Liikuntaa limiiteillä

Liikun aika paljon. Joskus liikuntaharrastamiseni eskaloituu lähelle addiktoitumista. Tulee päiviä jolloin en voi elää itseni kanssa, ellen ole liikkunut. Unohdan usein levon ja palautumisen merkityksen. Liikuntapäiväkirjani ei ole täydellinen ellei se ole täynnä merkintöjä.

Sen lisäksi, että välillä liikkumiseni hipoo urheiluhulluutta, liikun lähes aina todella argressiivisesti. Toteutan autopilotilla aika lailla ajatusta "no pain, no gain" eli vapaasti suomennettuna "ei tuskaa, ei tuloksia". Alitajuntaisesti liikunnan pitää mielestäni siis tuntua ikävältä, en useinkaan tietoisesti pyri siihen. Toisaalta on hyvä, että pyrin pois mukavuusalueeltani. Ilman mukavuusalueelta poistumista joutuisin todennäköisesti jäämään sohvalle syömään herkkuja ja liikuttamaan ainoastaan kaukosäädinsormeani. Mutta miksi lähes aina löydän itseni lähes kuoleman kielistä ja veren maku suussa?

Koululiikunta oli usein mielestäni epämiellyttävää. En tiedä johtuiko se kiireestä vai siitä, että peruskoulun liikunnanopetus oli nuoruudessani todella ala-arvoista, ainakin minun osaltani. Jotenkin koululiikunta pilasi liikunnan ilon minulta moneksi vuodeksi. Typerääkin typerämmän tamburiinijumpan ja sääntöjä kaipaavan neljänmaalin tahkoaminen ei kai koskaan pyyhkiydy pois muistoistani.

Yksi syy liikuntasuorittamiseni masokistisuuteen ovat liikunnan tuottamat endorfiinit. Jos otan itsestäni lähes kaiken irti pääsen varmemmin nauttimaan siitä hyvänolon euforiasta. Lörpäskästä leppoisasta liikunnasta ei valitettavasti aina saa leppoisaa hyvää mieltä ja raukeaa oloa. Sanotaan, että kun mieli on väsynyt pitää rasittaa kroppaa ja kun kroppa on väsynyt pitää rasittaa mieltä. Istun tietokoneella tai autossa päivittäin pelottavan paljon. Olen väsynyt, mutta usein huomaan, etten olekaan fyysisesti väsynyt. Liikkumalla katoaa valeväsymys, päänsärky ja jumittavat lihakset. Kun endorfiiniraukeus katoaa tunnen itseni usein hyvinkin energiseksi, puhunkin Duracell-pupu -ilmiöstä.

Tottakai haluan myös kuluttaa liikunnan aikana mahdollisimman paljon kaloreita, jotta voisin syödä enemmän. Intesiivinen liikunta kuluttaa enemmän kuin kevyt höntsäily. Eniten kuitenkin kaipaan liikunnan intensiivisyydeltä muiden asioiden unohtamista. Ohjatuilla koreografisilla tunneilla pystyin nollaamaan koska oli pakko seurata ohjeita ja tyhjentää aivot muista turhista ajatuksista. Kuntosalilla ja lenkillä huolien, murheiden ja tekemättömien töiden unohtaminen on vaikeampaa. Kun laittaa itsensä koville, on pakko miettiä montako toistoa vielä on jäljellä tai vaikkapa lenkillä on pakko keskittyä hengittämiseen tai siihen oksentaako kohta vai ei?

Joskus (yhä useammin) fysiikkani kuitenkin kiukuttelee kun noudatan tuskan lakeja. Ihan lapsuudesta asti juuri kehoni on ollut se, joka on asettanut rajoja liikkumiselleni. Silti koettelen rajojani edelleen. Joskus pidän itseäni jopa tyhmänä, koska tuntuu, etten koskaan opi kuuntelemaan kehoni viestejä. Viimeisen parin vuoden aikana normaalit liikunnasta kipeytyneet lihakset ovat olleet pientä jatkuviin kremppoihin ja ongelmiin verrattuna.  Minulle on ehdotettu pitkää taukoa liikunnasta. Jaksoin pari viikkoa, sitten oli päästävä. Aluksi sattui todella paljon, mutta ylimääräiseenkin kipuun tottuu yllättävän nopeasti. Nähtäväksi jää aiheutanko enemmän pysyviä vaurioita vai häipyykö kipu pikkuhiljaa kokonaan.

Kai minun pitäisi opetella liikkumaan lempeämmin. Kuunnella paremmin kehoani. Muistaa levon ja palauttelun merkitys. Tai sitten vaan paahtaa täysillä niin kauan kuin kroppani kestää. Kai tärkeintä on kuitenkin, että liikunta on mielekästä?

Aikuisten kutsu mua

Lukiolaiset käynnistivät 28.8. loistavan kiusaamista vastustavan kampanjan nimeltä  #Kutsumua. Kampanja on levinnyt todella nopeasti lukiolaisten piiristä valtakunnalliseksi kampanjaksi ja pian saamme takuulla todistaa miten kampaja leviää ympäri maapalloa. Kaikki aseet kiusaamista vastaan ovat loistavia ja tämä kampanja on mielestäni yksi onnistuneimpia. Hienoa!


Kampanja on saanut minut miettimään kiusaamista todella paljon. Olen miettinyt miten itse lapsuudessani ja nuoruudessani kokemani kiusaaminen on vaikuttanut minuun niin paljon. Itsetuntoni on nelikymppisenäkin vielä hieman hatara, todennäköisesti en koskaan saa kiusaamisen aiheuttamien haavojen arpia täysin kadotettua.

Olen pohtinut myös sitä, miten ihan pienet lapset tai alakouluikäiset kiusaavat ja nimittelevät toisiaan varsin avoimesti. Kiusaamiseen on helpompi puuttua ja sitä vastaan on aseita. Nykyään kiusaamisesta on oikeasti tehty todella kiellettyä, minun lapsuudessani kiusaamisesta kertovalle saatettiin helposti antaa "kaipuripukin"-leima. "Älä ole moksiskaan", "Eihän haukku haavaa tee" tai "Anna samalla mitalla takaisin"  olivat ihan käytettyjä lauseita. Nykyisin ollaan heti varsin vakavia kun koululainen kertoo kiusaamisesta.

Kun lapsuus jää taakse kiusaaminen muuttuu toisenlaiseksi. Aikuiset puhuvat pahaa toistensa selkien takana, juoruvat pahantahtoisesti ja sulkevat ulkopuolelle. Pinnallisesti asiat ovat usein kunnossa, mutta pinnan alla kytee. Työyhteisöt, naapuristot, seurat, harrastepiirit ja jopa omat sukulaiset voivat kohdella aikuisia ihmisiä todella inhottavasti. Koululaisten kiusaaminen on todellakin lastenleikkiä siihen nähden miten pahoja ja ilkeitä fiksut aikuiset voivat olla toisilleen.

Itsellänikin on kokemusta ulkopuoliseksi jäämisestä, itseeni kohdistuneista perättömistä huhuista ja ystävinä pitämieni ihmisten pettämäksi tulemisesta. Tällä hetkellä tietäisin myös täysin mitkä kaksi nimeä vetäisin yli rasteilla omassa kutsu mua -paperissani, mutta molemmat nimet ovat aivan liian kipeitä asioita minulle, että voisin niitä edes omassa blogissani ääneen sanoa. Tiedän varmuudella, että niin minusta puhutaan selkäni takana vaikken sitä mitenkään todistaa voikaan.

Miten me aikuiset voimme odottaa, että lapset oppisivat olemaan kiusaamatta kun itse emme pysty esimerkkiä näyttämään? En minä itsekään mikään enkeli ole, mutta Kutsu mua -kampanja on saanut minut ainakin pohtimaan miten itsekin voisin omaa käytöstäni parantaa ja toimia jatkossa siten, ettei kukaan tulisi kiusatuksi tai edes epäoikeuden mukaisesti kohdelluksi.