lauantai 15. maaliskuuta 2014

Huomaavaisuutta

En ole koskaan ollut hirvittävän kotonani missään väentungoksessa. Erityisesti jos tungoksessa on sinne tänne säntäileviä äänekkäitä lapsukaisia, joilla on liikaa sokeria veressä yhdistettynä intopinkeyteen vaikkapa jonkun Ti-Ti Nallen, joulupukin, Fröbelin palikoiden tai Antti Tuiskun näkemiseen. Myönnän, että olin ikävä äiti ja pimitin lukutaidottomilta lapsiltani tiedon konserteista, paha minut periköön.

Toinen ikävä väentungosyhdistelmä syntyy humalaisista ihmisistä, erityisesti jos he heiluvat tupakit kourassaan. Viimeisimmällä yökerhovisiitillä huomasin kauhukseni, että nyt kun savustajille on omat karsinansa, pitää tanssilattialle roudata juomingit mukaan ja kaataa niitä paitsi lattialle, myös toisten niskaan. Inhottavaa. Tanssimassa ja festareilla pitää siis olla itsekin huppelissa, jotta kestää sitä tönimistä ja tuuppimista. 

Pahimpia ovat kuitenkin ne "vanhemmat ihmiset". Enkä nyt sitten mollaa kaikkia senioreita vaan ne tietyt Rouvat ja Herrat, joiden mielestä ihan kaikkien pitää heitä kunnioittaa ja ennen kaikkea väistää. Nämä kaikkea muuta kuin herttaiset mummot ja papat käyttävät surutta kyynärpäitä, änkevät ja tunkevat anteeksi pyytelemättä, etuilevat surutta kaikkia jotka siihen alistuvat ja repivät viimeisen tarjoustuotteet kädestäsi ennen kuin ehdit silmää räpäyttää. 

Kuva: Papunet.net
Olet taatusti joskus käyttänyt liukuportaita tai eskalaattoria. Liukuportaat ovat täynnä ihmisiä ja kun hyppäät pois portaista on portaiden edessä ihmisiä tukkimassa pois pääsyn. Erityisen ihanaa tämä on raskaan matkalaukun tai lastenrattaiden kanssa. Eli katsotaan mihin pysähdytään, jookos?

Toinen inhottava asia on yllätysperuutukset tai suunnanvaihdokset, jotka tekevät erityisen kipeää jos ne suoritetaan ajoneuvoilla. Tiedän, että ihmisillä ei ole silmiä selässään, mutta voisiko sitä päätä kääntää ennen kuin vaihtaa pyörätiellä tai jalkakäytävällä äkillisesti ajolinjaa tai ennen kuin lähtee pakittamaan suoraan toisen päälle. Esimerkiksi kahvilassa seisoessani jonossa täyden ruokatarjottimen kanssa odottamassa vuoroa maksamaan, ei mielestäni ole odottettavissa, että edelläni jonottava ryhtyy yhtä äkkisesti varsin vauhdikkaasti peruttamaan päälleni. Sotkuhan siitä syntyy.

Eniten ennakoitavuutta ja huomaavaisuutta toivoisin kuitenkin liikenteeseen. Erityisesti toivoisin, että lapsia siellä varoittaisiin ja huomioitaisiin. En itsekään kaikkia jalankulkijoita ehdi ja malta aina väistellä, mutta yritän koko ajan enemmän. Viimeksi eilen pienen tytön vilpitön iloinen vilkutus ja hymy päästäessäni hänet ylittämään suojatien antoi minullekin hyvän mielen.

Kaikilla meillä varmaan on parantamisen varaa huomaavaisuudessa. Pienillä eleillä ja yksinkertaisilla asioilla kuten hymyllä, tervehdyksillä sekä sanoilla "kiitos" ja "ole hyvä" saa ihan uskomattomia juttuja aikaiseksi.

keskiviikko 12. maaliskuuta 2014

Onnensopuli

"When life gives you lemons, make lemonade."

  Elbert Hubbart


Elämä ei vaan suju suunnitelmieni mukaan. Aika jännä. Naisten lehdet pursuavat ohjeita siitä, miten omaa elämää voi hallita ja asioita suunnittella. Ihmisen elämä on kiinni mukamas omasta asenteesta ja onnellisuus on vain oma valinta. Bull s**t, sanon minä. Matti Nykänen on lähempänä totuutta "elämä on laiffii" -sitaatillaan. Kaikkea kun emme vaan itse voi mitenkään kontrolloida.

Positiivista asennetta hehkutetaan jatkuvasti. Elämän pitäisi vaan jatkuvasti olla niin ihanaa. Kun pynnertää ylämäkeä tai liusuu mäkeä alas syöksykierteellä, pitäisi jaksaa sekin tehdä ainakin leveä tekohymy naamalla. Onneksi meillä masentuneilla ja melankolisilla suomalaisilla on vielä ripaus rehellisyyttä geeniperimässä, täällä on helpompi mököttää ja masennella. Tunteita saa vielä näyttää, silloinkin kun harmittaa tai suruttaa.

Muistan kuinka Mikko Kuustonen kertoi luennolla miten hän oli ostanut markkinoilta "positiivisuus on perseestä" -paidan juuri samoihin aikoihin kun hänet valittiin Suomen positiivisimmaksi persoonaksi. Mielestäni tämän kaltainen filosofia sopii loistavasti ainakin minulle. Ollaan positiivisia silloin kun se sattuu huvittamaan.

Ihminen on aikamoinen sopuli. Siksi kai evoluutiossa olemme pärjänneet. Sopeudumme olosuhteisiin ja teemme parhaamme niillä eväillä mitä meillä on. Luovuttaneet karsiutuvat ja vain vahvat selviävät. Vai meneekö kaikki kuitenkaan juuri niin? Joskus luovuttaminen onkin juuri se viisain teko. Tai se, että sopuliasteikolla mittari huutaa punaisena ja saa tarpeekseen. Suomalaisilla kun on sitä sisuakin. Ei vaan pureskelematta pidä niellä kaikkea, ei edes tuota positiivisuuden evankeliumia. Kilttikin saa kimmastua ja ärähtää.

Hieman olen tässä nyt taas elämää nähnyt lisää ja pari elokuvaakin katsonut. Onnellisuuden mysteeriä olen kovasti yrittänyt pohtia, kuten muutama miljoona muukin ihminen ennen minua. Vaikka hieman omituinen olenkin, niin sellaisia antenneja ei minulla taida olla, että onnellisuuden koodin pystyisin murtamaan.

Ei taida sellaista yhtä autuaaksi tekevää universaalia onnenkoodia ollakaan. Yllättävää kyllä olen huomannut, että erilaiset asiat tekevät ihmisiä onnelliseksi. Wuhuu. Siihen vaadittiin aika monta vuotta.

En usko, että olen maailman ainoa ihminen, joka on kasvanut ja elänyt elämäänsä suhteellisen tyytyväisenä päivä, viikko ja vuosi kerrallaan. Sen kummemmin miettimättä ja analysoimatta. Tuskin olen myöskään ainoana ihmisenä asetellut itselleni välietappeja matkalle kohti onnellisuutta tai kuvitellut, että jokin asia tekee minut ikuisesti onnelliseksi. Ei ole tehnyt. Yhden asian saavutettuani saatan hetken tuntea oloni omenaisen onnelliseksi, mutta pian jo kurkoitan uuden onnenamuletin perään.

Eniten minua on kuitenkin viime viikkoina mietityttänyt muutama pieni yksityiskohta, joihin tunnen törmääväni aina vaan uudestaan ja uudestaan kartoittaessani onnellisuutta.

Ihmiset, jotka viis veisaavat muiden ihmisten mielipiteistä ja tekevät ainoastaan niitä asioita, joista pitävät vaikuttavat oudon onnellisilta. Tiedättehän ne ihmiset, joilla on oma elämä ja muut ihmiset ovat täysin sivurooleissa. En tiedä tekisikö sekään minua oikeasti onnelliseksi. Minusta on kuitenkin mukavaa tehdä läheisiäni onnelliseksi tekemällä joskus asioita joita vihaan vain siksi, että joku toinen tulee siitä onnelliseksi.

Jossakin sanottiin, että ihminen on itse vastuussa onnellisuudestaan. "Kukaan muu ei voi tehdä ketään toista onnelliseksi." Hmmm. Totta toinen puoli. Miellän asian näin: Ihmisen tulee tietoisesti työskennellä oman onnellisuutensa eteen. Tavoitella niitä asioita mitä haluua elämässään ja luopua kaikesta siitä, mikä tekee onnettomaksi. Olisipa todellisuus näin helppoa, vaan ei ole. Teorian ja onnellisuuden välissä on todellisuus.
Väitän myös, että monta kertaa olen kokenut onnellisuuden tunteen juurikin toisen ihmisen aiheuttamana.

sunnuntai 2. maaliskuuta 2014

Ammattiräpeltäjä

Olen aikuisikäni työskennellyt toimistoissa. Erilaisissa toimistoissa ja erilaisilla toimenkuvilla. Ensimmäisien vuosien aikana minun oli helppo keskittyä töihini ja työpäivän päättyessä pöytä oli tyhjä ja työt hoidettu. Oli hyvä mieli, tunsin saavani aikaan ja olevani ahkera.

Jossain vaiheessa työelämä muuttui. Kaikki tapahtui pikkuhiljaa. Ensin oli hetkittäin liikaa töitä, mutta välillä jäi reilusti aikaa arkistoimiselle, töiden suunnittelulle ja kehittämiselle. Työyhteisössä oli hyvä yhteishenki, ihmiset eivät juurikaan kilahdelleet, vaikka aina kemiat eivät niin täydellisesti yhteensopineetkaan.

Jossain välissä huomasin, että en enää koskaan lähde töistä kotiin siten, että kaikki työt olisi tehty. Pahimmillaan töitä olisi riittänyt kuukausiksi vaikka yhtään lisää ei olisi annettu. Lomailu tarkoitti pitkiä päiviä ennen ja jälkeen loman. Enää ei riittänyt aikaa arkistointiin puhumattakaan töiden suunnittelusta ja kehittämisestä. Yhteishenki työyhteisössä horjui. Kaikilla oli hermot enemmän tai vähemmän kireällä.

Sanottiin, että omaa työtä tuli priorisoida. Piti siis miettiä, että mikä asia kaatuu ensimmäisenä niskaan tai mikä tulipalo pitää sammuttaa ensin. Hankalinta oli miettiä, mitä voi jättää kokonaan tekemättä tai siirtää jollakin verukkeella toisen ihmisen niskaan.

Hyvä olo töissä pahimmillaan tuli siitä, että oli valinnut oikein sen kenelle kumartaa ja kenelle pyllistää. Tai siitä, että oli arvioinut piinallisen ja ikävän työn vievän enemmän aikaa.

Pidän siitä, että töissä on töitä. Siitä, että on enemmin hieman kiire kuin, että ei ole mitään tekemistä. Tällä hetkellä asiani ovat hyvin. Hieman kuitenkin huomaan sairastuneeni jonkinlaiseen ammattisairauteen. Kun työnkuva on hajanainen ja työympäristö hälisevä avokonttori, keskittyminen on vaikeaa. En tiedä huomaako sitä kukaan, mutta itse tiedostan, miten teen vähän sitä ja vähän tätä. Ilman, että minulla olisi ylellistä rauhaa keskittyä johonkin kunnolla. Ehkä se on sitä jönglööraamista. Monta palloa ilmassa yhtä aikaa. Ehkä se on juuri sitä vuosien varrella hankittua ammattitaitoa.

Räpeltäminen auttaa myös kotosalla. Sitä osaa kummasti hyödyntää valikoivaa kuuloa ja valita asioita, mitä voi jättää tekemättä, mitä voi delegoida muille ja mitä voi siirtää tehtäväksi jonakin kauniina päivänä.