käytettyä koska se tuoksui niin vastuttamattoman hyvälle toffeelle. Moinen tuoksu olisi saattanut altistaa sortumiselle, vaikka toisaalta olisiko se sortuminenkaan muuta kuin merkki inhimillisyydestä?