Ruudun hurmiossa

Minulla on suhde. Suhde verottaa ihan kohtuuttoman määrän vapaa-aikaani, todellista aikaa en kehtaa edes myöntää. Olen yrittänyt rajoittaa, mutta olen riippuvainen ja koukussa. Hetkittäin ja erityisesti kesäisin pysyn kohtuudessa ja tapailemme harvakseen, mutta muuten tapaamme päivittäin. Jos emme näe vähään aikaan niin koen jääväni paitsi kaikesta minua kiehtovasta. Oikeastaan suhteita on kolme. Tervein pakkomielteeni on liikunta, mutta tämä kirjoitus ei käsittele endorfiiniaddiktiotani. Toinen salasuhteeni, josta en ole ylpeä, on suhteeni kannettavaan ja puhelimeeni, mutta nekään eivät ole tänään tunnustusteni listalla. Pisin suhteeni on alkanut jo lapsuudessa - olen koukussa telkkariin. 

ER olisi kyllä pitänyt suomentaa ensiavuksi tai jättää ihan alkuperäinen nimi

Eniten minua koukuttavat tv-sarjat. Sairalaasarjat ja erilaiset murhamysteerit. Serkkuni työskenteli jossain vaiheessa sairaalassa ei lääkinnällisissä -tehtävissä ja muistan hänen kertoneen, että hoitoresurssipulassa joku oli kysynyt häneltä, että onko serkkuni katsonut televisiosta koskaan Teho-osastoa? Serkkuni vastattua positiivisesti, oli tämä henkilö todennut leikillään, että sittenhän serkkuni voisi tulla sairaalan iltavuoroon töihin. Tämä on jäänyt mieleeni, koska itse en tainnut jättää kyseisestä sarjasta yhtään jaksoa näkemättä. Tuntuu, että melkein osaisin intuboida, käyttää deffaa ja antaa jopa avosydän hierontaa. 

Samalla tavalla koen kuuluvani lääkäri Housen diagnoositiimiin. Harmi, että Housen kolmannella tuotantokaudella potilaiden sairaudet muuttuivat jo niin eksoottisiksi, etten oikeastaan ikinä keksi diagnoosia ennen tiimiä. Onneksi Housen huumori pelastaa paljon, en ehkä oikeassa elämässä pitäisi Gregory Housen kaltaisesta ihmisestä, mutta kuvitteellisena hahmona hän on hersyvän ärsyttävän nokkela. 

Sairaalasarja ja romantiikka ei ole myöskään yhtään hullumpi yhdistelmä, mutta kun sairaalan henkilöstö sukkuloi romanttisesti keskenään jo ties monettako tuotantokautta niin alkaa mielenkiinto hieman laantua. Kun lähes kaikki henkilöhahmot ovat suhinoineen keskenään valtavassa sairaalassa isossa amerikkalisessa kaupungissa, alkaa juoni olla lähempänä Kauniita ja Rohkeita, joita en valitettavasti ilman allergista reaktiota kykene viittä minuuttia kauempaa katsomaan.

Murhat ovat toinen intohimoni, mutta vain fiktiona. Tai periaatteessa minkä tahansa rikosvyyhdin selvittely voi olla mielenkiintoista. Ainoan poikkeuksen näihin dekkarisarjoihin tekee C.S.I. Miami. Sitä en voi katsoa. En kestä Horatiota. Hän on se yhden ilmeen punatukkainen mies, jolla on ripsiväriä. En tykkää myöskään siitä kimeä äänisestä blondista tai muhkeahuulisesta miehestä, jotenkin heistä tulee mieleeni aina Barbie ja Ken. Muut C.S.I.:iit menevät kyllä sujuvasti, joskin niissäkin aika on alkanut tehdä tehtävänsä. 

Saksalaiset, suomalaiset ja ruotsalaiset dekkaritkin menettelevät, mutta ehkä näitä amerikkalaisia on helpompi sohvakoomassa kuluttaa. Niiden tajunnanvirta ei ole iltaväsymyksessä liian monimutkaista. 

Lakisarjat sekä romanttiset ja humoristiset sarjat menettelevät myös. Kukapa ei pitäisi Frendeistä, Sinkkuelämästä tai Good Wife -sarjasta, unohtamatta iki-ihanaa MacGyveria tai Konnankoukkuja kahdelle -sarjaa. Ihan erityisesti pidän myös hyvinkirjoitetuista suomalaisista sarjoista kuten Tahdon Asia tai Klikkaa mua. Enkä voi kirjoittaa tätä blogia mainitsematta suomalaisia huumori- ja sketsisarjoja. Suomalainen huumori vaan kolahtaa meille suomalaisille tavalla, jota muut eivät voi ymmärtää. Velipuolikuu oli minulle ensimmäinen, eikä sen voittanutta taida vieläkään olla tullut. 

En tiedä, pitäisikö minun oikeasti olla niin häpeissäni television kulutuksestani. Oikeasti katselen tietysti myös uutisia, ajankohtaisia asiaohjelmia ja elokuviakin, mutta niitä ilman pärjään paljon kauemmin kuin "sarjojani".

Sarjat ovat rentouttava pakopaikkani tosimaailmasta, niiden kautta voin kokea turvallista jännitystä, hersyvää romantiikkaa ja kaikkea siitä väliltä.

Kerrohan lukijani, mikä on sinun suosikkisarjasi?

Hatullinen

Joskus ärsyttää niin tavattomasti kun asiat eivät mene niin kuin toivoisin. Minkäs minä sille mahdan, etten hallitse tätä maailmankaikkeutta tai edes oma pikkiriikkistä elämääni. Sitä niin julistetaan, että ihminen on oman onnensa seppä. Rajansa silläkin takomisella. Ihmisen vaikutus mahdollisuudet oman elämänsä suhteen ovat minimaaliset. Valintoja, valintoja ja valintoja. Aina kun ei ole mahdollista valita sitä mitä oikeasti haluaisi vaan suurimman osan ajasta minä ainakin olen saanut valita kahdesta todella surkeasta vaihtoehdosta sen snadisti vähemmän kakan. Sekin on ylellistä, että ylipäänsä saa valita. 

Ehkä vielä enemmän tylyttää kun on valitsevinaan viisaasti. Kenties tekee jalon valinnan, sellaisen epäitsekkään ja maailmoja syleilevän. On olevinaan moraalisesti vahva ja valitsee kenties jotakin hieman työläämpää ja vasta lopussa palkitsevaa. Tai valitsee ajatellen lähimmäisen etua enemmän kuin omaansa. Kun tämmöinen valinta sitten osoittautuu kouralliseksi sitä ihteään tai ampuu nilkoille, niin sitä saa itseään paikata ja kasata pitkän aikaa. 

Ei sitä vaan voi aina tietää mihin ne aikoja sitten tehdyt valinnat kumuloituvat. Jospa ihmisellä voisi olla viisitoista vuotiaana nelikymppisen aivot ja arvot. Vaan auttaisiko sekään? Sitten jäisi nuoruus sekoilematta ja kokematta. Sitten pitäisi vanhainkodissa valehdella. 

Mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän murehdin ja mietin juttuja. Suurimman osan ajasta ihan turhaan. Miksi miettiä sellaisia asioita, mille ei itse voi mitään tehdä? Pitäisi lopettaa se unettomien öiden sänkypyörintä ja nukkua vaan. Mutta kun ei kykene. Ei pysty itseään jäädyttämään, kun on tunteet. Kun välittää ja rakastaa, niin ei voi vaan olla turta. 

Teen jatkossakin valintojani uskotellen itselleni, että valinnoillani on väliä. Leikitään että on.

Liitulakuihminen

Kohta se alkaa taas. Se aika vuodesta kun en oikein aina tunne kuuluvani joukkoon. En nimittäin palvo aurinkoa juuri laisinkaan. Olen se kalpea liitulakua muistuttava hahmo, joka vielä elokuussakin herättää huomiota, mikäli sääret tai käsivarret vilahtavat helteellä esiin. Juuri niin, minä olen se valkea möykky yleisellä uimarannalla, se jota ihmiset huokaillen ihmettelevät. Eikö tuo ole koskaan ulkona? Onneksi tätä nykyä sitä valkeaa pintaa on vähemmän, ehkä harvempi enää miettii onko Moby Dick - valkoinen valas rantautunut Suomeen.

Olen viluinen ja kuljen kesälläkin usein villasukat jalassa eli pidän kyllä siitä, että aurinko lämmittää. Eikä minulla olisi mitään ruskettumistakaan vastaan, mutta kun en vaan kovin helpolla rusketu (siis oikeasti ollenkaan). Minun ihoni tykkää enemmän kärvähtämisestä ja siinä se on nopea. Ei tarvitse kuin nähdä vilahdus auringosta ilman suojakertoimia ja punoitus on taattu. Siinä missä osalla väestä punoitus muuttuu rusketukseksi, minä saan ihoni ensin alkukesästä täyteen aurinkoihottumaa ja sitten alkaa se nahkan kesiminen. Niin monta kertaa tämä on nähty ja koettu, että tyhmempikin jo tajuaa, että ei ole mitään järkeä ottaa turhia melanooma riskejä leikkimällä auringon kanssa.

Kokeiluja olen tehnyt. Olen syönyt beetakaroteenia ja porkkanoita, käynyt solariumissa (sielläkin onnistuin 5 minuutin makailusessiolla polttamaan nenäni) ja sotkennut suojakertoimia lähes tähtitieteellisellä kaavalla. Minun kohdallani vaihtoehdot ovat palaminen tai sellainen suojakerroin, että ruskettumisen voi unohtaa. Siispä valitsen tuo jälkimmäisen. En siis rusketu, saan korkeintaa muutaman tuhat pisamaa lisää miljoonien pisamieni joukkoon. Onpahan sitten vanhuudessakin jotain mitä odotella, kun pisamien tilalle alkaa pukkaamaan jättimäisiä maksaläikkiä.

F

Olen kerran ollut hintusti päivettynyt, omalla mittakaavallani siis ihan jumalattoman ruskea. Olin viettänyt silloin vuoden lämpöisessä maassa, en tietenkään ollut tuhlannut aikaani auringonpalvontaan, mutta vuoden aikana ehtisin saada itseni sellaiseksi likaisen näköiseksi ja erityisesti niin kutsutun farmarin rusketuksen eli t-paidan rajat käsivarsiin. Olihan se hieno sitten elämäni toistaiseksi ainoa iltapukujuhla viettää upeassa olkaimettomassa puvussa, joka korosti farmarinrusketustani.

Ruskettumishäiriöiden lisäksi saan tosi helposti auringonpistoksia - päivä rannalla päättyi lapsuudessa usein yrjöksi tai ainakin kuvottavaksi oloksi ja päänsärkyksi. Lisäksi olen allerginen siitehituskoille ja saan allergisia reaktoita kaikenkarvaisten inisevien ötököiden puremista. Jos vietetään kesäiltaa ulkona, niin minä olen se itikkamyrkyn tuoksuinen nainen, jota itikat syövät joka tapauksessa. Tuntuu muuten tosi tyhmältä olla kiusaantunut ötököistä, joita kukaan muu ei usko olevan olemassakaan koska ne ovat kaikki minun kimpussani. Olen kuullut, että itikat haistavat hyvän veren meiltä ohut ihoisilta helpommin, mutta voisin vannoa, että tässäkin kohtaa se ruskettumaton, valkoinen läski vaan on helpommin kaiken maailman sittiäisten tutkalla.

Kun siis ensi kesänä näet minut tai kaltaiseni liitulakuihmisen Suomen suvessa niin yritäthän hieman ymmärtää meitä - erityisesti jos meillä on seepran raidat kun olemme epätoivoisesti sotkeneet itseemme itseruskettavia mömmöjä sulautuaksemme paremmin kaikkien punertavien ja rusertavien suvi-ihmisten sekaan.

Kohtaaminen (jatkoa Ohituksille)

Mies ajatteli naista usein. Liian usein. Hän mietti naisen tuoksua, katsetta ja kosketusta, mutta ennen kaikkea hän pohti tapaisiko hän naista enää koskaan. Tervehtisikö hän naista? Tietysti hän tapaisi ja tervehtisi, hehän työskentelivät samassa rakennuksessa, olivat olleet samassa kokouksessa ja jutelleet matkalla parkkialueelle. Mies mietti oliko naisella ollut sormuksia? Oliko nainen vapaa? Eniten mies ajatteli naisen silmiä. Silmät olivat lempeät ja katse hellä. Oliko mies voinut tulkita naisen kokouksen aikaiset eleet ja katseet niin väärin? Matkalla pysäköintialueelle nainen oli kuitenkin vältellyt miehen katsetta ja vaikuttanut niin helpottuneelta käynnistäessään auton ja kaasuttaessaan kohti viikonlopun viettoa.  

Mies ei saanut unta, hän pohti mielessään mahdollista seuraavaa kohtaamista. Miten hän voisi käyttäytyä mahdollisimman luontevasti, paljastamatta, että tuo ihana nainen kummitteli jatkuvasti hänen ajatuksissaan. Olisiko se sitten kamalaa jos nainen huomaisi hänen kiinnostuksensa? Eikö hän toisaalta juuri sitä toivonut? Mitä hän siis pelkäsi? Mies arveli, että torjutuksi tai naurunalaiseksi joutuminen oli pahinta mitä voisi käydä. Oliko se niin kamalaa? Oliko hänellä mitään hävittävää?

Yöllä mies näki unta naisesta. Unessa nainen puhui hellästi ja näytti viehättävältä. Nainen istui hänen vieressään ja hänen kätensä oli naisen ympärillä. Mies muisti vielä aamulla unen ja sen mukanaan tuoman onnellisen ja rauhallisen olon.

  * * *

Viikonlopun aikana nainen päätti kuvitelleensa miehen katseet, kosketukset ja hänen aistimansa väreilevän sähkön. "Kaikkea se väsymys ja yksinäisyyden tunne saakin aikaiseksi." Nainen vietti viikonlopun tavanomaisesti, mutta huomasi sunnuntai-iltana miettivänsä miehen mahdollista kohtaamista maanantaina valitessaan aamuksi vaatteitaan. Nainen sovitti avarakauluksista paitaa, mutta tunsi olonsa siinä liian tyrkyttäväksi. Sama paita oli ollut hänellä töissä useasti. Nyt piti näyttää huolitellulta, rennolta ja .... ääh. Nainen tunsi ärtymystä, koska mies ja hänen katseensa olivat selkeästi sekoittaneet hänen ajatuksiaan.

Aamulla nainen huomasi hymyilevänsä ajatellessaan töitä. Normaali maanantai ahdistus muuttui jännittäväksi kihelmöiväksi odotukseksi mahdollisesta kohtaamisesta miehen kanssa. Nainen selitti itselleen haluavansa vain selvittää oliko hän kuvitellut perjantaina kaiken vai tuntuiko miehen katse vielä erityiseltä, voisiko jännitteen aistia yhä?

Työpäivä soljui omalla painollaan, nainen vilkuili kelloaan hermostuneesti ja töiden tekeminen tuntui tahmealta. Jokainen oven kolahdus ja tuntematon askellus sai naisen parantamaan ryhtiä ja kostuttamaan huuliaan. Tunnit kuluivat liian nopeasti. Ei vilahdustakaan miehestä, vaikka nainen teki muutaman ylimääräisen kierroksen käytävillä. Hieman ennen kello viittä nainen päätti luovuttaa ja lähteä kohti kotia. Viimeinen mahdollisuus kohtaamiseen hupeni kun nainen astui tyhjään hissiin. Nainen tuijotti itseään peilistä, sieltä tuijotti pettynyt, väsynyt ja yksinäinen nainen. Nainen, jonka elämän kohokohta oli lasi viiniä iltasella romanttisen elokuvan kera. "Mitä sinä oikein odotit?" Nainen päätti lopettaa romanttisten elokuvien katsomisen, niistä saa selkeästi luotua itselleen harhoja ja turhia pettymyksiä. Nainen astui ulos hissistä ja päätti mennä vuokramaan itselleen illaksi jonkin kauhuelokuvan tai dekkarin. Nainen pysähtyi ulko-ovelle etsimään autonavainta käsilaukustaan ennen hyiseen pakkaseen astumista, kun hän huomasi miehen laskeutuvan rappusista ja suuntaavan kulkunsa kohti samaa ovea. Hetken ajan nainen suunnitteli lähtevänsä pakoon. Korvissa suhisi ja nainen tunsi punan nousevan kasvoilleen. Naisen käsilaukunhihna katkesi ja puolet käsilaukun sisällöstä valui ulos laukusta ja levisi sisäänkäyntiaulan lattialle. "Voi miten noloa!"

 * * *

Mies näki aamulla toimiston ikkunasta kun nainen saapui töihin. Mies seurasi ikkunasta naisen kävelyä. Miten suloiselta nainen näyttikään häärätessään auton lämmityslaitteen johtojen kanssa. Miehellä oli tiukasti aikataulutettu päivä, jonka hän vietti siirtyen palaverista toiseen. Iltapäivän palaverissa mies piirsi sydämen kalenterinsa sivulle. Kellon lähestyessä jo viittä mieheltä menivät ohi tuotantoennätyslukemat hänen miettiessään joko nainen oli lähtenyt kotiin. Palaverin päätyttyä mies näki, että naisen pieni vihreä auto oli vielä parkkipaikalla. Mies päätti kasata kaikki miehuuden rippeensä ja varastaa vähän naapuriltakin. Mies tiesi missä yrityksessä nainen työskentelee ja päätti mennä pyytämään naista kanssaan kahville tai lasilliselle tai jotakin. Nyt ja heti. Toimistolla ei varmaankaan enää olisi edes paljon muita ihmisiä todistamassa hänen mahdollisia pakkejaan. Mies pukeutui ja kiirehti rappuja alaspäin kohti naisen toimistoa. Mies hengitti syvään oven ulkopuolella, sulki hetkeksi silmänsä ja käänsi oven kahvaa, sydän hakkasi aivan liian villisti. Ovi oli lukossa. Kukaan ei tullut avamaan kun mies soitti kelloa, toimisto oli tyhjä. Aukioloaika oli päättynyt kello 16. Mies oli yhtä aikaa helpottunut sekä pettynyt, sydän rauhoittui hetkeksi. Hetken kuluttua mies muisti, että naisen auto oli ollut kolme minuuttia sitten vielä parkissa, nainen ei siis voinut olla kaukana. Mies juoksi kohti portaita ja alas rappusia. Nainen oli sisääntuloaulassa, miehen ja naisen katseet kohtasivat. Mies oli unohtanut jännityksen hetkeksi, nyt sydän hakkasi jälleen kiivaasti ja mies huomasi hengästyneensä juostuaan rappuja. Vai hengästyttikö tuo nainen häntä?

Naisen käsilaukku hajosi tai putosi tai jotain. Käsilaukun sisältö levisi pitkin lattiaa. Mies ei kysynyt voisiko auttaa vaan ryhtyi auttamaan. Nainen ja mies toimivat äänettömästi, keräsivät pudonneita tavaroita kuin olisivat aina työskennelleet yhdessä. Kun tavarat oli kerätty he nousivat ylös saman aikaisesti. Nainen oli kauniimpi kuin koskaan. Hiuskihara oli valahtanut naisen kasvoille ja se peitti hänen toisen silmänsä. Mies pyyhkäisi karanneet hiukset pois naisen kasvoilta ja kohtasi naisen silmät. Hän ei enää tuntenut epävarmuutta vaan sulki naisen syliinsä ja suuteli naista hellästi. Nainen vastasi miehen suudelmaan.

Epänaisellisuuksia

Käyn harvoin ruokakaupassa ja laitan ruokaa alle kymmenen kertaa vuodessa. Osaan kyllä (kohtuullisesti), mutta puoliso hoitaa yleensä nämä asiat. Minä toimin ruoanlaiton muusana ja ideoiden antajana, joskus harvoin apukokkina. Voin kattaa pöydän ja valita viinin. Avaan viinin tuulettumaan.
Leivon kyllä ja pidän leipomisesta. Leipoisin useamminkin, mutta koska leivonnaiset ovat parhaita tuoreena ja sisältävät niin paljon kaloreita, leivon yleensä vain kahvikekkereitä ja muita vierailuja varten. Leipominenkin on alkanut hieman lipsua, mies on alkanut hoidella erityisesti suolaisten tarjoamisten väsäämisen, eiköhän kohta meillä mies vie tämänkin kategorian.

En tule toimeen ompelukoneen kanssa. Eva kurttuilee minulle ja pelkkä lankojen laittaminen voi viedä tunnin. Suoriudun juuri ja juuri simppelien verhon helmojen ompelusta. Inhosin ompelukoneita jo peruskoulussa yli kaiken. Isomummon poljettava Singer on ollut mielestäni kaikkein kiehtovin ja luotettavin laite. Virkkuukoukku on jäänyt patalappuvaiheeseen. Neulonta sujuu tyydyttävästi, kaulaliinat, villasukat ja lapaset syntyvät tarvittaessa, mutta saahan niitä kaupastakin ja jopa lankoja edullisemmin. Miksi siis hankkisin niskajumia?

Inhoan rikkaruohojen kitkemistä tai kaikenlaista puutarhan hoitoon liittyvää särpäämistä. Istutan kyllä nätisti kesäkukkia ruukkuihin ja haravoin, mutta muuten minulle sopisi erinomaisesti japanilainen kivipuutarha. Ruohonleikkurin kanssa tykkään huristella, kunhan paarmat ja itikat pysyvät loitolla. Kaikenlaiset omat yrttiviljelmät, marjapuskat ja salaatit eivät minua kiinnosta. Pihaltamme löytyy helppohoitoinen raparperi, yksi kituva ruohosipuli ja kattava määrä nokkosia, joita en kuitenkaan kasvata tarkoituksella. Omenapuusta haaveilen, mutta todennäköisesti sekin jäisi kitukasvuiseksi.

Siivoan, pesen pyykkiä ja järjestelen asioita. En pidä näistä töistä. Tykkään kuitenkin puhtaista vaatteista ja siististä kodista, joten tartun imuriin ja pyöritän pesukoneita. Ikkunoidenpesu on tuskaa, koska ikkuna ei koskaan ole täydellisen puhdas, aina löytyy joku viiva tai täplä. Inhoan uuninpesua, tykkään pakastimen sulattamisesta ja mattopyykistä (kunhan ne paarmat ja itikat jälleen pysyvät loitolla). Viimeiset kuukaudet olen luistellut kotihommista ja onnistunut koko ajan paremmin katsomaan sormien välistä miehen ja lasten siivoamista. Tähän voisi tottua, joskin olen kokenut hetkiä, jolloin olen kokenut itseni lähes tarpeettomaksi.

Sisustaminen on ihan hauskaa, valitettavasti sekin olisi mukavampaa jos en luovuudella joutuisi kompensoimaan alimitoitettuja budjetteja. Maalaan ja tapetoin, erityisen hyvä olen purkutyössä. Ei akkuporakonekaan ihan vieras ole ja vasaran kanssakin olen tehnyt tuttavuutta. Jostain syystä nämä miesmäisemmät puuhat ovat minulle mielekkäämpiä. Luulen, että pitäisin halkojen hakkuusta ja tiedän, että puusaunan ja takan tulien virittäminen on kaltaiselleni tulisielulle ihan himohommaa. Olisipa meillä edes takka!

Teen myös mielelläni lumitöitä, ainakin ne kymmenen ensimmäistä kertaa talvessa. Vaihdan auton renkaat usein itse, osaan pestä ja vahata auton. Osaan yleensä käyttää teknisiä ja elektronisia laitteita. Pidän autoilusta, nuoruudessa tuli pyöritettyä autoa ihan kiitettävästi kilpaa poikain kanssa. Viihdyn kuntosalilla, penkkiurheilussa ja minulla on harrastusurheilussakin ihan miesmäinen kilpailuvietti. Vetäisin itseni mielummin sisulla maaliin maratonilla (jonne en kuitenkaan ole aikeissa mennä) kuin myöntäisin tappioni ja keskeyttäisin. 

Silloin tällöin koen olevani hyvin epänainen. Vaikka ystävättäreni kadehtivat onneani istua aina valmiin ruokapadan äärelle, minäkin harmittelen kun en voi ottaa osaa keskusteluun karjalanpaistin oikeaoppisesta valmistamisesta. Ellen tykkäisi niin kovasti romantiikasta, meikeistä, vaatteista, koruista, askartelusta ja miehistä, niin voisin olla huolissani estrogeenin ja testosteroiinin tasapainosta kropassani.

Twilight Zone

Joskus tapahtuu outoja juttuja. Sellaisia mitkä saavat niskavillat pystyyn ja sydämen hypähtämään, kädet hikoilemaan ja nielemisen tuntumaan hieman liian työläältä.

Pienet deja vu -kokemukset on helposti selitettävissä sillä, että toinen aivopuolisko prosessoi kohdattua asiaa hieman toista nopeammin ja saa aikaan tunteen, että olen kokenut tämän aikaisemminkin. Hieman outoa se on kumminkin. 

Outoja ovat myös enneunet. Näen unta ja siinä asioita, joita en voi mitenkään muutoin tietää. Näin ei käy usein ja joskus asiat on unessa kerrottu hieman väriteltyinä tai hieman harhaanjohtavien mielikuvien kautta. Unetkin voi vielä selittää alitajunnan antamina vinkkeinä ja vaistottuina asioina. Tai ihan puhtaina mielen kepposina, jotka sattuvat vaan osumaan oikeaan. 

Yksi oudoimmista tapauksista sattui minulle kesällä 1987 kuvataideleirillä. Yövyimme Kirjokiven kartanossa, josta kerrottiin värikkäitä kummitustarinoita, joita olin kuullut koko lapsuuteni ajan kesäsiirtolassa samassa kartanossa. Olin teini-ikäinen ja vahvasti sitä mieltä, että kaikki kartanon kummitusjutut oli keksitty, jotta lapset kesäsiirtolassa eivät harrastaisi kesäsiirtolan suurinta hupia; yöhiippailua tyttöjen huoneista poikien huoneisiin ja vice versa. Kunnes sitten toiseksi viimeisenä yönä tapahtui. Nukuimme yläkerran huoneessa, jonka oli kuulunut miehelle, joka vietti päivät huoneessaan ja lähti öisin kävelylle. Heräsimme keskellä yötä särkyvän lasin ääneen. Oli pimeää. Minä vanhimpana tyttönä kehotin pienempiä pysymään sängyissään, oletin kattolampun lasikuvun tippuneen lattialle ja lattian olevan täynnä sirpaleita. Sipsutin varovaisesti ovelle, jonka vieressä oli valonkatkaisija ja räpsäytin valot päälle. Lamppu ja sen kupu olivat ehjiä, mutta kaappini päällä olevasta irtokarkkirasiasta, jossa säilytin meikkejä ja isoa kaksipuolista peiliä oli heitetty peili lattialle. Peilijalan molemmat kierrekiinnittimet oli ruuvattu irti ja ne olivat ison huoneen vastakkaisissa peränurkissa. Peilinjalka oli niinkään lattialla, kuten peilikin. Peili oli kuitenkin ehjä. 

Huoneessa oli vain kymmenkunta pelokasta ja kalpeaa tyttöä. Ketään ei nukuttanut enää sinä yönä ja aamun sarastusta odotettiin hartaasti. Viimeisen yön yövyimme alakerrassa aikuisten seurassa, tosin kovasti odotimme jo kotiin pääsyä. 

Seuraava todella outo tapahtuma sattui Kalifornialaisessa ostoskeskuksessa 1989. Jäimme ystäväni kanssa ihailemaan kun vanhempi mies maalasi ostoskeskuksen käytävällä tauluja. Mies huomasi meidät, tai pikemminkin minut, mikä oli outoa, koska ystävättäreni oli meistä se kauniimpi, joka vei aina kaiken huomion. Mies tarttui minua kädestä ja kysyi saako kertoa minulle asioita. Mies osasi kertoa menneisyydestäni asioita, ilman, että hän kyseli minulta mitään mikä olisi voinut paljastaa asioita. Sen jälkeen mies kertoi minulle miten elämäni jatkossa tulisi sujumaan. Mies kertoi lyhyesti koko tulevaisuuteni, elämäni rakkaudet ja rikkaudet (paitsi ettei hän luvannut mitään miljoonia), mutta toistaiseksi ainakin se osuus, että saan kaksi tytärtä on pitänyt paikkansa. Tämä kuusikymppinen mies olisi halunut minut vaimokseen ja kun kieltäydyin hän olisi halunnut minun tapaavan kolme poikaansa. Lopulta hän kuitenkin sanoi, että hän tietää että minä palaan Amerikkaan vasta pitkän ajan kuluttua ja silloinkin vain lomailemaan. No menihän siinä pari vuosikymmentä. Outo kokemus, jota en takuulla ikinä unohda.

Outoa on kun ajattelen jotain ihmistä, johon en ole pitänyt yhteyttä vähään aikaan ja samalla hetkellä ihminen soittaa minulle. Tai se, että en tapaa jotain ihmistä vuosiin ja sitten törmään häneen lyhyellä ajalla monta kertaa eri paikoissa. Kummalista on sekin, että haaveilen jostakin harvinaisemmasta ruoasta ja kotona puoliso on tehnyt juuri sitä ruokaa sinä päivänä. Alitajunta lienee lähettänyt hänelle ruokatoiveen.

Viimeisin outo kokemus sattui eilen. Lähdimme puolison kanssa kävelylle kameroiden kanssa, tarkoituksena opetella kameran käyttöä. Sadan metrin päässä kotoa ohitimme kaksi naista ja miehen, jotka näyttivät pysähtyneen kesken lenkin jutustelemaan. Pääsimme noin kymmenen metrin päähän ja jäin ojan pientareelle kuvaamaan jotakin lumikasaa. Mies ja toinen naisista olivat lähteneet liikenteeseen ja saavuttivat meidät. Mies tervehti ja totesi olevan kaunis päivä. Sitten mies sanoi minulle, että minulla on oikea lonkka jotenkin huonosti ja se aiheuttaa minulle kipuja lapojen väliin ja selkään. Minulla oli löysät toppahousut, ja pitkä löysä toppatakki, kaiken lisäksi olin kävellyt ehkä 15 askelta siten, että mies oli nähnyt minun kävelevän. Jäin sanattomaksi. En osannut sanoa mitään. Mies käski googlettamaan hoitopaikkansa ja katosi kohti auringonlaskua. Minun on luultavasti pakko mennä kokeilemaan pääsisinkö eroon eskari-ikäisestä kylki- ja selkäkivustani miehen avulla. Uskon, että tiemme eivät kohdanneet sattumalta.

Ohituksia

Mies tuli vastaan ohimennen käytävällä. Hänen katseensa viipyi hieman liian pitkään naisessa. Se oli samaan aikaan kiusallista ja imartelevaa. Kun nainen kääntyi ja jatkoi matkaansa, hän tiesi miehen katseen tarkkailevan jokaista askeltaan.

Seuraavaksi he tapasivat kokouksessa, mies kätteli naista muutaman sekuntin pidempään kuin olisi ollut tarvetta, vai kuvitteliko nainen sen? Naisen jakaessa materiaalia miehen käsi lepäsi hänen kädellään hetken liian kauan. Muut eivät tilannetta rekisteröineet, mutta miehen katse huolehti siitä, että nainen tiedosti hänen tekevän sen tarkoituksella.

Kolmas kohtaaminen tapahtui työpäivän jälkeen täydessä hississä. Vaikka hissi oli täynnä ihmisiä molemmat aistivat vain toistensa läsnäolon. Naisen sydän hakkasi, kun hän jatkoi matkaansa hissiltä kohti pysäköintialuetta. Mies kiihdytti  askeliaan ja juoksi naisen rinnalle. Hän puhui jotakin yhdentekevää säästä,  ja nainen nyökkäili miettien ulospääsyä tilanteesta. Hän oli levoton ja hermostunut, henki tuntui salpautuvan miehen ollessa lähellä. Mies toivotti hyvää viikonloppua ja mihin nainen sai vaivoin vastattua,  lähes itkuiselta kuulostavalla äänellä. Helpottuneena nainen starttasi kohti kotia. Kotona hän mietti tapahtumia ja selitti itselleen kuvitelleensa katseet, kosketukset ja tuntemansa sähkön.

* * *

Mies näki naisen toimiston käytävällä, eikä voinut irrottaa katsettaan ohitseen kulkevasta hehkuvasta ja hymyilevästä naisesta. Nainen tuoksui vastustamattoman hyvälle ja mies seurasi naisen kulkua, kunnes nainen hävisi kulman taakse.

Iltapäivällä nainen tuli samaan kokoukseen. Kätellessään naista mies jähmettyi täysin ja huomasi kätelleensä naista hieman liian pitkään. Naisen jakaessa materiaaleja mies ei olisi enää koskaan halunnut irroittaa kättään naisen kädestä ja toivoi, että nainen olisi ymmärtänyt tämän viestin hänen katseestaan. Nainen hymyili, mutta jatkoi toimiaan kuin mitään ei olisi tapahtunut. 

Kotiin lähtiessä kohtalo avitti miestä, sillä nainen oli samassa hississä. Valitettavasti heidän välissään oli kahdeksan muuta ihmistä, eikä nainen tuntunut edes huomaavan, että mies oli samassa hississä. Nainen lähti kohti samaa pysäköintialuetta. Mies mietti hetken ja juoksi sitten naisen luo. Mies ei ehtinyt miettiä mitä sanoisi ja hänen suustaan pulppusi ulos käsittämätöntä sääsoopaa, "on ilmoja pidellyt". Nainen vaikutti kiusaantuneelta ja katosi viikonloppua toivottaen autoonsa ja kaasutti kohti vapautta. Mies istui pitkään autossaan. Hän olisi halunnut hakata päätään ohjauspyörään. Miehen päähän tuli nyt satoja hyviä lauseita, joita hän olisi voinut käyttää sääsoopa -puheiden asemesta.

Naistenpäivä

Kansainvälistä Naistenpäivää voi olla ahdistavaa viettää, ainakin jos on suomalainen nainen. Lähes joka vuosi päivä onnistutaan pilamaan tai ainakin tunnelma latistamaan jollakin lailla. Naistenpäivää syytetään yhdessä kirjoituksessa kaupalliseksi ja toisessa vaaditaan rinnalle vietettäväksi Miestenpäivää, kolmannessa vaaditaan muuttamaan Naistenpäivä Tasa-arvonpäiväksi.

Suomen UN Womanin internetsivustolla kerrotaan mielestäni hyvin tyhjentävästi miksi Naistenpäivää vietetään: "Kansainvälinen naistenpäivä  on ajankohta, jolloin pohditaan tähänastisia edistysaskeleita, vaaditaan muutoksia sekä muistetaan tavallisten naisten rohkeaa ja määrätietoista toimintaa naisten oikeuksien puolesta." Vaikka meillä suomalaisilla naisilla on 2010-luvulla asiat jo kohtalaisen hyvin, on maailmassa vielä paljon maita ja kansoja, missä naisten asema on verrattavissa koiran asemaan. Tänä vuonna YK on julistanut vuoden 2013 naistenpäivän kansainväliseksi teemaksi naisiin ja tyttöihin kohdistuvan väkivallan lopettamisen. Jos mietin asiaa tämän viikkoisten pienen Eerika-tytön kuolemaan liittyvien uutisten valossa, on meillä Suomessakin vielä paljon kehittymisvaraa.

Ihmiskunnan historiassa naisilla on ennen 1900-lukua hyvin vaatimaton rooli, toki muutama poikkeuksellinen nainen on historiankirjoihin jäänyt. Yksi esimerkki naisten asemasta on äänioikeus, Suomi oli maailman kolmas maa jossa naiset saivat äänioikeuden, vuosi oli 1906. Suomessa kuntien luottamuselimissä on naiskiintiöitä, mutta yritykset ovat yhä edelleen johdettu pääosin miesjohtajien toimesta, vaikkakin vuosi sitten uutisoitiin miten loistavasti naispuolisten hallituksenjäsenten määrä Suomen pörssiyrityksissä oli noussut 22 prosenttiin. Tältäkin osin Suomi on yksi edelläkävijöistä koko maailmassa.

Naistenpäivää vietetään tasa-arvoisuuden hengessä, siten päivän nimeksi voisi toisaalta ihan hyvin vaihtaa tasa-arvoisuuden päivä. Kun mietimme kuitenkin miten kauan miehet ovat tätä maailmaa johtaneet ja miten paljon naiset ovat uhranneet sen eteen, että nyt olemme edes tässä, pitäisi päivä ehdottomasti säilyttää jatkossakin Kansainvälisenä Naisten Päivänä. Tietysti myös sen vuoksi, että vielä riittää paljon parannettavaa, mutta myös vanhojen huonompien aikojen muistamiseksi.

Miestenpäivää ja tasa-arvon päivää vaativissa kirjoituksissa vaadittiin yleisesti miehille lisää tasa-arvoa naisiin verrattuna. Suomessa erityisesti miesten yleinen asevelvollisuus koettiin tasa-arvoisuutta heikentävänä asiana. Periaattessa asevelvollisuus voisi olla yleinen molemmille sukupuolille, mutta luulenpa, ettei Suomen talous kestäisi jos myös naiset sen suorittaisivat. Toisaalta mietin, että tuskin miesten yleisestä asevelvollisuudesta päätettäessä asiaa on käsitellyt tai ollut mukana päättämässä yksikään nainen. Miehet ovat itse tämän asian itselleen säätäneet. Voitaisiinko yleisestä asevelvollisuudesta luopua sitten kokonaan, on mielestäni jo toisen blogikirjoituksen väärti, mielestäni asiaa voisi testata vaikkapa 3-5 vuoden ajan ja katsoa mihin se johtaisi.

Asevelvollisuuden esiin tuominen tasa-arvokeskustelussa johtaa aina synnyttämiseen ja raskauteen. Molemmat ovat sekä fyysisesti ja henkisesti rankkoja tapahtumia. Pidän silti itseäni etuoikeutettuna, että olen saanut ne kokea, vieläpä kahdesti. Lapsen saaminen on mielestäni kuitenkin kiehtova ja ihmeellinen asia, jossa on ripaus taikaa. Sekään ei ikinä ole itsestäänselvyys, että kaikki naisetkaan voivat saada lapsia. 

Naisten ja miesten keskinäinen tasa-arvoisuus ei koskaan voi olla täydellistä, koska olemme erilaisia. Tämä erilaisuus on yksi elämämme suurimmista rikkauksista. Yhteiskunnan tulee kuitenkin kohdella molempia sukupuolia mahdollisimman tasavertaisesti ja kumpaakaan sukupuolta ei sukupuolen vuoksi tulisi kohdella väärin tai väkivaltaisesti.

Naistenpäivän ei tarvitse olla kaupallinen eikä naisia tarvitse mielestäni hukuttaa lahjoihin tai kukkasiin. Päivä on mielestäni silti tärkeä. Mielestäni riittää jos ymmärtää miksi päivä on olemassa ja jättää miesten epätasa-arvokeskustelun jollekin toiselle päivälle. Kiitä mielessäsi edes sitä naista, joka sinut on kantanut ja synnyttänyt. Suurin osa miehistä kuitenkin pitää naisista kovasti ja haluaa elää elämäänsä naisten seurassa, olisi mukavaa jos naiset nähtäisiin tasavertaisina elämänkumppaneina.

Tammikuun 28. päivänä viettää nimipäivää Mies. Ehdotankin, että niin kauan kunnes kalentereissa on virallinen Miestenpäivä, me miehiä arvostavat ja kunnioittavat naiset voimme kyseisenä päivänä osoittaa ihailumme oman elämämme miehille.

Extremekävelyä

Sen piti olla rentouttava ja palauttava, aurinkoisena sunnuntai-aamupäivänä tehtävä happihyppely. Siitä tuli ahdistavaa extremeurheilua, missä sekuntin keskittymisen herpaantuminen olisi voinut tarkoittaa aivovammaa tai lonkkamurtumaa, vähintään murtunutta rannetta.

Parin hieman suojaisemman päivän jälkeen kävelytiet olivat polanteiset, niissä näkyi polkupyörien ja lastenvaunujen jättämät jäätyneet urat. Paikoin pintaan oli raavittu jäiset urat jollakin loskaa poistaneella aparaatilla, mutta yhtä kaikki oli turkaisen liukasta. Kaikkein tasaisinta oli noin kolmen neljän kymmenen sentin levyisellä alueella kävelytien reunassa, mutta vain paikoin ja sielläkin lumen alla vaani yllätysjää. 

Jokainen askel piti varmistaa, katsoa minne astuu. Piti kävellä varoen, jokainen askel oli aikeissa lähteä alta. Tein muutamat tasapainoa hakevat stepaskellukset, pari kertaa kengissäni oli havaittavissa ilkukurista vikurointia. Sutimisenestolaitteelle olisi ollut kaltaisellani nilkkakävelijälle hyötyä, erityisesti ylämäessä vauhti hiipui entisestään kun erinomaisen hyvät talvilenkkarini sutivat tyhjää.

Kolmen vartin lenkki kesti tunnin, lenkin aikana näin yhden pyöräilijän, pidätin henkeä hänen puolestaan. Itsekin olen monta vuotta pyöräillyt moisessa jääpolanneviidakossa, siksi kiukun seassa kiittelin nykyistä elintasoani, joka on vapauttanut minut pakkopyöräilystä. Ajatella, tuollaisessa sitä ajeltiin pieni lapsi tarakalla monta monituista kertaa ja aina oli kiire, eli tuskin kovin rauhallisesti ajelin. En itse asiassa taida osaa ajaa pyörällä hiljaa, aina on mentävä juuri niin kovaa kuin pääsee, paitsi jos hameenhelmat vaativat rauhallisempaa vauhtia.

Olisin kovasti kaivannut hiekkaa. Hiekoitusta tarkemmin ilmaistuna. Ihmeellistä, että siitäkin pitää laman ja huonon talouden vuoksi mukamas säästää. Ihan väärä säästökohde. Valot pois ja jäällä liukastelua pimeässä, itku miten tyhmää teiltä päättäjät, mihin ihmeeseen ne minun verorahani oikein menevät? Erityisesti kiinnitin huomiota seurakuntakeskuksen edustaan, siinä oli koko lenkin jäisin kohta. Kyllä siinä on ikäihmisille tehty ansa kun haluavat Herran sanaa kuulla, takuuvarma tapaturmapaikka. Ellei kallo kopsahda niin ainakin luut rytisevät kohtalokkaasti. Tähän voisi sijoittaa osan niistä kirkollisveroista jota maksan! 

Mietin siellä pientareella kun väistelin karvaisten ötököiden kikkareita ja keltaista lunta, että tähän olisi varsin ikävä pökäleiden keskelle ländätä. Mietin, että korvaisiko kaupunki kaatumisesta aiheutuneiden vammojen lisäksi myös sen kun viikon kuluttua kaatumisesta löytäisin taskusta lakupötköä muistuttavan haisevan koiran tuotoksen, joka olisi ehtinyt pilata paitsi ulkoilutakkini myös kotimme ilmaston? Päätin kaatua mielummin keltaiseen lumeen ja toivoa, että se olisi edelliseltä viikolta ja nyt jo umpi jäässä.

Kuva: Timo Hirvi

Tulin siihen tulokseen, että kaupunki on tehnyt diilin jonkun kenkien pohjaan kiinnitettävien jääpiikkien valmistajan kanssa. Tai liukuesteillä varustetun kenkämerkin kanssa. Pyöränkumien ja -korjaajien myyjät olivat hävinneet tämän vuoden tarjouskilpailun. Mitään muuta järkevää syytä en keksinyt. Vai olisiko tämä keino työllistää sairaanhoitopiiriä tai näyttää toteen, että tämän vanhan röntgenlaitteen kapasiteetti ei vaan nyt enää riitä hoitamaan kaikkia kuvattavia. 

Koska pyrin aina näkemään kaikessa jotakin hyvää, on todettava, että ensinnäkin tylsä sunnuntaikävely muuttui todellakin extreme urheilulajiksi. Toiseksi jatkossa voisin hyödyntää rullaluisteluvälineitä myös liukkailla. Ranne-, kyynär- ja polvisuojat sekä kypärä eivät olisi yhtään liioittelua. Eniten kuitenkin hykertelin mielessäni saadessani jälleen kerran oikeutuksen liikkua talvella enimmäkseen sisätiloissa. Liukkaus on erinomainen argumentti sisäurheilulle.

Kahviaddikti

Herätyskello soi ja uni roikkuu pyjaman helmassa vielä aamutoimia suorittaessani. Ensin kuulen tutun pulputtavan ropinan ja pian joka aamuinen ihana kahvin tuoksu leijailee keittiössä. Aamupala, sanomalehti ja pari kuppia tuoretta kahvia - minä olen hereillä ja valmis uuteen päivään.

Taisin olla noin kymmenvuotias kun pääsin kahvittelun makuun. Ihan alkuun maistoin kahvia, jossa oli sekä sokeria että maitoa, mutta huomasin pian, että kahvi on parasta ilman makeutusta. En tiedä, pidinkö heti kahvin mausta oikeasti vai joinko sitä vaan saadakseni ison tytön statuksen. Äkkiä olin kuitenkin koukussa. Peruskouluikäisenä pärjäsin parilla kupilla kahvia päivässä, mutta lukiossa kahvittelu pääsi ihan uusiin ulottuvuuksiin. Välitunneilla ja hyppytunneilla piti aina päästä kahville. Iltaisin kahviteltiin kavereiden kanssa huoltoasemilla korttelirallin ohessa. Kahvi oli edullista ja piristävää. Sitä jaksoi valvoa pitkään ja silti herätä kahdeksaksi kouluun. 

Ensimmäisen kerran koin vieroitusoireita kahvista viettäessäni vuoden ulkomailla. Kahvi siellä ei maistunut hyvältä ja join sitä harvoin. Äidin lähettämät Juhla Mokka paketit hupenivat nopeasti, en ollut ainoa joka osasi arvostaa hyvää kahvia enkä kyennyt kieltämään muilta sen juomista. Kahvin puutetta korvasin kolajuomalla, tosin opin juomaa kaloritonta ja kofeiinitonta kolaa, mikä lienee melko arvelluttavaa lisäainemyrkkyä. 

Olen todistanut sekä itselleni että muille, että pystyn elämään ilman kahvia. Olin useamman kuukauden ilman kahvia ja alun päänsärkyjen jälkeen tulin ihan loistavasti toimeen ilman kahvia. Kahvin tuoksua oli vaikeampi kestää kuin juomattomuutta. Muutaman kuivan kuukauden jälkeen aloin jälleen leikkiä kahvilla. Aluksi join kupin tai kaksi viikossa, kenties jotakin erikoiskahvia kahvilassa, sitten siirryin iltakahviin, pian join jo töissä tauoilla kahvia ja nyt aamuteekin on vaihtunut kahviksi. Pakko kai se on myöntää, olen kahviaddikti.

Viikonloppuaamuisin on ihana nauttia kahvia, lukea rauhassa lehti ja herätä hitaasti päivään. Ulkomaan matkalta palatessa se ensimmäinen kuppi "kunnon" kahvia maistuu taivaalliselta. Myös erikoiskahveilla eritoten latella on oma paikkansa minun sydämessäni, harmi vaan, että oman espressokeittimeni olen piilottanut keittiön syövereihin. En uskalla sitä käyttää, koska siinä jokin suodatin on tukkeessa ja sen myötä keitin possauttaa kahvijauheen ympäri keittiötä muutaman barin paineella. 

Parhaalta kahvi maistuu ulkona luonnossa, nuotiolla keitetyn pannukahvin haistaa jo pitkän matkan päästä. Ei maistu pahalta termoskannukahvikaan kannonnokassa nautittuna. En ole mikään erityinen luontoihminen, mutta pitäisi varmaan useammin retkeillä metsässä jo pelkästään hyvien kahvihetkien vuoksi.