torstai 31. tammikuuta 2013

Tunteet

Tunteet on kummallisia. Joskus ne tulvivat valtoimenaan ja toisinaan taas tuntuu, että olen ihan jäässä tai turta. Joskus tunteita voi ohjailla, hillitä tai peitellä, mutta suurimman osan ajasta sitä menee ihan täysin tunteiden ehdoilla. Ehkä meillä naisilla hormooniohjukset ampuvat johonkin tunteiden komentosillalle ja sitten elämä on jälleen ihan sikin sokin.

Asiaa ei auta se, että on ulospäin suuntaunut, extrovertti. Ei osaa olla hiljaa tai jaksa leikkiä mitään salaperäistä ja kopeaa. En ikinä kykenisi leikkimään mitään vaikeasti tavoiteltavaa, jos sellaiselta on joskus nuoruudessani vaikuttanut jonkun mielestä, niin vihjeeksi vaan, että en oikeasti ollut tippaakaan kiinnostunut. Jos minä pidän jostakin ihmisestä niin takuulla se ihminen sen tietää. Ikävä kyllä en varmaan osaa yrityksistäni huolimatta myöskään peitellä sitä, että en pidä jostakusta ihmisestä. Yritän kyllä ihan tosissani ainakin tulla kohteliaasti toimeen. Ainakin yleensä, muutama poikkeuskin on, joille olen antanut itselleni luvan olla avoimesti ikävä ihminen, jopa suorastaan hankala tai kettumainen. Harvemmin ihmiset ovat minulle haaleita, olen aika mustavalkoinen ihmissuhteissa. Joskus en vaan ole vielä päässyt selville ihmisestä ja silloin tunnustelen mihin kategoriaan hänet hilpaisen.

Kun minä rakastan, annan kaikkeni. Ei ole mitään puolivillaista tai sinne päin. Minun rakkaus on aina täysillä. Onhan se joskus vaikeaa rakastaa kiukuttelevaa lasta ja parisuhteessakin on joskus huonompia hetkiä, mutta silloinkin sisällä roihuaa ihan täydet lieskat. 

Jos minut suututtaa tai pettää, niin jälleen polttaa. Saatan antaa anteeksi, mutta vain dementia saa minut unohtamaan jonakin päivänä ja silloinkin saattaa olla, että en muista muuta kuin, että tuohon ihmiseen en enää koskaan luota täysin. Olen oppinut hillitsemään temperamenttiäni, mutta kyllä minä vieläkin osaa äkkipikaisesti kiukustua ja päästän silloin suustani tosi rumia sanoja, joita sitten kadun. Nuorempana tykkäsin heitellä tavaroita ja paiskia oviakin, sitä onneksi tapahtuu tätä nykyä tuskin koskaan. Ehkäpä minut tuntevat ihmiset ovat oppineet tuntemaan minut ja näkevät kun ilme alkaa mennä epävakaaksi, savua tupruaa korvista ja on aika väistyä ennen kuin joutuvat tulilinjalle.

Olen siis tottunut siihen, että itku on minulla yhtä herkässä kuin naurukin. Puhun tunteistani siinä missä kaikesta muustakin, lapsetkin ovat saaneet kuulla kuinka äiti rakastaa varmasti ihan kyllästymiseen asti. Toki tykkään myös pussata ja halata. Siksi eniten minua huolestuttaakin se aika ajoin iskevä "ihan sama" olotila. Se kädenlämpöinen pöhnä, missä tuhnuttaa harmaata vettä ja sateenkaari on mustavalkoinen. Viini maistuu vedeltä ja perjantai tuntuu maanantailta. Silloin tunteetkin ovat unessa. Ärsyttäkää minua silloin, sillä mikään ei herätä kuin kunnon räväkkä väittely tai riita. Tai rakastakaa minua silloin eniten. Onneksi lattiamopin makuisia harmaita päiviä on harvoin, eihän tälläinen riekkuja jaksa kauaa märehtiä, mökötellä tai synkistellä. Joskus sitä vaan ottaa Kaliforniasta opitun näytellään et elämä on kivaa -asenteen käyttöön. Kuvittelen sillä asenteella hämääväni ympäristöä luulemaan, että minun elämäni on yhtä shampanjaa ja ilotulitusta. Ei ehkä pure yleisöön, mutta ripaus tarttuu aina minuun itseeni. Ei ehkä shampanjaa, mutta siideriä, ei ehkä ilotulitusta mutta lämpökynttilä.

perjantai 25. tammikuuta 2013

Ikäviä ihmisiä

Kaikkia ei voi ikinä miellyttää eikä meistä kukaan ole täydellinen (eivätkä ainakaan yleensä ne, jotka kuvittelevat olevansa täydellisiä). On olemassa paljon todella pahoja ihmisiä, rikollisia, väkivaltaisia tai muuten onnettomien olosuhteiden pilaamia sieluja. En pidä itseäni toisia parempana, eikä minulla oikeasti ole oikeutta arvostella ketään, mutta ajattelin nyt kuitenkin avautua tietynlaisista ihmistyypeistä, jotka aika ajoin onnistuvat aiheuttamaan minulle mielipahaa. Jos luulet, että olet joku kuvaamani tyyppi, niin erehdyt pahan kerran. Näistä tyypeistä kukaan ei ole oikeasti olemassa, vaan kaikki ovat useamman saman kategorian edustajien yhteensulautumia.

Minä vain 

Minä vain ei koskaan kysy mitä sinulle kuuluu. Tai saattaa jopa kysyä, mutta ei kyllä ole tippaakaan kiinnostunut vastauksestasi tai kuuntele sitä. Tämä ihminen voi puhua itsestään päiviä, viikkoja ja vuosia. Jos omat reposteltavat asiat loppuvat hän lainaa kätevästi naapurin asioita ja esittelee ne ominaan. Tämä ihminen kuvittelee maailman kaikkeuden pyörivän vain hänen vuokseen. Hän ei voi kuvitellakaan, että joku ei haluaisi olla hän. Minä vain elää ihan omissa harhoissaan ja kuvittelee, että kaikki miehet ja naiset ihailevat häntä ylikaiken. Eikä Minä vain tajua edes, jos hänelle yrittää piikitellä tai vihjailla ikäviä. Tämä ihmisrotu nauraa äänekkäästi omille vitseilleen, sukii pyrstösulkiaan ja on loppu viimeksi melko vähäisellä älykkyysosamäärällä varustettu. Omassa superlatiiveilla kyllästetyssä maailmassaan hän on kaunein, älykkäin, hauskin ja rikkain (köyhäkin Minä vain esittää todella rikasta). Jos haluaa näpäyttää Minä vain -ihmistä, pitää se tehdä hyvin suorasanaisesti töksäyttämällä. Siten, että tyhmäkin tajuaa. Voi kyllä olla hemmetin vaikeaa.

Kilpavarustelija

Kilpavarustelijan eli matkijanokittajan kanssa tulee aluksi toimeen ihan hyvin. Kaveri vaikuttaa mukavalta ja tuntuu jakavan kanssasi samoja intressejä ja harrastuksia. Kilpavarustelija kehuu kauniisti sinua ja omaisuuttasi. Jonkin ajan kuluttua huomaat, että kilpavarustelija alkaa hengata aina samoissa paikoissa, ostella samanlaisia asioita, harrastaa samoja asioita ja matkustella samoihin kohteisiin kuin sinä. Jossakin vaiheessa kilpavarustelijan touhu alkaa ärsyttää sinua, yritä siinä sitten olla yksilöllinen ja persoonallinen kun toinen tekee kaikkea juuri kuin sinä. Pahimmillaan kilpavarustelija alkaa aina pistää vähän paremmaksi. Jos sinä juokset puolimaratonin hän juoksee maratonin, jos sinä ostat kuohuviiniä hän ostaa shampanjaa ja sitä rataa. Kilpavarustelija-matkijanokittajia esiintyy myös pariskunnissa. Tiedättehän ne tuttavapariskunnat jotka hankkivat lapsiakin aina juuri samaan aikaan kuin te, jos te saatte vauvan, he pykäävät vähintään kaksoset. Kilpavarustelijoita on kiva vedättää, puhua hankinnoista, joita ei oikeasti ole tehnyt ja laittaa heidät tuhlaamaan puoliomaisuutta nokittamistuotteeseen. Älä ikinä erehdy lähtemään mukaan kisaan, sillä se ei lopu ikinä.

Imuri

Hyvä imuri toimisi tosi elämässä juuri niin kuin hän. Hän imee itseensä ihan kaiken ja kokee fyysistä kipua, jos kokee jäävänsä paitsi jostakin. Imuri on aina siellä missä tapahtuu, koska hänen pitää tietää kaikesta ja kaikista kaikki. Silloin kun tieto ei olekaan tarjottimella alkaa Imuri kiemurtelemaan, häntä häiritsee tavattomasti jos joku tietää jotakin enemmän kuin hän tai jos joku vaikuttaa salaavan häneltä jotakin. Voi sitä kiemurtelun määrää. Imuria saattaisi sietää, ellei se silloin tällöin tyhjentäisi pölypussiaan. Ikävä kyllä, imurit eivät osaa pitää tietoja itsellään. Imurit ovat usein pölöttäviä ja juoruilevia. Tokihan joskus osaamme arvostaa tietolähdettä, mutta Imurin lähellä kannattaa kertoilla varovaisesti omista asioistaan, ellei sitten tahdo niiden joutuvan yleiseen jakoon. Imuri ei yleensä ole pahan suopa, eikä ilkeä. Imuri on vähän reppana hölösuu, eikä siksi osaa hyödyntää tietojaan. Jos Imuri on älykäs niin juokse kovaa karkuun, älykäs imuri on vaarallinen.

Lapanen

Toisin kuin Imuri, Lapanen on aina vaaraton. Lapanen laahustaa ja velttoilee. Lapanen ei saa mitään aikaiseksi, paitsi täysin sattumalta. Lapasen lapsuus on mennyt äidin passaamana ja todennäköisesti Lapanen päätyy peräkammarin pojaksi tai kirjastonhoitaja vanhaksipiiaksi. Lapanen pukeutuu värittömästi ja syö mikroaterioita, tykkää kissoista ja pillimehusta. Lapaselle kaikki on oikeestaan "ihan sama". Lapanen kättelee tarjoamalla sitä kylmää ja velttoa kalamaista kättään, sängyssä Lapanen jatkaa kalalinjalla, Lapanen on täysin lahna sängyssä (joskin moni Lapanen taitaa elää ja kuolla neitsyen merkeissä). Lapanen on parhaimillaan ja pahimmillaan täysin näkymätön, hajuton, mauton ja NIIN hemmettin ärsyttävä et niitä ei oikeesti kestä kukaan. Paitsi niitten äiti.


Ämyri

Ämyri on muuten ihan mukava ihminen, mutta sitä ei vaan jaksa kauan. Ämyrillä on niin kova ääni, että lakisääteisesti tämän ihmistyypin lähellä ei pitäisi oleskella ilman korvatulppia. Ämyrillä on vain ja ainoastaan se namiskukkeli kaakossa asento äänihuulissaan. Uskon, että nämä ihmiset puhuvat ja huutavat unissaankin, tai ainakin kuorsaavat tosi kovaa. Näiden ihmisten seurassa myötä häpeä iskee usein, Ämyrit kun eivät osaa olla hissukseen kirjastossa, kirkossa tai sairaalassa. Noloa. Älkää vaan ikinä antako Ämyrille alkoholia. Jos Ämyri on äänekäs selvinpäin niin huppelissa Ämyriä ei kestä kukaan. Onneksi Ämyrillä on niin iso suuaukko, että sinne viina uppoaa usein nopeaa tahtia ja Ämyri sammuu usein nurkkapöytään ihan ensimmäisten joukossa. Yritä myös pitää Ämyri erossa Imurista. Jos Ämyri ystävystyy Imurin kanssa niin kaikki Imurin suputtamat jutut kuuluvat pian kovalla äänellä Ämyristä. Ämyrikään ei ole niitä luomakunnan älykkäimpiä, jos olisi niin ymmärtäisi pitää pienempää ääntä. Parhaimmillaan Ämyri on silloin kuin sillä on kurkku kipeä ja ääni käheänä.

maanantai 21. tammikuuta 2013

Ihmisen paras ikä


Kotkan Varissaaren ranta kesällä 2010.

Lapsuudessani mummot ja vaarit olivat usein 40-50 vuotiaita, lapsia hankittiin keskimääräisesti paljon nuorempina kuin nykyisin. Mummot ja vaarit pukeutuivat kuitenkin sillon vanhoillisesti ja näyttivät usein tämän päivän 80-90 vuotiailta. HMMM, toisaalta minun lapsuuteni mummot ja vaarit ovat tämän päivän 80-90 vuotiaita, ilmeisesti siis ovat pysyneet tyylilleen uskollisina! Nykypäivän mummot ja vaarit pukeutuvat huomattavasti nuorekkaammin ja pitävät itsestään parempaa huolta. Tänä päivänä odotettavissa oleva elinikä on pidempi, kenelläkään ei ole kiirettä ryhtyä vanhaksi. Koko vanhus sanaa vältellään, puhutaan mielummin senioreista ja ikäihmisistä. Tuntuu, että vanhuus, viisaus ja varjossa istuminen ei enää olekaan tavoiteltava asia. Kukaan ei ole kiinnostunut kokeneiden mielipiteistä ja neuvoista, ei kaivata heidän elämän oppejaan tai kokemuksiaan.

Nuorison pukeutumista on aina sekä arvosteltu ja kauhisteltu, mutta toisaalta juuri nuoriso testaa usein pintamuotia ja ammentaa sieltä parhaita paloja muiden ikäryhmien käyttöön. Onhan se hyvä, että yhteiskunnalla on oma innokas testiryhmä, joka suurkuluttaa kaikkea uutta ja ihmeellistä. Muut pääsevät helpommalla. Teini-ikäisenä tuntuu, että aika kuluu tuskallisen hitaasti. Odotat koko ajan, että ikä tuo tullessaan mahdollisuuksia kokea ja saavuttaa uusia asioita. Täysi-ikäisyyden saavuttamisen jälkeen ennen odotettiin, että ihminen saisi mahdollisimman pian yhteiskuntakelpoisen paketin kasaan. Ammatti, työ, koti ja perhe. Nykyisin osa nuorista edelleen haluaa mahdollisimman pian saavuttaa tämän yhteiskunnan odottaman kelpoisuuden, mutta osa osaa nauttia hieman kauemmin huolettomasta nuoruudesta. Osa heistä malttaa viettää välivuosia opiskeluista, opiskella ehkä pari kolme ammattia ja nauttia vapaudesta matkustaa, tulla ja mennä ennen rauhoittumista ja aloilleen asettumista. Tietysti näitäkin ihmisiä paheksutaan. Kaikkea paheksutaan. Ei ole hyvä jos lapsia hankitaan liian nuorena, mutta lähempänä neljääkymppiä esikoisiaan pukkaaviakin katsotaan kieroon.

Vaikka yhteiskuntamme on hieman vapautunut kaikenlaisesta ikä rajoittuuneisuudesta (ainakin eläkeikä tuntuu koko ajan karkaavan kauemmas ja kauemmas), niin silti tietyn ikäisten ihmisten oletetaan usein toimivan ja käyttäytyvän tietyllä tavalla. Ihmiset ihailevat usein nuorekkaita ihmisiä julkisesti, mutta toisaalta ainakin selän takana suputtelevat jos ihminen ei noudata jotakin opeteltua kaavaa tai normia. Esimerkiksi Aira Samulinin ikäänsä nähden hyvin nuorekasta ulkomuotoa ja elämäntyyliä yhtä aikaisesti sekä ihaillaan että paheksutaan. Moniko meistä kieltää koskaan miettineensä miltä hän näyttäisi ilman hiusväriä, meikkiä ja ikätovereidensa suosimissa vaatteissa? Monet maailman tähdet eivät tunnu muuttuvan iän myötä laisinkaan, heidän vartalonsa pysyy muuttumattomana - he eivät liho eivätkä kaljuunnu, heidän ihoaan eivät kiristä raskausarvet eivätkä rypyt, heidän rintansa pysyvät terhakkaina ja huulet muhkeina. Tiedämmehän me, että heidän ulkonäkönsä on kirurgien, personal trainereiden ja stylistien luomaa. Tiedämme myös, että se mikä punaisella matolla näyttää upealta ei paparazzien kuvaamana näytäkään niin upealta. Silti vertaamme itseämme usein näihin maailman tähtiin.

Itse luojamme on tehnyt maailmasta täysin epäreilun meille naisille. Elämme kyllä keskimäärin miehiä pidempään, mutta sen lisäksi miesten elämä on paljon vapaampaa ikäkriiseistä ja ulkonäköpaineista. Miehillä ikä vielä tuntuu nostavan heidän arvostustaan esimerkiksi työelämässä. Miehille suodaan myös lapsien saaminen kuolemaan asti, eikä kukaan paheksu jos heillä on itseään jopa 30 vuotta nuorempi puoliso. Sellaista miestä pidetään vain todellisena alfauroksena.

Naiset altistavat kehonsa raskauksille, synnyttävät ja imettävät. Heidän oletetaan silti pitävän koko ajan myös itsestään huolta, heidän pitää edustaa sitä kauniimpaa sukupuolta ja samalla esimerkiksi työelämässä taistella tasa-arvoisena miesten rinnalla (saadakseen 80% samasta palkasta kuin mies samasta työstä saisi). Jos naisella on itseään paljon vanhempi mies käyttää hän miestä hyväkseen odottaen perintöä ja jos puoliso on häntä reilusti nuorempi on nainen säälittävä puuma, joka todennäköisesti elättää nuorta rakastajaansa ja on niin tyhmä, ettei tajua tämän vain kytistävän perintöä.

Miesten ikäkriisi hoidetaan moottoripyörällä, urheiluautolla tai nuorella uudella vaimolla. Naisten ikäkriisiin auttaa hormoonikorvaushoito, laihdutus, kalliit ryppyvoiteet ja kaikenlaiset kauneushoidot, joilla yritetään palauttaa ulkomuotoa nuoruuden kuosiin. Okei oikei, myönnän, että osa miehistä erehtyy myös peittämään harmaitaan värjäilemällä hiuksiaan ja ryhtymällä yhtä äkkiä kuntoilemaan kahdenkymmenen vuoden jälkeen. Miehet valitettavan usein tappavat itsensä sillä kuntoilulla. Naiset osaavat usein olla hieman hellempiä itselleen. 

Naisille oma vanhentuminen on takuulla vaikeampaa koska heille on asetettu paljon enemmän nuoruutta ihannoivia paineita, naiset mielestäni hyväksyvät puolisonsa vanhenemisen miehiä paremmin. Miehellä tuntuu olevan synnynnäinen kyky suhtautua omaan vanhemiseensa rennommin, mutta toisaalta heidän on joskus vaikea suoda myös puolisonsa vanhentuvan.
 
On ihan puppua väittää, että ikä olisi vaan asenne kysymys. Ei se asenne ketään oikeasti nuorenna tai vanhenna, korkeintaan sillä huijaa itseään ja muita. Ihminen voi vaikuttaa ehkä kymmenen vuotta itseään nuoremmalta tai vanhemmalta, mutta asenne ja ulkoasu ovat vain pintaa, lähempi tutustuminen paljastaa totuuden. Elettyä elämää ei voi ladata itseensä internetistä eikä sitä myöskään pysty imuroimaan pois.

Kumpa me ihmiset voisimme aidosti kokea ja tuntea elävämme aina juuri sitä parasta ikää. Nauttia juuri sen iän tarjoamista asioista. Nuorilla on kiire vanhemmaksi ja keski-ikäiset alkavat paniikinomaisesti painaa jarrua jokaisen synttärikakkuun lisättävän kynttilän myötä.


perjantai 18. tammikuuta 2013

Kuumeessa miettii kummia

Ihana pinkki kuumemittari


Oletko törmännyt tuotteeseen, jolla on sinun nimesi? Tiedättähän kun tuotteilla on nimiä kuten Sanna käsisaippua, Paavo matto, Heikki hylly, Henna hetekka, Roosa patja ja tätä rataa. Osa nimistä ja tuotteista sopivat toisilleen, mutta mielestäni olisi kohtuullista jos ihmisten nimiä ei käytettäisi minkään huonekalun tai pukamavoiteen tai muun jokseenkin kyseenalaiseen valoon saattavan tuotteen nimenä. Tai sitten vaihtoehtoisesti esimerkiksi kaikki Veikko -nimiset saisivat korvausta siitä, että heidän nimeään käytetään Veikko Vessaharjan markkinoimisessa. Olisihan se helpompi kestää sitä kavereiden naljailua jos voisi todeta saavansa jokaisesta myydystä Veikko Vessaharjasta provikat. 

Vessoista tuli mieleeni, että en ymmärrä miksi ihmiset poistuessaan vessasta, eivät huolehdi siitä, että pytty ympäristöineen jää seuraavalle kävijälle vähintään yhtä siivoon kuntoon kuin se oli tullessa. En nyt puhu oman kotivessan yövisiiteistä, jotka hoidetaan pimeässä ja puoliunessa, vaan keskellä kirkasta päivää yleisessä, koulun, työpaikan, kirjaston tai kahvilan vessassa tehdyistä visiiteistä. Jotenkin vielä miehiltä ja lapsilta voisi ne kolme ruskeaa adidas raitaa tai keltaiset pisarat renkaalla ymmärtää, mutta minun kokemukseni ovat pääsääntöisesti sieltä luukusta jonka ovessa on hameella varustettu tikku-ukko. Vessaharja ei ole tarkoitettu ainoastaan siistijän käteen ja ilmaisena vinkkinä joskus extra huuhtelukin saattaa hoitaa raidat pois posliinista! En myöskään ymmärrä sitä, miksi unisex eli molemmille sukupuolille tarkoitetuissa yleisissä vessoissa, ei ole istumispakkoa. Erityisesti junan heiluvassa vessassa on roiskittu pitkin seiniä niin paljon, että mikään pesuaine ei poista sitä lemua. Junaliput ovat nykyisin niin kalliita, että oikeastaan pitäisi kansalaisadressi laatia, missä vaaditaan istumapakkoa tai erillisiä naisten vessoja. Ei tarvinne edes mainita, että sama pätee vielä paremmin lentokoneen mikroskooppisen pieneen vessaan. 

Kalliista lentolipuista tuli mieleen lottoaminen. Miksi lotossa ei voitaisi niitä hyperjättipottien sijaan jakaa vaikkapa jollakin kierroksella kaikilla tasoilla huomattavasti normaalia isompia voittoja. Olisi niin palkitsevaa jos neljällä oikein saisi sen säälittävän kahden ja puolen euron sijaan vaikka kaksi ja puoli sataa. Parasta olisi, mikäli tämä tulisi voittajille yllätyksenä. Eniten olen miettinyt sitä, että jos vaikka kymmenellä peräkkäisellä kierroksella ei ole yhtään numeroa oikein pitäisi siitäkin saada vähintään puoli miljoonaa. Kyllä on numerot taidolla valittu jos ei ole yhtään ainoaa osumaa.

maanantai 14. tammikuuta 2013

Oppiminen



Joskus asioiden oppiminen käy kuin itsestään. Ihminen imee tietoja ja taitoja kuin pesusieni ja osaa hyödyntää ja yhdistellä oppimaansa uutta. Toisinaan taas oppiminen on väkinäistä ja halutonta, uuden asian omaksuminen tuntuu täysin mahdottomalta ja tuskaiselta.

Oppimisprosessiin vaikuttavat monet tekijät, yksi tärkeimmistä on asenne. Jos todella haluaa oppia jotain, uskon, että todella isoja ja vaikeitakin asioita on mahdollista oppia edes kohtuullisesti. Kaikista ei tule olympiavoittajia tai astronautteja fysiikkansa vuoksi, mutta yleisesti ottaen himo osata jokin taito auttaa kummasti opettelussa. Himon lisäksi pitää uskoa itseensä ja siihen, että asian oppiminen on mahdollista. Kun ihminen ensimmäisen kerran ajaa polkupyörällä, luistelee, ajaa autoa tai tekee avosydänleikkausta, hänen täytyy uskoa itseensä. Toki se auttaa, jos vieressä on ihminen, joka valaa luottamusta taitoon, antaa ohjeita ja on ennen kaikkea läsnä tukena ja luomassa turvallisuuden tunnetta.

Oppimiseen liittyy usein harjoittelu ja harjaantuminen. Se mikä aluksi tuntuu vaikealta ja hankalalta, vaatii ehkä tuhansia ja tuhansia toistoja sujuakseen. Ihminen ei osaa tehdä kärrynpyöriä ja voltteja syntyessään, ne jotka nämä taidot osaavat ovat hikoilleet taitonsa eteen. Joillakin meistä on enemmän kärsivällisyyttä opetella uusia asioita ja toisilla oppiminen hidastuu, kun taidot eivät kasva odotetulla nopeudella. Osa taidoistamme tulee meille luontaisena ja helposti, toinen on taitava kielissä ja toinen matematiikassa. Osansa oppimisnopeudessa, halussa ja innostamisessa on usein myös opettavalla kanssa ihmisellä. Kaikki muistamme sellaisen opettajan, joka selkeästi osasi opettavan aineensa, mutta hänen opetusintonsa ja –tapansa eivät olleet omiaan houkuttelemaan asian pariin saatikka sitten innostumaan opetettavasta aiheesta.

Erinomainen opettaja osaa opettaa vaikkapa hikisien sukkien pesemistä niin mielenkiintoisesti, että oppilas on täysin haltioissaan tästäkin jalosta taidosta. Hyvän opettajan opetukset muistetaan vielä silloinkin kun omien lapsien nimet ovat jo dementian peitossa.

Opetin itse joskus englantia tytölle, joka vihasi englannin opiskelua. Olin ovela, laitoin hänet kirjoittamaan suosikki laulunsa sanat paperille ja sitten kääntämään lyriikat. Pikku hiljaa sain tytön ymmärtämään, miten paljon hyötyä on hyvästä englanninkielen taidosta. Samalla ujutin hänelle omia opiskelurutiinejani, joilla itse aikoinani oli selvinnyt siitä ruotsinkielestä, josta en itse niin kovin pitänyt.

Ihmisen mieli on siitä kummallinen, että joskus asiat jäävät mieleen silloinkin kun niille ei ole tarvetta. Olisi ihanaa puhdistaa aivokapasiteettia kaikesta turhasta jota sinne on tallentunut, vapauttaa sitä tärkeämpien asioiden käyttöön. Tai olisipa ihanaa kun voisi kiinnittää itseensä jonkinlaisen ulkoisen kovalevyn ja tallettaa sinne niitä tietoja, jotka eivät millään tunnu tarttuvan. Elokuvassa Matrix oli niin kätevä tapa oppia hetkessä esimerkiksi taistelulajien taidot tai helikopterilla lentäminen, oppi vaan ladattiin ihmisen aivoihin. Toisaalta se oppimisen ilo jäisi kokematta. Se hetki kun kokee ymmärtävänsä, osaavansa, taitavansa. Se on korvaamatonta ja motivoi jälleen uusien asioiden opettelemista.

keskiviikko 9. tammikuuta 2013

Onnellisuus

Ihmisellä on pyrkimys ja toive tulla onnelliseksi. Asetamme itsellemme tavoitteita ja päämääriä, nimeämme asioita, joiden kuvittelemme tekevän meidät onnelliseksi. On lähes yhden tekevää saavutammeko ikinä päämääriämme, onnellisuus ei piile missään materiaalisessa. Ja vaikka saavutettu onni olisi jotakin muuta, hetkellisen onnellisen olotilan tuokion jälkeen mietimme jo uusia päämääriä, joiden on määrä tehdä meidät vieläkin onnellisemmiksi. Ei tämä voi olla oikeaa onnellisuutta.

Luin vähän aikaa sitten artikkelin onnellisuudesta, jossa onnellisuuden todettiin olevan asenteesta kiinni. Onnellisuus ei kirjoituksen mukaan olekaan tunne tai tahtotila, vaan asenne. Ihmisen vaan pitää päättää olevansa onnellinen. Mikä sitten on se kutkuttava hetkittäin kokemani lämmin humahdus, joka menee läpi kehoni kun joku sanoo juuri oikean sanan, tekee jotakin täydellistä tai koskettaa minua juuri oikealla hetkellä? Tai kun lapsi istahtaa syliini, rutistaa oikein kovasti ja toteaa minun olevan paras äiti koko maailmassa. Minä väittäisin, että tuollaisina hetkinä minä olen kokenut olevani onnellinen.

Miten ihminen sitten voisi useammin kokea olevansa onnellinen? Miten noista pienistä ohilipuvista hetkistä saisi itselleen voimaa ja hyvää mieltä, joka jatkuisi pidempään ja auttaisi jaksamaan niitä onnettomia hetkiä ja päiviä? Jos tietäisin vastauksen tähän kysymykseen olisin takuulla maailman rikkain ihminen. En ehkä rahallisesti, koska uskon vilpittömästi siihen, että vaikkakin riittävä määrä rahaa (onko sellaista olemassa?) tekee elämästä helpompaa ja ongelmattomampaa, niin ei se sinällään ihmistä onnelliseksi tee.

Onnellisuudella ja rakkaudella on usein syy yhteys. Toisaalta olen tavannut sinkkuihmisiä, jotka vakuuttavat ja aidon uskottavasti minut ainakin hämäävät uskomaan, että he ovat onnellisia ihan yksinään. Usein olen törmännyt myös väittämään, että kukaan ei voi rakastaa sinua, ellet itse ensin rakasta itseäsi. Ehkä näille sinkuille riittää universaalinen maailman rakastaminen, platoninen lähimmäisen rakkaus ja suuri itsensä rakastaminen. Osa heistä lienee joskus uskonut elokuvien ja kirjojen romanttiseen rakkauteen. Kun he sitten ovat heränneet todellisuuteen ja huomanneet, ettei rakkaus ihan sitä olekaan, tai pahimmillaan se on jotain hyvin kaukana siitä, ovat he niin pettyneitä, että todellakin ovat mieluummin yksin kuin toisen ihmisen kanssa.

Silti uskon, että yksinäisyyttään rakastavatkin kaipaavat salaa toista ihmistä lähelleen jakamaan arjen. En väitä, että sen tarvitsisi olla romanttista rakkautta tai edes perinteistä parisuhdetta, mutta hekin haluaisivat olla jollekin tärkeitä, edes koiralle tai kultakalalle, mielellään toiselle ihmiselle.

Ihmisen onnellisuuden tunne häviää arjessa, mutta kun arki yllättäen pirstaloituu hetkeksi tai pidemmäksi aikaa, vaikkapa sairauden vuoksi, ei ihminen muuta toivo kuin paluuta tuttuun ja turvalliseen arkirutiiniin. Onko onnellisuus siis sittenkin sitä arkea ja rutiinia? Olemmeko vaan liian lähellä ja liian turtuneita siihen, että emme huomaa sitä kaikkea mikä meidät elämässämme ympäröi ja tekee onnelliseksi? Tajuamme onnemme koostumuksen kun jokin sen aineosista katoaa meiltä hetkeksi tai iäksi.

Onnellisuus on mielestäni elämämme palapeli, johon liitämme kukin omanlaisiamme palasia. Jotkut palaset ovat tärkeämpiä onnellisuuden tunteen kannalta, joidenkin palojen puuttuminen voi hiertää hieman, mutta ei vaikuta eheään kokonaiskuvaan. Joskus saatamme löytää puuttuvan palasen tilalle jotakin uutta ja joskus jokin hiertävä palanen on vain väärässä kohdassa ja löytää sitten vihdoin oman paikkansa, johon se istuu täydellisesti. Jokainen palanen on kuitenkin tärkeä jotta elämämme olisi täydellistä ja eheää.


keskiviikko 2. tammikuuta 2013

En halua kuolla ikinä



Satunnaisesti eksyn ajatuksissani pelottaville poluille. Joskus näille pimeille ahdistaville ajatusladuille ajautuu vain kun on liikaa aikaa pohtia maailman menoa. Toisinaan jokin hyvinkin pieni, jopa mitätön tapahtuma tai hetki voi laukaista syvien mietteiden kauden.

Kautta aikojen ihmisiä on piinannut ajatus siitä, mitä meille tapahtuu kuolemamme jälkeen. Tämä on pelottavista ajatuksistani se pelottavin. Myönnän, että pelkään kuolemaa. Kun joku kuolee, loukkaantuu tai sairastuu alan usein miettiä oman tai läheisen ihmisen elämän päättymistä. Voiko tämä ainutkertainen elämämme olla vain yksi hetki ikuisuudessa, jatkuuko elämämme vain ja ainoastaan jäljelle jäävien muistoissa kunnes muistomme haipuu unohdukseen? Tuntuu vaikealta hyväksyä tätä ajatusta ja yhtä aikaa tuhlata kallisarvoista elämää murehtimalla imuroimatonta eteistä tai maksamatonta laskua.

Kuoleminen pelottaa myös siksi, että se on asia jonka me jokainen joudumme jossakin kohdassa kohtaamaan silmästä silmään. Olisiko helpompi suhtautua asiaan jos tietäisi ajan, paikan ja tavan? Media välittää sekä fiktio että fakta kuolemaa lähes tauotta ja silti kuolema on meille nykyihmisille jotakin, mikä tapahtuu kaukana meistä, valkoisten ovien takana. Kuolema tapahtuu jollekin muulle kuin meille tai meidän läheisimmille. Minä ainakin haluaisin kernaasti sulkea silmät ja korvat aina kun media mässää perhesurmilla tai kouluampumisilla. Tekee mieli mennä piiloon ja tulla esiin vasta kun kuolema on jälleen laahustanut ohi.

Pelkään myös sairauksia ja onnettomuuksia. Jokainen kolotus, kipu ja vihlaus on ikävä muistutus siitä, että kehoni vanhenee ja muuttuu raihnaiseksi. Pelkään miltä tuntuu sydänkohtaus, luun katkeaminen, pään lyöminen tuulilasiin tai se kun henki ei enää kulje kunnolla. En myöskään haluaisi kenenkään muun sairastuvan tai joutuvan onnettomuuteen. Kylmät väreet menevät aina selkääni pitkin kun näen sairasauton kiitävän valot vilkkuen ja sireenit ulvoen kohti apua tarvitsevaa.

Joskus mietin, miten helppoa olisi jos me ihmiset olisimme kuin muutkin eläimet. Eläisimme elämäämme päivä kerrallaan, miettimättä mitään. Heiluttaisimme häntää ja eläisimme hetkessä.Emme osaisi pelätä kuolemaa tai kipua, hirvien lailla loikkisimme huolettomasti yli moottoriteiden ja märehtisimme rauhassa lounasta kun metsästäjän luoti napsahtaisi silmien väliin. Tai lemmikkien lailla joku antaisi meille voimiemme hiipuessa ensin nukutuspiikin ja sitten lopetuspiikin.

Ei sentään, ehkä minä kuitenkin haluan käyttää aikaa ja kuolla hitaasti morfiinihiprakassa toteutettuani kaikki haaveeni, hyvästeltyä rakkaani ja laadittuani todella räiskähtelevän testamentin.
Sitten laittautuisin pitkälleni ja joku minulle rakas ihminen pitäisi minua kädestä ja silittäisi hiuksiani kunnes nukahtaisin viimeiseen uneen. Ahdistava ajatus tämäkin. En halua kuolla. Olen päättänyt ryhtyä mieluummin vaikka vampyyriksi, jotta voin elää ikuisesti.