Tuttu naama

Minulla on kiusallisen hyvä kasvomuisti. Yleensä osaan myös yhdistää tutut kasvot paikkaan ja aikaan. Luulen, että muistini toimii valokuva -muistin kaltaisesti. Ihan täydellistä valokuvamuistia minulla ei valitettavasti kuitenkaan ole, tai sitten otan kuvia varsin valikoivasti. Kun näkee lähikaupan kassaneidin uimarannalla, niin voi joskus mennä hetki ennen kuin raksuttaa. Kenties hupaisin tilanne minulle on kasvomuistini kanssa tapahtunut kerran Nokian kylpylässä. Olin pienen tyttäreni kanssa saunassa ja lauteille tuli todella tutun näköinen nuori nainen, joka katsoi tuttavallisesti hymyillen minua. Olin varma, että tunnen naisen ja tiedän miltä hänen puheäänensä kuulostaa. Koska suurin osa ihmisistä, jotka minä tunnistan ja muistan, eivät tunnista tai muista minua, päätin, että pidän suuni kiinni ennen kuin saan pähkittyä mistä kyseisen ihmisen tunnen. Mietin ja mietin, mutta en vaan saanut kiinni mistä ihmisen tunnen. Koska asia kiusasi minua, niin oli hyvin lähellä, etten kysynyt naiselta, "ollaanko oltu joskus samassa koulussa, tai jotain?" Maltoin kuitenkin pysyä hiljaa, onneksi. Iltaisella saman kylpylän ruokaravintolassa saunassa tapaamani nainen tuli vastaan meikattuna ja laitettuna. Kyseessä oli oli muutaman vuoden takainen tangokuningatar Tiina Räsänen!

Hyvästä kuvamuistista on hyötyä myös navigoidessa. Karttapääni toimii vaikka olen tosi onneton ilmansuuntien kanssa. Tiedän, että aurinko nousee idästä ja laskee länteen (älkää vaan sanoko et se oli just päin vastoin), mutta muuten olen aika pihalla. Joskus jopa oikea ja vasen voivat mennä sekaisin, tosin tässä suhteessa vuodet aerobicissä ovat auttaneet, siellä kaikki alkaa aina oikealla jalalla. Ilmansuuntaongelmistani huolimatta löydän paikasta a paikkaan b, enkä puhu nyt siitä pienestä kotikaupungistani, vaan tätä taitoa on testattu myös isoissa maailman kaupungeissa. Joskus toki ehkä olen ollut onnekas, mutta olen vakuuttunut siitä, että minulle on annettu jokin sisäinen kyky kaupunkisuunnistukseen. En muista tilannetta, missä olisin eksynyt tai etsinyt jotakin paikkaa tuskastumiseen asti. Sen sijaan muistan tilanteita, missä olen joutunut kinaamaan toisen henkilön kanssa kun minua on yritetty viedä väärään suuntaan.

Tänään muistini kiusaa minua nimien kanssa. Näen ihmisen tai asian hyvin selvänä, mutta nimi ei vaan tule mieleen. Nimi on "kielen päällä". Mitä enemmän yritän tätä ärsyttävää nimeä palauttaa mieleeni, sitä kauemmas se tuntuu lipuvan. Joskus käyn mielessäni aakkosia läpi, maistelen kirjaimia, olisiko nimi voinnut alkaa jollakin kirjaimella? Yleensä on helpointa luovuttaa miettiminen. Hetki sen jälkeen nimi tulee kirkkaana mieleen. Hassua, mutta yleensä minun on pakko sanoa ääneen nimi tai asia mitä olen aikaisemmin miettinyt.

Jos kerran on siunattu hyvällä pärstäkerroin muistilla niin onhan se ymmärrettävää, että joskus jollakin muulla sektorilla tökkii. Eniten muistini tökkii silloin kun olen nukkunut vähän tai huonosti. Tai kun stressi iskee. Mitä enemmän asioita on muistettavanani sitä varmemmmin jossain kohdassa tapahtuu "ison pyörän heittoa". Koska tiedostan tämän, teen aina listoja asioista tai tripla varmistelen asioita. Olihan levy pois päältä, onhan avaimet, muistinhan kaiken? Ja silti se iso pyörä heittää. Löydän avaimet jääkaapista tai kuten viimeksi olin jättänyt päivän postit auton katolle. Onneksi ei ollut kovin tuulinen päivä, siellä ne nätisti kököttivät odottamassa.

Onneksi nykyään on erilaisia muistinvirkistämisvälineitä. Toisaalta parhaiten muistiani auttaa kuitenkin ihan perinteinen paperikalenteri. Ilman sitä olisin totaalisen pulassa. 

Nätti kuva

Minusta otetut valokuvat näyttävät aina kamalilta. Ainakin lähes aina. Jotkut lapsuuden ja nuoruuden "kamalat" kuvat eivät enää näytä niin kamalilta, nyt voin ymmärtää, että niissä on vain hölmö ilme, typerät vaatteet tai hassu tukka.

Kun katson itseäni peilistä näytän äärimmäisen harvoin edes juuri heränneenä tai kipeäni niin kamalalta kuin vaikkapa täydessä tällingissä serkun häissä otetuissa kuvissa. Tuntuu, että kuvassa on joku ihan muu kuin minä. Tässä kohdassa piti olla jokin todella kauhea kuva minusta, mutta päätin säästää teidät siltä sekä itseni siltä, että kuva pian leviäisi internetissä youtube -kevennyksenä.

Kamera ei valehtele ja peilistäkin pitäisi näkyä vain todellisuus, missä siis menee pieleen?
Peilistä ilmeisesti haen automaattisesti sopivan kuvakulman, jossa haluan itseni nähdä. En todellakaan purista kaikkia kolmea leukaa näkyviin tai pullista poskiani. Kuulemma siristän silmiäni hassusti katsoessani itseäni peilistä, ehkä se auttaa. Minulla on selkeästi jokin silmiensiristyszoom.

Minä

Valokuvia itsesestäni katsoessa tuntuu, että kuva on otettu aina juuri silloin kun näytän mahdollisimman typerältä. Tosin usein ammattivalokuvaajat ovat onnistuneet ottamaan minustakin ihan säädyllisiä kuvia. Ehkä ammattikuvaajatkin haluavat mielummin ikuistaa ihmisiä mahdollisimman kauniina tai komeana varmistaakseen muidenkin haluavan käyttävän palveluksiaan. "Jos tuo valokuvaaja on saanut Töppöjalka Tiinan näyttämään pitkäsääriseltä ja Möhömaha Martin näyttämään urheilulliselta, niin eiköhän minunkin kuvastani saada siedettävä?"

Filmikameroiden aikana ei ollut mahdollista valita filmille taltioituvia kuvia, niiden onnistuminen selvisi vasta kehitysvaiheessa. Digiaikana on onneksi mahdollista poistaa epäedulliset kuvat saman tien, valitettavasti vaan itse ei aina pääse muiden kameroiden valikoihin käsiksi. Pitäisi olla maailmanluokan tähti, että saisi valita itsestään julkaistavat kuvat.

Vähän aikaa sitten opastin lastani ottamaan kuvan minusta jostakin muusta kuva kulmasta kuin alhaalta ylöspäin (tiedättehän sen missä kaksi leukaa muuttuu viideksi ja silmäpussit toisiksi poskiksi). Minulle todettiin, että miksi pitäisi ottaa epätodellisia kuvia, jos kerran oikeasti olet sen näköinen? Väitän silti, että ihmisellä on oikeus kieltäytyä kuvista joissa hän omasta mielestään näyttää ihan kamalta. Olkookin se sitten muiden todellisuus ihmisestä.

Nuorena ammattilaisen kuvaamana

Helsingin Sanomissa oli mielenkiintoinen artikkeli äidin valokuvista 11.5.2014 Miksi äiti käyttää aina liian isoja vaatteita? Siinä Virpi Hämeenanttila ja hänen tyttärensä keskustelivat vanhoista valokuvistaan äideistään. Tytär muunmuassa näki Virpin nuoruuden kuvissa hänet ensimmäisen kerran hameessa. Mieleeni jäi kuitenkin lause missä tytär ihmettelee äitinsä aitoutta ja onnellisuutta nuoruuden kuvissa. Siihen Hämeenanttila toteaa: "Ne olivat onnellisia aikoja. Me olimme nuoria ja rakastuneita, minä ja sun iskä", hänen äitinsä vastaa. Ja selittää. Kun kuvan ottaa sellainen ihminen, joka näkee sinut kauniina, näytät kauniilta. Se on tärkeää." (HS 11.5.2014)

Itse pidän eniten käsivaralta tai matkapuhelimen etukameralla itse ottamista kuvistani. Uskoisin, että se on verrattavissa siihen peiliin katsomiseen. Voin katsoa itseäni sillä tavalla kun olen tottunut itseni näkemään. Tiedän, että on olemassa paljon ihmisiä, keitä nämä "selfiet" eli omakuvat ärsyttävät tavattomasti, vaikka taiteilijat piirisivät omakuvia  jo silloin kun kameraa ei vielä ollut edes keksitty.

Mielestäni ihmisellä on oikeus näyttää mahdollisimman hyvältä kuvassa. Ja uskon, että jos valokuvaaja rakastaa kohdettaan hän pystyy vangitsemaan rakastamansa ihmisen kauniina ja aitona. Eikä siihen tarvita kuvankäsittelyä.