perjantai 30. elokuuta 2013

Aku Ankka syndrooma

Koen olevani oman elämäni Aku Ankka, vaikkei minulla olekaan kolmea veljenpoikaa, ei ole edes sitä veljeä. Siskollakin on vain koira ja vaikka tytär laskee koiran serkkupojakseen, niin minä en kyllä nelijalkaisia aio sukupuuhuni lisätä. 

Ei minulla myöskään ole saitaa ja ilkeää, mutta äärimmäisen varakasta setää. Setiä kyllä on, mutta jos heillä on jossain rahasäiliö, niin hyvin sen salaavat. Niin, ja käytän housuja tai muita alavartaloa peittäviä vaatteita.

Minä ja Aku innostumme kaikesta helposti. Taidamme olla vähän tyhmiä, meidät on helppo ylipuhua ja saada mukaan typeriinkin hankkeisiin. Joskus päätämme jättää jonkun hölmöltä kuulostavan projektin väliin hakattuamme juuri sadan edellisen projektin jälkeen joko päätämme seinään tai tuhottuamme irtaimistoa lekalla purkaaksemme pettymyksen kiukkua. Juuri silloin Hannu-serkku päättää osallistua, muuttaa veden viiniksi, raudan kullaksi ja minut vihreäksi kateudesta. Naapurilla on aina hienompi ruohonleikkuri ja kaupassa valitsemme aina sen lyhimmän jonon, jonka toiminta lamaantuu sillä sekuntilla kun sen valitsemme.

Kateus on kuolemansynti. En kyllä ymmärrä miksi? Minusta on aivan luonnollista ja ymmärrettävää, että minua ja Akua sapettaa työskennellä hikihatussa saadaksemme Roopelta pari rupuista lanttia, kun kaiken maailman onnenmyyrät ja hanhet ohjautuvat autopilotilla sen sateenkaaren päähän. Aku ja minä emme ole sittenkään tyhmiä, olisi tyhmää olla onnellinen kun onni menee aina ohi. Desperaadoja emme ole, tyydymme osaamme, mutta olemme mielestämme oikeutettuja kitisemään, valittamaan ja repimään höyheniä tai hiuksia päästämme. Tai tuhoamaan taas hieman lisää omaisuuttamme hakatessamme sitä lekalla tuusannuuskaksi (kummallinen sana tuo tuusannuuska muuten, ilmeisesti se tarkoittaa nuuskarasiaa).

Joskus saatamme vaikuttaa hieman laiskoilta, lujahdamme usein riman alta tai yritämme saada pienellä korjausliikkeellä isoja virheitä paikattua. Keräämme voimia näin. Aina ei jaksa viillättää täysillä höyryillä eteenpäin. Aku ja minä laitamme asioita kiertoon. Emme voi puhua hyvän kierrättämisestä, mutta opetamme ja kasvatamme jälkikasvuamme teettämällä heillä omia töitämme, osallistamalla. Vaikuttaa laiskalta, mutta meillä on hyvä tarkoitus, joka pyhittää sen, että voimme itse loikoilla riippumatossa mehua imeskellen. Aku ja minä jaamme kenties kurjuutta, mutta kun ei ole muutakaan.

Akulla ja minulla on kuitenkin ystäviä ja vähän sitä rakkauttakin. Tarpeeksi, että jaksamme jaksaa. Tärkeintä on kuitenkin se lapsellinen usko siihen, että jonakin kauniina päivänä onni kääntyy vielä. Siihen asti iloitsemme pienistä hetkellisistä onnentunteista ennen kuin huomaamme jälleen sadepilvien kerääntyvän auringon eteen juuri kun olemme Iineksen kanssa levittäneet piknikviltin ja sille eväät. Onhan se aika romanttista sateessa kiireessä kerätä tavarat ja ajella avoautolla suu mutrussa kohti kotia, vai eikö? Kunhan se bensa vaan riittäisi kotiin asti.


Kuva Google Images



torstai 29. elokuuta 2013

Jäässä

Jäässä ja tunnoton.
Toteenkäyneitä painajaisia.
Vähän kyyneleitä,
sisällä umpisolmuja ja suoraa huutoa.

Miksi kukaan haluaa olla aikuinen?
Niin nopeasti se ampuu suoraan omille jaloille.

Pidän itseni kiireisenä, sillä..
Yksin hiljaisuudessa ajattelen liikaa.
Suru saavuttaa ja satuttaa.
Rimpuilen irti, yritän paeta.

Hiljaisuudessa, yksinäisyydessä se iskee
epäreilusti, takavasemmalta se yllättää.

keskiviikko 21. elokuuta 2013

Unelmissani minulla on palvelija

Herään aamulla kahvin tuoksuun ja pehmeään musiikkiin. Hän avaa varovasti oven ja toivottaa huomenet. Suihkussa hän on asettanut pesuaineet kauniissa pulloissaan käsieni ulottuville, myös pyyhe ja pehmoinen kylpytakki ovat lähellä. Aamupala odottaa kauniisti katettuna pöydässä, sanomalehtikin löytyy. Nautin aamiaiseni rauhassa, hän herättää lapset ja avustaa heitä pukeutumisessa. Syötyäni hän siivoaa jälkeni ja on lasten vuoro istua aamiaispöytään. Jossain välissä hän on sijannut vuoteeni ja asettanut päiväksi valitsemani vaatteet silitettyinä valmiiksi vuoteeni päälle. Pukeuduttuani hän tekee minulle kevyen päivämeikin, kuivaa ja kampaa hiukseni sievästi, suihkuttaa  hieman lempituoksuani iholleni. Pestessäni hampaita hän pakkaa minulle mukaan täydellisen lounaan ja pakkaa työlaukkuni valmiiksi. Hän huolehtii, että lapset lähtevät kouluun mukanaan kaikki tarpeellinen.

Työpäiväni aikana hän on käynyt kaupassa, pessyt pyykit, siivonnut ja valmistanut perheelle illallista. Hän huolehtii, että lapsien läksyt on tehty ja tarkastettu, lapsien harrastuksiin on valmistauduttu. Ravitsevan illallisen jälkeen minulla on aikaa omiin harrastuksiini tai perheellä on mahdollisuus viettää aikaa yhdessä. Iltatoimissa hän jälleen avustaa lapsia ja minä saan rauhassa rentoutua kirjan tai television parissa. Joskus hän saattaa ystävällisesti hieroa hartioitani, tehdä manikyyrin, jalkahoidon tai jotakin muuta ihanaa. Yhdessä saatamme suunnitella seuraavien päivien ruokalistoja tai tarvittavia kodinhoidollisia tehtäviä. 

Kerran viikossa hänellä on vapaa päivä ja kaksi kertaa viikossa yritän itse selvitä aamusta tai illasta. Hänen lomiensa aikana lomailemme itsekin tai palkkaamme hänelle sijaisen. Hän saa ruhtinaallisen korvauksen työstään, jonka hän hoitaa hienotunteisesti. Voimme luottaa häneen täydellisesti. Hän on lähes korvaamaton, hetket ja päivät ilman häntä ovat usein tuskallisen työläitä. 


Yeah right, In my dreams only

sunnuntai 18. elokuuta 2013

Aika

Minulla on ongelmia ajan kanssa, meillä ei koskaan ole ollut oikein lämpimiä välejä. Emme tule oikein toimeen keskenämme, meillä ei synkkaa. Joku väittää, että aika kulkee omaa tasaisen tappavaa tahtiaan ja polkujaan, mutta minä väitän, että todellisuudessa aika on aikamoinen ilkimys. 

Kun istun kipeänä tai kipeän lapsen kanssa neljättä tuntia terveyskeskuksen odotusaulassa, aika tuntuu lähestulkoon heittävän pakin päälle. Selaan viisi vuotta vanhaa noin kolmentuhannen kipeän ihmisen käpälöimää lehteä, takapuoli puutuu, kuuntelen tuntemattomien ihmisten keskusteluja ja tuijotan kelloa odottaen, että ovi aukeaisi ja joku kutsuisi nimeltä. Jos itse on kipeä, tuska on fyysistä, kun lapsi on kipeä henkinen kipu lyö fyysisen laudalta. Aika on pirullinen, se ei armahda. Jokainen sekunti tuntuu minuutilta.
Jos lääkärin odotus palkitaan vielä kivuliaalla toimenpiteellä, saa sekuntien hitaus jälleen uuden ulottuvuuden, äärimmäisessä kivussa jokainen sekunti on liikaa.

Elämässä on paljon puuduttavia odotuksen hetkiä, päiviä, joita tuhlaamme olemalla läsnä jossakin, josta emme malta odottaa pois pääsyä. Jostakin läsnäolosta meille maksetaan, toisesta saamme jotakin muuta hyötyä, mutta on olemassa tilanteita, missä kaikki järkevät syyt loppuvat kesken, miksi vietämme kallisarvoista aikaa tekemällä asioita joita emme halua tai paikassa, jossa emme halua olla? Siksi, koska emme usein ymmärrä oman aikamme rajallisuutta. Joskus ajan taju katoaa, uppoamme johonkin asiaan niin täydellisesti, koemme tilan jota kutsutaan flowiksi, virraksi. Positiivinen flow on kenties ajan paras ilmentymä.

Aika osaa näyttää myös toisen ikävän puolensa, riittämättömyyden. Suurin osa meistä herää lähes jokaisena aamuna joko kellon tai toisen ihmisen herätykseen. Aika aloittaa usein päiväni tylysti, olisin mieluusti käyttänyt sitä enemmän nukkumiseen. Kiire on ajan paras kaveri. Miten paljon teenkään asioita vain palvellakseni herra Aikaa. Tuntuu käsittämättömältä, että vietän lähes koko elämäni kiireessä. Päivästä ja vuodesta toiseen, jatkuva kiire. Oudoin juttu on, että kiirehdin edelleen ajassa eteenpäin. Lapsena ja nuorena kiireen kasvaa ja saavuttaa asioita jotenkin vielä ymmärtää, nyt pitäisi osata jo rauhoittua ja nauttia jokaisesta päivästä ja hetkestä, unohtaa se, että koko ajan vanhenee. Silti huomaan odottavani iltaa, viikonloppua, kesää, lomaa, matkaa, tai jotakin muuta millä palkitsen itseäni hyvin hoidetusta arki-kiireestä. 

Kaikkein tuskallisimpia ovat kuitenkin juuri ne hetket, jolloin jokin kauan odotettu ihana hetki tai asia vihdoin koittaa. Silloin aika näyttää kaiken tappavimman puolensa, se liitää, kiitää, harppoo ja lentää. On aivan sama puhutaanko hetkestä, päivästä, viikosta tai vuosista. Onnelliset hetket ja ajat lipuvat ohitse, vaikka kuinka haluaisin pysäyttää ajan. On hetkiä, joita koemme elämässämme harvoin tai ehkä vain kerran, pahinta on huomata sellaisen hetken menneen jo ohi ennen kuin edes tajusimme nauttia siitä. On tärkeää tarttua hetkeen ja painaa se syvälle sydämeen, paikkaan, johon voimme palata edes muistoissamme.

sunnuntai 11. elokuuta 2013

Sisällissota

Mietin pitkään, että haluanko edes kirjoittaa tästä asiasta. Tunnustaa, että olen ihan hukassa ja epäonnistunut kuopukseni kanssa. Maassa, jossa lapsilla on kaikki hyvin ja perhe on maailmankaikkeuden keskipiste.

Kun oman lapsen kasvattaminen on jatkuvaa taistelua ovat keinot vähissä. Pieni herttainen tyttö on muuttunut lapseksi, joka valehtelee eikä tottele. Puhe on naljailevaa, ilkeämielistä ja saa aikuisenkin raivon partaalle. Sovit asioista ja tyttö ei tee mitään sovittua, ei ilman uhkailua kotiarestilla tai vähintään 15 muistutusta ja ahdistamista. Enkä puhu nyt mistään monimutkaisista asioista, vaan ihan tavallisista jutuista kuten pukemisesta, hampaiden pesusta, avaimien ja puhelimien hoitamisesta mukaan tai paikoilleen. Mikään ei onnistu kerralla tai edes kymmenellä. Tyttö tuntuu viis veisaavan yhteisistä pelisäännöistä tai muiden perheenjäsenten fiiliksistä. Jotenkin tämä tuntuu käsittämättömältä koska vanhemman tyttären kanssa ei koskaan ollut tällaisia ongelmia.

Perhe-elämästä on tullut jatkuvaa taistelua. Myönnämme puolisoni kanssa olevamme väsyksissä ja jaksamisen olevan äärimmillään. Lapsi on suloinen nukkuessaan ja joskus satunnaisen pienen välähdyksen ajan. Jotenkin ymmärtäisin taistelun, mikäli kyseessä olisi murrosikäinen lapsi, mutta kun kyse on kahdeksan vuotiaasta, tuntuu tämä lähes sotatilaa muistuttava taistelu jotenkin käsittämättömältä. On yritetty neuvotella ja puhua. Tyttö on älykäs ja neuvokas, mutta tuntuu kuin hänellä olisi ikuinen känkkäränkkä päivä. Omaa tahtoa on ylivuotavaisen paljon. On laadittu perheen yhteiset säännöt ja pidetty kokous, mutta pysyviä tuloksia ei tälläkään ole saatu aikaiseksi.

Väkivaltaiset otteet ovat onneksi helpottaneet. Vaikka kyseessä on hoikka kukkakeppimäinen tyttö, ovat kahdeksan vuotiaan itkupotkuraivarit paljon pahempia kuin kolmivuotiaan. Kahdeksanvuotiaan potkut ja lyönnit nimittäin sattuvat oikeasti.

Olen huomannut, että paras ase tämän pienen ja tulisen tytön hallintaan on aika. Antamalla hänelle aikaa ja tekemällä yhdessä juttuja, myös kaikki muu sujuu. Kesäloman aikana on menty aimo harppaus eteenpäin, vaikka yhteisiä askareita ei ollutkaan niin paljon kuin alunperin olisin toivonut. Lapsi halusi ymmärrettävästi leikkiä pihan kavereiden kanssa eikä jatkuvasti hengata äitin seurassa. Silloin tällöin pakotin kuitenkin lapsen mukaan asioille tai tapahtumiin.

Joku lastenkasvatuksen ammattilainen totesi hiljan, että nykyiset lapset saavat aivan liikaa huomiota. Ennen lapset hoituivat siinä sivussa. Ehkä tämä kuopukseni on jäänyt kuitenkin hieman liian sivulle ja hakee tottelemattomuudellaan erityisesti sitä huomiota, omaa ääntään ja paikkaansa perheessä. Ehkä hän on kokenut elävänsä muiden ehdoilla. Neiti on hieman kuin koiralauman jäsen, joka hakee omaa paikkaansa nokkimisjärjestyksessä. En tietenkään anna hänen päästä niskan päälle, mutta haluan, että hän kokee olevansa tärkeä osa laumaa. Osa, jolla on oma tärkeä tehtävänsä ja roolinsa. Siksi jatkan tätä sisällissotaa ja rakastan sitä pikkuista kapinoitsijaa, joka yrittää syöstä kuningatarta valtaistuimelta. Ajattelen, että jos oikein sitkeästi rakastan ja rakastamisella tarkoitan myös sinnikästä peräänantamattomuutta vanhemman roolissani, teen hänelle parhaan palveluksen.

torstai 8. elokuuta 2013

Kamalat rakkaat autoni

Ensimmäiseni oli räikeän vihreä vuoden -74 Opel Kadett. Auto bongattiin lehti-ilmoituksesta, rahat lainasin pikkusiskolta ja taustapeilissä roikkui jenkkikoulun tasseli. Kotipihassa takapenkin jalkatilasta löytyi jalan mentävä aukko, josta kenties pystyi potkimaan lisää vauhtia tai jarruttamaan tarvittaessa. Aukko hitsattiin umpeen. Kadetti sai pian nimen Herne. Herneellä oli luonnetta ja sen kanssa opin paljon täysin paskalla autonromulla liikkumisesta, toki osa ongelmista oli itse aiheutettuja, nuoren naiskuljettajan epävarmuutta. Herneen tyypillisin ongelma oli käsiryypyn kanssa pelailu. Erityisesti kostealla ja kylmällä ilmalla sen kanssa sai olla tarkkana. Usein onnistuin kastelemaan tulpat ja eihän se auto sitten vähään aikaan startannut. Olin usein aivan hukassa auton kanssa, onnekseni olin nuori ja miehet
käynnistyskaapeleiden kanssa saapuivat jostakin aina avukseni. Välistä ryyppy jäi päälle ja auto sammui kiusallisesti. Opin käyttämään starttimoottoria siirtyäkseni sen avulla pois risteysalueelta, tämä toimi loistavasti myös silloin kun bensa loppui kesken matkan. Bensamittari ei toiminut ja kiireisenä opiskelijana kirjanpito kilometreistä heitti hieman silloin tällöin. Ahkera starttimoottorin käyttö aiheutti luultavasti sen hajoamisen. Tulin koulusta ja auto jatkoi käymistä vaikka avaimet oli irroitettu virtalukosta, ei auttanut kuin irroittaa akun piuhat. Herne oli muuten siitä kätevä, että siihen pääsi sisään vaikkapa hiuspinnillä. Jos unohdin avaimet sisään en tarvinnut poliisia avaamaan ovia.

Herne taisi olla minulla vajaan vuoden ja talveksi se laitettiin huilimaan kunnes se myytiin. Koska auto oli edelleen seisontavakuutuksessa isäni ajoi auton muutaman kilometrin päähän uuden omistajan pihaan. Matkalla auton kaasu jumitti pohjaan. Onneksi uusi omistaja ei nähnyt miten isä kesken matkan avasi konepellin, napautti kaasutinta ja matka jatkui.

Herneen jälkeen ostin ruskean 323 Mazdan, vuosilukua en kyllä muista. Mazda sai pian lisänimen tehosekoitin, koska tietyissä nopeuksissa se ravisti melkoisesti. Mazda vei öljyä lähes yhtä paljon kuin bensaa ja pissasi jatkuvasti ruosteista jarrunestettä jaloille. Jarrunestettäkin piti lisätä viikoittain ja autoiluun piti varata huonot kengät. Mazda saikin väistyä melko pian ja vaihdoin sen ehkä rakkaimpaan nuoruusvuosieni autoon, siniseen Cherryyn joka taisi olla sekoitus Datsunia ja Nissania. Molemmat nimet löytyivät pelleistä. Cherryn ainoa tekninen ongelma oli kytkin, jonka huomasin luistavan koeajolla ja jonka autokauppias lupasi vaihtaa, jotta sen ostaisin. Muutaman kuukauden ahkeran ajamisen jälkeen olin poikien kanssa lammen jäällä rallia harjoittelemassa ja ahkeran pyörityksen jälkeen kytkin alkoi olla täysin palvellut. Joulutöiden vuoksi auto piti saada äkkiä kuntoon ja merkkihuoltamo vaihtoi siihen uuden kytkimen, jota ei siis oltu vaihdettu kuten sovittiin vaan ainoastaan säädetty. Vaiherikkaiden tapahtumien jälkeen autokauppa hyvitti minulle kytkinremontin polttoaineena. Cherryni osoittautui kolarimagneetiksi. Ensin se lähti minulta lapasesta kurvissa syksyn ekailla liukkailla ja liukui pysäköidyn auton peräkoukkuun. Toinen auto selvisi naarmutta, minä jouduin kustantamaan Cherryyn uuden konepellin, auts. Kavereiden ranskalaiset levisivät pitkin autoa ja juuri tapaamani mukava mies taisi pelästyä, koska lupaava suhde kariutui lyhyesti illan jälkeen. Seuraavaksi uusiksi meni kuljettajan puoleinen kylkipelti. Kyseessä oli ehkä elämäni helpoin peltikolari, koska se tapahtui autoni ollessa parkissa, naapurin setä peruutti suoraan kylkeen. Vähän tämän jälkeen sain korttelirallin kiemuroissa toisen auton takapuskuriin ja sitä myöten uudet peräpellit. Voitte takuulla kuvitella miten komieasti uusi pelti kiilsi ja lähes koko auton pellit oli nyt vaihdettu. 
Kovan onnen Cherry

Seuraavana kesänä kaiken ollessa mallillaan käytin pitkän ajan autoni puunaamiseen. Pesin penkitkin ja kuivattelin autoa pari vuorokautta. Viimeistelynä pesin ja vahasin auton, ripustin uuden Wunderbaumin killumaan ja lähdin parin päivän tauon jälkeen omalla autollani näyttäytymään kotikaupungin kaduille. Ilta ei kauan ehtinyt vanheta, kun nuorukainen kiihdytti kevytmoottoripyörällään noin 80 km/h päin autoani. Kun minä pohdin epäkypsänä autoni rakastajana miten autolleni kävi, kyydissä ollut kaverini sentään tajusi pohtia miten nuorukaiselle kävi. Poika selvisi murtuneella jalalla, mutta autoni päätyi lunastukseen. Itkin niin katkeria kyyneliä,  kun eivät ymmärtäneet vakuutusyhtiön ihmiset miten nuorta tyttöä oli ensinnäkin huijattu maksamaan liikaa autosta, mutta ennen kaikkea eivät ne sedät ymmärtäneet miten kallista peltiä autoon oli sen reilun puolen vuoden aikana vaihdettu tai miten nuoren abiturientin kaikki rahat olivat valuneet autolainaan, vakuutusmaksuihin ja bensaan.

Taisin olla pari päivää ilman autoa kunnes kävin jälleen hakemassa kaupasta uuden. UVP oli muistaakseni -84 vuosimallinen Nissan Sunny. Punaisen värin vuoksi ja rekisterinsä vuoksi se sai pian lisänimen Urjalan Vapaapalokunta. Sunny osoittautui kaikin puolin loistavaksi valinnaksi. En muista siihen liittyen mitään muuta ikävää kuin sen, että työskennellessäni paperiteollisuudessa sen maalipinta kärsi jätevesialtaiden myrkyistä, puhumattakaan siitä hajusta, joka aina viikonloppuisin juuri ja juuri haihtui sen sisältä. Sunnyä käytti myös avopuoliso ja pian minä huomasin pyöräileväni enemmän kuin autoilevani. Jossain vaiheessa punainen Sunny vaihtui harmaaseen Sunnyyn, sitten punaiseen Almeraan, joka sai lisänimen Tiikeri. Näiden autojen aikana minä ajelin enimmäkseen pyörällä, sateessa ja pakkasessa. Eräänä päivänä pyöräilykiintiöni täyttyi ja hankin toisen auton, ruosteen ruskean oranssisen Ford Escortin. Nissaneiden luotettavuus oli ollut sataprosenttista. Vanhan Eskon kanssa olikin taas edessä kaikenlaisia seikkailuja, minulla vaan ei enää ollut niin paljon sitä seikkailumieltä. Esko palvelinkin varsin lyhyen aikaa ja päätin sijoittaa siitä saamani rahat hybridipyörään, joka maksoi enemmän kuin Esko. 

Jaksoin taas jonkun aikaa, kunnes pyöräilymittarini tuli kai lopullisesti täyteen ja löysin pienen mutta pippurisen Clion. Vähän ajettu Clio oli huippu löytö! Sen ainoat huonot puolet olivat liittyivät sisälämpöön, lokilämmittimeen ei saanut enää asennettua sisähaaroitusta ja ilmastointia autossa hoitivat ainoastaan ikkunat. Cliolla ajelin muutaman vuoden, mutta kun koripalloilevan teinin jalat eivät enää mahtuneet Clion takatilaan sain tila-auto kuumeen. Renaultista oli hyvää kokemusta ja kun kohdalle osui vähänajettu Scenic ilmastoinnilla ja sisäpistokkeella, olin myyty. Tai itseasiassa se auto oli pian myyty,  minulle. 

Scenic eli Aamunkoi oli pitkään aivan täydellinen. Ryhdyttyäni pitkän työmatkan kaahariksi ovat nopeasti kertyvät kilometrit tuoneet mukanaan kaikenlaista pikkuista säätöä. Kertyvien kilometrien vuoksi olen jälleen ryhtynyt lukemaan automainoksia autokuumeen pikkuhiljaa noustessa. Nyt haaveissa on nopeammin kiihtyvä ja reilusti niukkakuluksellisempi auto. Kuume on jo korkea, nyt vain odottelen sen helmen ilmestymistä elämääni.

perjantai 2. elokuuta 2013

Juoksentelua

Kylkeä pistää, suu on kuiva ja voin jo kuvitella veren maun kielelläni. Sydän hakkaa villisti ja keuhkot huutavat happea. Lihakset kipristävät maitohapoilla ja jalkani painavat tonneja. Minulla on tuskallisen hiki, vaatteet liimautuvat kiinni, kenkä hiertää ja pian tunnen haluavani oksentaa. Kehoni vihaa minua, minä vihaan juoksemista. Aivoni kieltävät minua ottamasta enää askeltakaan. Itsesuojeluvaistoni suojaa minua.

Lyhyt nopea juoksu, perjantaina 13. päivänä, rinnassa numero 13. Voitan 100 metrin juoksukilpailun, luokkatoveri ihmettelee miten niin lihava ihminen voi päästä niin kovaa. En ollut lihava, mutta uskoin olevani, koska en ilmeisesti omistanut peiliä. Juoksemisesta ei vieläkään jäännyt mukavaa muistoa, mutta perjantai 13. päivästä tuli onnenpäiväni.

Inhoan juoksemista, mutta pakotan itseni lenkille. Juoksen alkuun vain muutaman tolpan välin. Päivä päivältä ja askel askeleelta juoksemani matka pitenee. Sydän ja keuhkot tekevät yhteistyötä, lihakset toimivat, kylkeen ei pistä. En nauti juoksemisesta, nautin sen jälkeisestä hyvästä olosta. Tunnen itseni sankariksi, tai ainakin lähes. 

Eräänä päivänä huomaan voivani juosta omaa rauhallista vauhtiani koko matkan. Korvissani soiva musiikki auttaa unohtamaan kaiken muun, elän hetkessä. En mieti jäljellä olevaa matkaa. Nautin jokaisesta hetkestä. Seuraavalla kerralla huomaan pystyväni hieman nopeampaan vauhtiin ja hieman pidempään matkaan. Juoksun aikana en tunne kipua, vaan mielihyvää. Vasta myöhemmin huomaan lihaksieni kipeytyvän. Kipu kertoo tehokkaasta lihasten käytöstä. Kipu tuntuu jopa hyvältä, koska tiedän sen alkuperän.

Juokseminen ei ole vieläkään kevyttä tai helppoa, mutta se on vienyt minut mennessään. En tiedä miten kauan tätä hurmaa kestää, mutta niin kauan kun juoksu viettelee minua, annan sen viedä ja nautin jokaisesta hetkestä.

Järki ja sydän




Jos tietäisit mitä ajattelen tai toivon,
juoksitko karkuun vai pitäisitkö tiukemmin kiinni?
Jos en ota selvää itsekään,
en voi päästää sua menemään.

Ei kai sanoilla voi ketään vakuuttaa,
tunteita pakottaa. 
Tarvitseeko rakkaus sanojen odotusta, vai ainoastaan kosketusta?

Kuulenko äänen järjen ja sydämeni särjen 
vai kuulenko sydäntäni ja vaiennan järjen? 
Järki ja tunne eivät neuvottele,
kumpikaan ei vaikene.








torstai 1. elokuuta 2013

Käsilaukku

Käsilaukku tai jokin muu laukku on takuulla ainakin naisille yksi tärkeimmistä esineistä, ainakin meille joille on siunaantunut jälkikasvua tai meille, joilla on taipumus olla varautuneita myös yllättäviin tarpeisiin. En ymmärrä, miten miehet tai erityisesti isämiehet voivat tulla toimeen ilman laukkuja. Frendit sarjan Joeylla oli yhdessä jaksossa Man Bag, jonka hän koki erityisen hyödylliseksi, kunnes hän ymmärsi sen leimaavan hänet homoseksuaaliksi. Maailma, edes New York, ei ollut tuolloin vielä valmis miesten laukuille, joita nykyisin jo toki näkyy melkoisen paljon enemmän ja ihan heteroseksuaaleillakin. Miehet usein valitsevat repun, salkun tai tietokonelaukun, mutta lähinnä niitä käytetään vain arkisin. Harvoin mies kantaa laukkua aina mukanaan, puhumattakaan, että miehellä olisi iltalaukku baarikierroksella mukanaan. Miesreppanat joutuvat tunkemaan kaiken tarvittavan taskuihinsa. Ehkä tämä on toisaalta myös vienyt kehitystä eteenpäin, matkapuhelimiin on tungettu kamerat ja muut värkit, jotta miehillä olisi kevyemmät taskut. Myös puhelimien koko on pienentynyt kummasti. 

Naisen käsilaukun ulkonäkö kertoo kantajastaan paljon. On naisia, joilla on kymmeniä käsilaukkuja, joilla he asustavat vaatetustaan. Sitten on niitä, joilla on pääsääntöisesti vain se yksi veska, jota uskollisesti raahataan paikasta toiseen kunnes laukku kaipaa vaihtamista. Itse olen lähempänä tätä yksiavioisuutta kuin jatkuvaa vaihtamista. Laukkuja on muutama, mutta kantamani tavaran määrä tekee sisällön vaihtamisesta työlään projektin ja laukkujen rakenteen vuoksi tavaroiden etsiminen laukusta vaihdoksen jälkeen on kiusallisen työlästä. 


Uskollinen laukkuni
Laukun ulkonäköä enemmän kertoo sen sisältö, joskin luulisin, että suurin osa naisista kantaa suhteellisen samankaltaista sisältöä mukanaan. Vaikka usein naureskelen maailmanloppuun varautuville survivalisteille, kannan käsilaukussani mukana kaikenlaista ihan varmuuden vuoksi. Aina se kaikenlainen ei tule omaan käyttöön vaan olen pelastanut muitakin ihmisiä pienissä arkipäiväisissä kommelluksissa ja sattumuksissa.

Kaksi tärkeintä asiaa, jotka minulla on aina mukana ovat avaimet ja rahapussi. Jos näistä jompi kumpi puuttuu, niin olen pulassa. Myös puhelin on aina mukani, usein kaksi, koska minulla on erillinen työpuhelin. Kuten useilla naisilla, myös minulla on mukani aina muutama huulirasva, huulipuna ja puuteri. Kerran laskin käsilaukkuuni kertyneiden huulipunien määrän, niitä oli 18 kappaletta. Ei ihme ettei kotoa enää löytynyt huulipunia! Ne painovatkin jo ihan kiitettävästi, puhumattakaan siitä tilasta minkä ne veivät. Tietysti laukussani on aina myös kynä, ehkä kaksi tai kolmekin. Ilman kalenteria en tule toimeen, olen pari kertaa yrittänyt siirtyä perinteisestä puhelimen kalenteriin, mutta vielä en ole pystynyt hylkäämään paperikalenteria. Jos kalenterini katoaisi, olisin hukassa. Laukustani löytyy myös laastaria ja varsinkin kesäisin myös rakkolaastaria. Tällä hetkellä siellä ei ole enää desinfiointi ainetta, mutta on kosteuspyyhkeitä. Kesällä mukana on aina myös aurinkolasit ja niiden kotelo. Viimeisen parin vuoden aikana olen kantanut myös kuulokkeita mukanani, siten voin koska tahansa kuunnella musiikkia puhelimellani. Yleensä minulla on pieni paketti nenäliinoja, pari pikkuhousun suojaa ja tietysti särkylääkkeitä. Lisäksi minulla on laukussa pieni taskulamppu ja kesällä aurinkovoidetta, usein myös hyttyskarkoitetta. Ja tietysti pieni ompelusetti. Yleensä minulla on muutama tukkarenksu ja hakaneula, talvella aina heijastin ja varasukkahousut. Nykyisin olen kantanut mukana myös muistitikkua, käsivoidetta ja käyntikorttikoteloa.

Elämäni on jälleen siinä pisteessä, että olen aloittanut uuden käsilaukun metsästämisen. Vanha laukku on jo väsynyt ja kulahtanut. Onko se ihmekään tuota tavarapaljoutta raahatessa? Metsästystä on kestänyt jo jonkun aikaa, sopivaa ei vaan löydy helpolla. Käsilaukut ovat hieman kuin miehet, sen oikean tietää heti kun sen näkee. En valitse laukkua vaan laukku iskee minulle silmää.