Kolme haavetta

Lapsena minulla taisi olla yksi joulu- ja syntymäpäivälahjatoive ylitse muiden. Ei, en ikinä muista haaveilleeni hevosesta. Minä toivoin hartaasti pianoa. Jankkasin asiasta varmasti todella sinnikkästi, koska joskus kymmenenvuotiaana sain joululahjaksi 21 näppäimisen sähköharmonin. Opettelin soittamaan nuoteista itsekseni kahdella sormella, nuotteja löysin koulun musiikkikirjasta. Lisäksi tapailin korvakuulolta mitä tahansa musiikkia. Yksi Jaana opetti minulle kissanpolkan, siinä osasin käyttää useampiakin sormia. Serkulta opin soittamaan jotain alkeellisia säveltapailuja, en tiedä miksi sellaisia sanotaan, mutta kahta kättä siihen tarvittiin. Hienointa oli kun opin soittamaan Für Elisen alun tai ehkä se kuitenkin oli se häämarssin alku. Kovasti olisin halunnut oppia lisää, mutta en koskaan päässyt soittotunneille. Ehkä siihen olisi vaadittu hieman enemmän kuin 21 näppäiminen urkuharmonikin. En myöskään päässyt musiikkiluokalle, osaksi varmaan siksi koska en soittanut mitään. Haaveilen edelleen pianosta, minulla on edelleen pitkät ja näppärät sormet. Sihteerinä ja kymmensormijärjestelmän taitajana oppisin varmasti nopeasti soittamaan. Intoa olisi edelleen, tilaa pianolle ei ole vieläkään.

Haaveilua

 
Minulle riittäisi, että osaisin soittaa nuotista. Voisin soitella ihan omaksi ilokseni, ehkä joskus muidenkin, vaikkapa jouluna pari joululaulua. 

En oikeasti tykkää kovinkaan paljon klassisesta pianomusiikista, mutta osaisin kuvitella miten niiden oikein soittaminen ja vaikeiden pimputuskuvioiden hallitseminen pala palata voisi tuoda minulle suunnatonta tyydytystä. 

* * *
Leikin usein pukeutumisleikkejä, jossain vaiheessa piirtelin kovasti. Lähes aina piirsin naisia, missejä ja muotikuvia. En silti halunnut oikeasti missiksi enkä edes Paula-tytöksi vaikka isäni sitä kovasti aina mainostikin. Toiveammattini lapsena oli opettaja. Laitoin nuket riviin ja opetin niitä, pihalla pikkusiskoni ja hänen kaverinsa saivat leikkiä Maija Mehiläistä ja Karhu Nukkuu minun ohjaamina, halusivat sitä sitten tai eivät. Ekan ja tokan luokan ajan opettajani olivat aivan ihmeellisiä. Kolmannella luokalla sain kolmannen opettajan ja pikku hiljaa glooriakin katosi. Opettaja oli todella tiukka ja hyvin vanhanaikainen. Onneksi koulua käydään pitkään ja opettajiakin oppii ymmärtämään. Ymmärtää, että on olemassa todella loistavia ja ammattitaitoisia opettajia sekä niitä säälittäviä ihmisiä, joiden pitäisi todellakin miettiä ammattinvalintansa uudelleen, koska heitä ei syystä tai toisesta pitäisi ikinä päästää lähellekään ketään oppimishaluista (puhumattakaan oppimishalutonta) ihmistä. 

Mielikuvituksessani ja kokemani perusteella osaan opettaa asioita joita itse osaan tai hallitsen. Erityisesti kuvittelen, että osaan herättää halun oppia tai motivoida ihmisiä oppimaan jokin asia. Tässä asiassa poikkeuksen tekevät omat lapseni, joille osaisin kyllä opettaa lukuisia asioita, mutta heille auktoriteettini ei kelpaa. Äiti ei voi olla hyvä uimakoulun opettaja. 

Pari työnantajaani on havainnut kykyni osata selittää vaikeitakin asioita ihmisille helpolla tai hauskalla tavalla. Olen saanut perehdyttää ihmisiä ja kouluttaa heitä käyttämään uusia järjestelmiä tai sovelluksia. Pidän siitä oikein kovasti. Toisaalta koen, että kirjoittaessani tiedotetta tai uutista voin opettaa tekstin lukijalle jokin asian.

Minusta ei koskaan tullut edes minkään kerhontätiä tai rippileiri-isosta, niissäkin olisin voinut toimia opettajan kaltaisena henkilönä. Lähimpänä opeilua olen ollut auttaessani erästä abiturienttia huonosti sujuvan englanninkielen opiskelussa. Ongelmana ei hänenkään osaltaan ollut älykkyyden puute, vaan asenne. Koulun englanninkielen opettaja oli epäonnistunut vuorovaikutuksessa täysin ja aineesta oli tullut painajainen. Kun löysin ilon ja syyn opiskeluun oppilaalle, opetin pari perusopiskelutekniikkaa ja kehuin kovasti, alkoi oppiminen sujua. 

En minä enää ehkä haluaisi opettajaksi, mutta olisi ihanaa oman työn ohella jälleen kouluttaa ihmisiä erilaisiin asioihin.

* * *

Vietin lapsuuteni kerrostaloissa. Tokihan kerrostaloilussa on paljon hyvääkin, mutta kyllä minä aina haaveilin asumisesta omakotitalossa. Ehkä olisin voinut tyytyä hulppeaan rivitaloasuntoonkin, mutta omakotitaloa ei haaveissani voittanut mikään. Tärkeintä haavetalossa tietenkin oli oma huone, toiseksi tärkeintä oma sauna ja kolmanneksi tärkeintä tila pianolle. Omakotitalossa ei olisi tarvinnut laittaa musiikkia hiljemmälle naapureiden takia, odottaa typerää saunavuoroa tai kuunnella naapureiden ölinää. Muistan kuinka kateellinen olin kaikille kavereilleni joilla oli oma huone. Muistan kuinka mietin voisinko kesällä tehdä parvekkeelle oman huoneen tai voisiko vaatehuoneen muuttaa minun huoneekseni, outoa, että äiti ja isä pitivät sitä huonona ideana. Jaoimme sisareni kanssa yhteisen huoneemme välistä kirjahyllyllä kahtia, välillä riitti näkymätön raja, jonka toiselle puolelle ei toisella ollut mitään asiaan. Onneksi minä olin se vanhempi, koska minä määräsin musiikin ja hallitsin huonetta muutenkin. Taisin olla meistä se sotkuisempi, mutta eihän se minua häirinnyt. 

Vaihto-oppilaana sain oman huoneen ja asuin omakotitalossa. Harmi, että sinä vuonna kotona oleminen tai ajanviettäminen omassa huoneessa eivät juurikaan minua kiinnostaneet. Koti oli nukkumis- ja syömispaikka, missä viihdyin niin vähän kuin mahdollista, silloinkin mieluiten ihan yksinäni. Muutama vuosi aikuistumiseni jälkeen vanhempani ostivat ison omakotitalon. Epäreilua eikö?

Edelleen haaveilen omakotitalosta. Nyt kuvittelen, että ehtisin vielä muutaman vuoden nauttia siitä, kunnes en enää jaksaisi tehdä lumi- tai pihatöitä ja olisi jälleen aika muuttaa kerrostaloon. Eihän rivitalossakaan ihan kurjaa ole, mutta se oma rauha puuttuu. Oma tupa, oma lupa. Olisiko tämä se unelma, jonka nyt haluan toteuttaa?