Kesämuistoja

Kesä sana vie minut aina lapsuuteen tai nuoruuteen. Aikuisena kesä tuntuu usein lipuvan sormien välistä ja vain pienet hetket voivat olla yhtä leppoisia ja huolettomia kuin lapsuuden ikuisuudelta tuntuvat kesät. Nämäkin lyhyet hetket usein palauttavat tuoksun, tunteen, maun tai muiston lapsuuden kesästä. Juuri leikatun ruohon tuoksu tai paljaat varpaat aamu- tai iltakasteisella nurmella. Aurinkovoiteen paahteinen tuoksu helteisellä iholla, varpaat lämpimässä rantahiekassa ja sukeltaminen järveen juuri sillä hetkellä kun nenänpää saa sadannen kesakkonsa. Hiekkaisten varpaiden huuhteleminen vadissa ennen saunan lämpöön kirmaamista. Saunan ja järven väliä sahattiin kunnes tuli komento pesulle. Hiukset pestiin järvessä murehtimatta kemikaalien vaikutusta järvivedelle.

Vihreän Lipsin makean tahmea maku, hellepäivän lettukestit tai iltapalaksi grillattu makkara. Jopa lämmin mehu ja makkaravoikkari maistuivat kesäisellä hiekkakentällä ihan käsittämättömän hyvältä. Kotipihan kavereiden kanssa leikittiin aamusta iltaan. Vain sadepäivinä yritettin keksiä tekemistä sisällä. Kaivettiin pelilaudat esiin tai luettiin Aku Ankkoja. Pihaleikit olivat kuitenkin tärkeämpiä. Kirkonrotta tai kymmenen tikkua laudalla taisivat olla parhaat kaikista leikeistä. Helteellä kaupungissa juostiin sadettimien läpi ja sateella juostiin kerrostaloa ympäri. Miten ihanaa lapsena oli kastua läpimäräksi kesäsateessa, ei murehdittu vilustuttaisiinko tai menisivätkö uudet kengät pilalle, osattiin elää ja nauttia hetkestä.

Ihanaa oli istua mato-ongella, varsinkin ilman aikuisia, joiden kanssa piti aina istua hiljaa. Kaverin kanssa saimme höpötellä ihan rauhassa ja pulahtaa välillä vaikkapa uimaan, silti kala söi ihan yhtä hyvin. Mökillä saunomista ei voittanut mikään, ei edes mummon telttasauna, jonka löylyt olivat ehkä maailman historian parhaat. Saunomisen jälkeen hauskinta oli teltassa nukkuminen ja jäätelönostomatkat kauppa-autolle. Erään mökin lähellä oli lohilammikko ja usein kotiin lähdettiin savulohisanomalehtikäärön kanssa. 


Nuoruuden kesätunnelmaan liittyy vahvimmin kesäyön outo rauhallisuus. Se hetki kun häly jää taakse ja kävelen, pyöräilen tai autoilen kotia kohti. Kesäyön usva ja viileys, hetki pohtia illan tapahtumia ja se uskomaton rauha. Parhaita nämä hetket ovat tietysti olleet kun hetken on jakanut ihminen, jonka kanssa on voinut kävellä käsikädessä ja suudella hyvästiksi, kenties jäädä pohtimaan tapaammeko enää koskaan vai kohtasiko polkumme vain tuoksi hetkeksi. Kesäyön autoiluun liittyy upeita tunnelmallisia paikkoja, joihin nuoruuden yöttöminä öinä oli vapaus ajaa hetkeksi. Paikat, jotka päivällä olivat täynnä ihmisiä olivat aamuyön tunteina vain minun tai meidän.

Kaatosateessa

 

Kaatosateessa seison,

jalat syvällä lätäkössä.

sydän ja sateenvarjo repaleisena.

Makeat ja suolaiset pisarat sekoittuvat poskillani.

Itken salaa.

Kolme haavetta

Lapsena minulla taisi olla yksi joulu- ja syntymäpäivälahjatoive ylitse muiden. Ei, en ikinä muista haaveilleeni hevosesta. Minä toivoin hartaasti pianoa. Jankkasin asiasta varmasti todella sinnikkästi, koska joskus kymmenenvuotiaana sain joululahjaksi 21 näppäimisen sähköharmonin. Opettelin soittamaan nuoteista itsekseni kahdella sormella, nuotteja löysin koulun musiikkikirjasta. Lisäksi tapailin korvakuulolta mitä tahansa musiikkia. Yksi Jaana opetti minulle kissanpolkan, siinä osasin käyttää useampiakin sormia. Serkulta opin soittamaan jotain alkeellisia säveltapailuja, en tiedä miksi sellaisia sanotaan, mutta kahta kättä siihen tarvittiin. Hienointa oli kun opin soittamaan Für Elisen alun tai ehkä se kuitenkin oli se häämarssin alku. Kovasti olisin halunnut oppia lisää, mutta en koskaan päässyt soittotunneille. Ehkä siihen olisi vaadittu hieman enemmän kuin 21 näppäiminen urkuharmonikin. En myöskään päässyt musiikkiluokalle, osaksi varmaan siksi koska en soittanut mitään. Haaveilen edelleen pianosta, minulla on edelleen pitkät ja näppärät sormet. Sihteerinä ja kymmensormijärjestelmän taitajana oppisin varmasti nopeasti soittamaan. Intoa olisi edelleen, tilaa pianolle ei ole vieläkään.

Haaveilua

 
Minulle riittäisi, että osaisin soittaa nuotista. Voisin soitella ihan omaksi ilokseni, ehkä joskus muidenkin, vaikkapa jouluna pari joululaulua. 

En oikeasti tykkää kovinkaan paljon klassisesta pianomusiikista, mutta osaisin kuvitella miten niiden oikein soittaminen ja vaikeiden pimputuskuvioiden hallitseminen pala palata voisi tuoda minulle suunnatonta tyydytystä. 

* * *
Leikin usein pukeutumisleikkejä, jossain vaiheessa piirtelin kovasti. Lähes aina piirsin naisia, missejä ja muotikuvia. En silti halunnut oikeasti missiksi enkä edes Paula-tytöksi vaikka isäni sitä kovasti aina mainostikin. Toiveammattini lapsena oli opettaja. Laitoin nuket riviin ja opetin niitä, pihalla pikkusiskoni ja hänen kaverinsa saivat leikkiä Maija Mehiläistä ja Karhu Nukkuu minun ohjaamina, halusivat sitä sitten tai eivät. Ekan ja tokan luokan ajan opettajani olivat aivan ihmeellisiä. Kolmannella luokalla sain kolmannen opettajan ja pikku hiljaa glooriakin katosi. Opettaja oli todella tiukka ja hyvin vanhanaikainen. Onneksi koulua käydään pitkään ja opettajiakin oppii ymmärtämään. Ymmärtää, että on olemassa todella loistavia ja ammattitaitoisia opettajia sekä niitä säälittäviä ihmisiä, joiden pitäisi todellakin miettiä ammattinvalintansa uudelleen, koska heitä ei syystä tai toisesta pitäisi ikinä päästää lähellekään ketään oppimishaluista (puhumattakaan oppimishalutonta) ihmistä. 

Mielikuvituksessani ja kokemani perusteella osaan opettaa asioita joita itse osaan tai hallitsen. Erityisesti kuvittelen, että osaan herättää halun oppia tai motivoida ihmisiä oppimaan jokin asia. Tässä asiassa poikkeuksen tekevät omat lapseni, joille osaisin kyllä opettaa lukuisia asioita, mutta heille auktoriteettini ei kelpaa. Äiti ei voi olla hyvä uimakoulun opettaja. 

Pari työnantajaani on havainnut kykyni osata selittää vaikeitakin asioita ihmisille helpolla tai hauskalla tavalla. Olen saanut perehdyttää ihmisiä ja kouluttaa heitä käyttämään uusia järjestelmiä tai sovelluksia. Pidän siitä oikein kovasti. Toisaalta koen, että kirjoittaessani tiedotetta tai uutista voin opettaa tekstin lukijalle jokin asian.

Minusta ei koskaan tullut edes minkään kerhontätiä tai rippileiri-isosta, niissäkin olisin voinut toimia opettajan kaltaisena henkilönä. Lähimpänä opeilua olen ollut auttaessani erästä abiturienttia huonosti sujuvan englanninkielen opiskelussa. Ongelmana ei hänenkään osaltaan ollut älykkyyden puute, vaan asenne. Koulun englanninkielen opettaja oli epäonnistunut vuorovaikutuksessa täysin ja aineesta oli tullut painajainen. Kun löysin ilon ja syyn opiskeluun oppilaalle, opetin pari perusopiskelutekniikkaa ja kehuin kovasti, alkoi oppiminen sujua. 

En minä enää ehkä haluaisi opettajaksi, mutta olisi ihanaa oman työn ohella jälleen kouluttaa ihmisiä erilaisiin asioihin.

* * *

Vietin lapsuuteni kerrostaloissa. Tokihan kerrostaloilussa on paljon hyvääkin, mutta kyllä minä aina haaveilin asumisesta omakotitalossa. Ehkä olisin voinut tyytyä hulppeaan rivitaloasuntoonkin, mutta omakotitaloa ei haaveissani voittanut mikään. Tärkeintä haavetalossa tietenkin oli oma huone, toiseksi tärkeintä oma sauna ja kolmanneksi tärkeintä tila pianolle. Omakotitalossa ei olisi tarvinnut laittaa musiikkia hiljemmälle naapureiden takia, odottaa typerää saunavuoroa tai kuunnella naapureiden ölinää. Muistan kuinka kateellinen olin kaikille kavereilleni joilla oli oma huone. Muistan kuinka mietin voisinko kesällä tehdä parvekkeelle oman huoneen tai voisiko vaatehuoneen muuttaa minun huoneekseni, outoa, että äiti ja isä pitivät sitä huonona ideana. Jaoimme sisareni kanssa yhteisen huoneemme välistä kirjahyllyllä kahtia, välillä riitti näkymätön raja, jonka toiselle puolelle ei toisella ollut mitään asiaan. Onneksi minä olin se vanhempi, koska minä määräsin musiikin ja hallitsin huonetta muutenkin. Taisin olla meistä se sotkuisempi, mutta eihän se minua häirinnyt. 

Vaihto-oppilaana sain oman huoneen ja asuin omakotitalossa. Harmi, että sinä vuonna kotona oleminen tai ajanviettäminen omassa huoneessa eivät juurikaan minua kiinnostaneet. Koti oli nukkumis- ja syömispaikka, missä viihdyin niin vähän kuin mahdollista, silloinkin mieluiten ihan yksinäni. Muutama vuosi aikuistumiseni jälkeen vanhempani ostivat ison omakotitalon. Epäreilua eikö?

Edelleen haaveilen omakotitalosta. Nyt kuvittelen, että ehtisin vielä muutaman vuoden nauttia siitä, kunnes en enää jaksaisi tehdä lumi- tai pihatöitä ja olisi jälleen aika muuttaa kerrostaloon. Eihän rivitalossakaan ihan kurjaa ole, mutta se oma rauha puuttuu. Oma tupa, oma lupa. Olisiko tämä se unelma, jonka nyt haluan toteuttaa?

Yksin

Onnellinen hetki iltapäivän lämmössä.
Kädessä kupillinen maitokahvia,
auringossa paahtuu leikatun nurmen ja mäntysuovan tuoksu.

Olen läsnä ja kuitenkin jossakin kaukana
keskityn vain hetkeen ja hengittämiseen.
Juuri tässä ja nyt
on hyvä olla.

Kokovartalohelle

On ihan ymmärrettävää, että me suomalaiset emme ole hellepukeutumisen asiantuntijoita. Hellepäiviä on Suomessa vuodessa keskimäärin noin pari-kolmekymmentä. Tilastoista löytyy jopa täysin helteettömiä kesiä, puhumattakaan helteettömistä kesäkuukausista. Usein varsinkin alkukesästä irtohellepäivä yllättää suomalaisen ja usein vasta parin perättäisen helteisen päivän jälkeen ryhdymme kaivamaan esille kevyempää vaatetusta.

Irtohellepäivän yllättäessä suomalainen riisuu ja näyttäytyy julkisella paikalla käärityissä lahkeissa ja hihoissa, pahimmillaan ilman paitaa tai rintaliiveissä. Toki kaikki lämpimissä kohteissa matkanneet tietävät, että me suomalaiset sentään peitämme rintavarustuksemme niillä välistä virttyneillä valkoisilla tai puuterinvärisillä perusliiveillä keski-eurooppalaisten kanssasisartemme roikottaessa altaan reunalla sulojaan täysin estoitta. Tapauskohtaisesti lienee arviotavissa kumpi sitten on parempi ratkaisu.

Kuumuuden lisäksi suomalaisten vähävaatteisuutta harvoina hellepäivinä ruokkii pakonomainen tarve saada väriä iholle. Jos ei rusketusta, niin ainakin se pönäkkä punoitus kertomaan, että olen ulkoilma-ihminen, joka haluaa väriä pintaan, mielellään mahdollisimman rajattomasti, kiitos.

Sitä olen kuitenkin miettinyt, että huurtuvatko ihmisten peilit helteillä? Tuntuu, että vain pieni osa ihmisistä omaa mitään itsekritiikkiä tai ylipäänsä edes vilkaisee peiliin lähtiessään ulos ovesta. Vai antaako helle luvan paljastaa kaiken huolimatta siitä onko vartalo paljastuksen kestävä tai silloinkaan? En todellakaan omaa mitään mallivartaloa enkä varmastikaan itsekään aina ole asianmukaisesti pukeutunut, mutta yhä enenevässä määrässä tunnen myötähäpeää muiden ihmisten hellepukeutumisesta. Onko minusta tulossa vanha tiukkamyssyinen köhmy, joka ei ymmärrä mitään, vai onko yhteiskunnassa tältä osin säätövaraa?

Teini-ikäiset ja hieman vanhemmatkin naiset pukeutuvat pahimmillaan samalla tyylillä kuin musiikkivideoissa itseään hetkuttavat ultrabimbot. Eivät siis kaikki, mutta osa. Nämä luomakunnan ruusut eivät juurikaan jätä arvailujen varaan vaan näyttävät säälimättä kaiken. Osalla toki on muodot ja kurvit kohdillaan, mutta joskus on surullista nähdä ylipainoisia teinejä joiden jenkkakahvat pursuvat, reidet hyllyvät tai takapuoli vilkkuu. En ymmärrä pikkiriikkisiä asuja edes täydellisen vartalon omaavilla nuorilla naisilla. Hiljan todistin kuvan kauniin nuoren tytön lyhyen mekon alta paljastuvien alushousujen vilahtelua noin sadan ihmisen tuijottaessa. En varmasti ollut ainoa äiti, jonka olisi tehnyt mieli mennä sanomaan, että "noi sun kalsarit vilkkuu ihan koko ajan", toivoen samalla, että omat tyttäret eivät koskaan liikkuisi julkisesti noin lyhyessä liehumekossa.

kuva google images

Vaikka miesvartaloa, varsinkin kiinteää ja lihaksikasta mielelläni katselenkin, en myöskään ymmärrä kaupungissa ilman paitaa pyöriviä miehiä. Hölmön näköisiä ovat nekin, jotka lenkkeilevät ilman paitaa, varsinkin jos rinnan ympärillä on vielä sykemittarin lähetin. Erityisesti pallovatsat tai todella karvaiset miehet äklöttävät ilman paitaa ihan erityisesti. Kyllä terassilla menee kahvit tai siiderit helposti väärään kurkkuun kun paita riivitään pois päältä.

En tuomitse ihmisiä, jotka ahtautuvat paria numeroa liian pieniin vaatteisiin tai vaihtoehtoisesti niitä joiden päällä roikkuu liian isoja vaatteita. En kuitenkaan itse haluaisi, että vatsani tai pakaravakoni olisi vaarassa vilkkua tai että joutuisin koko ajan nykimään vaatteitani niiden uhatessa tippua. Haluan helteelläkin pukeutua siten, että peitän vartaloni virheitä ja korostan parhaita puoliani (siis yritän ainakin).  Rannalla kuuluu olla uimapuvussa ja kotona sekä muissa yksityisissä tiloissa ihmiset saavat mielestäni hillua vaikka ilman rihman kiertämää. Julkisella paikalla olisi kuitenkin kunnioittavaa ottaa huomioon myös muut ihmiset. Sanotaan, että ei ole seksikästä näyttää kaikkea vaan, mikä pitää mielestäni täysin paikkansa. Toisen ihmisen mielikuvituksessa saatamme näyttää paremmalta alasti kuin todellisuudessa. Usein pienellä rehellisellä itsekriittisellä vilkaisulla peiliin ennen lähtöä voidaan pelastaa paljon.