Naapurin Anna

Anna istui rappusilla kun saavuin kotiin. Istui siinä ja tuijotti kun kävelin portista sisään. Silmät seurasivat jokaista askeltani ja samalla katse haki katsettani. Pidin katseeni alhaalla ja teeskentelin, etten huomannut Annaa. Askeleeni hidastuivat ja yritin epätoivoisesti lähestyä Annaa mahdollisimman huolettomana, jopa aavistuksen väliinpitämättömänä.

Anna ei hymyillyt, sillä oli yllään villatakki, pipo, kuluneet verkkarit ja raidalliset villasukat. Kengät se oli unohtanut sisälle ja takkuinen tukka valui pipon alta räikeän punaisena. Anna kääntyi rappusilla poikittain, estäen sujuvan ohittamisen kummaltakaan reunalta. Katse poltti jo reiän ihooni. Nostin kasvoni ja hymyilin Annalle."Mitäs Anna?" Yritin kääntää huomion pois itsestäni. "Eikö sulla oo kylmä siinä?" Jatkoin operaatio hämäystäni. Anna pysyi edessäni, hänen huulensa kiristyivät viivaksi ja silmät menivät kiukusta lähes kiinni. "Mikäs kotiintuloaika tämä on?" "Mis sie oot oikein luuhannu?". Anna ei antanut armoa vaan tykitti säälimättä ja kaunistelematta. 

En vastannut Annan kysymyksiin vaan yritin ohittaa hänet nopeasti loikkaamalla hänen jalkojensa ylitse. Anna tarrasi pienen terrierin lailla kiinni lahkeeseeni ja jatkoi: "Oikeest, se on itkenny siel koko yön ja aamun, myö ollaan oltu ihan sika huolissaan susta."

Hymyilin Annalle ja astuin sisälle rappukäytävään. Mietin mikä minua kotona odotti, kun Annakin oli niin vihainen. Hapuilin avainta taskusta ja yritin koota ajatuksiani. Hengitin syvään ja käänsin avainta lukossa, olisin toivonut voivani kääntyä ja jättää oven avaamatta. Asunto oli hiljainen, ovelta ei kuulunut mitään. Riisuin takin ja kengät, en tohtinut huikata normaaleja moi-olen-kotona - hihkaisujani. Hiljaa astelin eteisestä peremmälle. Keittiössä oli tiskiä, pesemättömiä tuttipulloja ja likaisia lautasia. Kahvinkeittimessä oli virta päällä, mutta kahvi oli palanut sen pohjaan kiinni. Sammutin keittimen virran ja kurkistin olohuoneeseen. Lattialla oli vauvan leluja, vaatteita, rättejä ja pari käytettyä vaippanyyttiä. Olohuoneesta avautui näky makuuhuoneeseen. Siellä ne olivat, minun rakkaani. Sanna nukkui sängyllä kippurassa niin kuin aina, Sannan käsi oli pujotettu pinnasängyn pinnojen välistä, käsi oli jäänyt tytön kiharaan tukkaan. Tyttö nukkui tyytyväisenä, kiharainen tukka kehysti tuo pienen suloisen ihmisen kasvoja. Menin Sannan viereen ja olin jo aikeissa herättää Sannan kun tajusin, että Anna oli sanonut, että meillä oli itketty koko yö ja aamu. Oliko Sanna itkenyt vai vauva? En minä voinut Sannaa herättää, hain viltin ja peittelin Sannan. Sanna raotti hieman silmiään, niissä näkyi yhtä aikaa helpotus ja kiukku. Väsymys kuitenkin voitti ja Sanna vaipui takaisin uneen. 

Tyttö sitä vastoin oli herännyt pinnasängyssään. Siellä se napitti minua ja hymyili. Ihan kuin sekin olisi vaan ollut onnellinen, että minä olin jälleen turvallisesti kotona. Poimin tytön syliini, pienet sormet tarrasivat kiinni kaulakoruuni. Suljin makuuhuoneen oven jotta Sanna saisi jatkaa uniaan. Ulkona alkoi olla lämmin, otin kotiavaimet ja kiedoin tytön vilttiin, otin mukaan maitopullon. Menimme ulos rappusille, Annan luo.

Istuin Annan viereen. Anna tuijotti minua vieläkin vihaisesti. "Sun pitää oikeesti nyt miehistyä", Anna totesi juuri niin tiukasti kuin viisivuotias vaan voi todeta. "Mie tiiän", sanoin ja pyyhin vaivihkaan kyyneleitä poskiltani. Pieni kiharatukkainen tyttäreni imi maitoa onnellisen tietämättömänä siitä miten sen isä juuri sillä hetkellä muuttui pojasta mieheksi. Mieheksi, joka toivoi, että sisällä nukkuva nainen herätessään uskoisi siihen, että millään aiemmin tapahtuneella ei enää ollut merkitystä. Vain Sanna ja tyttö olivat tärkeitä. 

Anna puhalsi purkasta pallon ja tökkäsi sen rikki sormella, laittoi käden olkapäälleeni, "Älä itke, se sano, et tää on viimeinen kerta kun se antaa anteeksi."

Lapsuusmuistoja

Muistan kuinka piirtelin vaarin kanssa piruja. Vaari osasi myös piirtää hienon kissan – kissa oli aina piirretty takaa päin häntä pystyssä, mutta minusta se oli hieno ja peräaukko kuului luonnollisesti asiaan. Senkin muistan, että vaarilla ja mummolla sain syödä margariinia lusikalla ja juoda punajuuripurkin loput etikkaliemet. Yök! Ainoa tapaamani vaari kuoli nuorena ja siksi muistoja hänestä on kovin vähän, mutta onneksi minulle jäi neljä mummoa.

Yksi varhaisimpia muistojani on Linnanmäen reissu noin neljä vuotiaana. Muistan kuinka merenneitoja sai palloilla tiputella veteen ja kuinka mies muuttui häkissä karmeaksi karjuvaksi gorillaksi, vielä kotonakin pelotti.  

Pikkusiskon syntymä on jäänyt mieleen todella hyvin. Muistan kuinka isän tarakalla istuen pyöräilimme yhdessä naapuri paikkakunnalle katsomaan äitiä ja siskoa sairaalaan. Itse sairaalareissusta en muista muuta kuin paluumatkalla näkemäni onnettomuuspaikan, missä pyöräilijä oli hävinnyt autolle. Jotenkin yhdistän tämän vielä jalkapohjaani saamaani tikkuun, jonka vuoksi minut vietiin päivystykseen, missä neljä ihmistä piti minua kiinni, ennen kuin tikku saatiin pois jalasta. Pikkasen oli hiki sen kiemurtelun jälkeen. 

Ihana pikkusiskoni

Pikkusiskon synnyttyä äiti oli kotona ja meillä oli hoidossa naapurin Anne. Siskoni Sanna oli muuten pitkään Anne minun sanakirjassani. Anne ja minä kuulimme eräänä aamuna, että naapuri paikkakunnalle oli saapunut kiertävä tivoli. Haaveilimme aamupalapöydässä pääsystä sinne ja äitini totesi keskustelun aikana, että erityisesti minä punatukkaisena pääsisin sinne varmasti laulamalla sisään. Tuumasta toimeen, lähdimme Annen kanssa apupyöräisillä pyörillämme sotkemaan kohti naapuripaikkakuntaa ja tivolia, matkaa sinne oli ainakin kahdeksan kilometriä. Pysähdyimme vielä matkan varrelle kysymään tuttavaperheen saman ikäistä poikaa mukaan matkaan, joka outoa kyllä ei ollut innostunut ajatuksesta (mamman poika). Valitettavasti isäni näki tämän pitstoppimme työpaikan ruokalan ikkunasta ja huomatessaan, että jatkoimme matkaa kohti kaupungin keskustaa, kirmaisi pyörällä peräämme. Isä sai meidät kiinni, käännytti meidät ja saattoi takaisin kotitielle. Isä käski pysymään loppupäivän sisällä ja lupasi palata asiaan kun tulee töistä. Odotin pöydän alla.

Saman pöydän alla taisin olla silloinkin kun naapuriston tädiltä oli tullut äidille korvauspyyntö kukkasista joita olin poiminut hänen kukkapenkistään. Olin kai aika riiviö, koska muistan kuinka samaisen Annen kanssa istuimme kerran tien reunassa ja lauloimme Ajetaan me tandemilla ja yritimme osua kivillä ohi ajaviin autoihin. Kuritustakin sain, kerran isäni laittoi minut lapsena hakemaan itselleni koivuniemen herraa ja vitsan noudettuani käski tiputtamaan housut kinttuun. En halunnut tehdä tuttavuutta vitsan kanssa ja päädyin rukoilemaan isältäni anteeksi antoa. Yritin kuulemma lahjoa isääni lupaamalla ostaa hänelle viidellä kympillä bensaa. Isä oli todennut, ettei bensarahat nyt auta ja kehottanut uudelleen ottamaan pakarat paljaaksi. Olin totellut ja isä oli asettanut vitsan pystyyn pakaroideni väliin, vitsaa en saanut kun isällä taisi olla naurussa pitelemistä. Minä en ollutkaan ilahtunut vaan kimmastuin kun en saanutkaan piiskaa, turhaan olin housutkin tiputtanut nilkkoihin.

Tätä en itse muista, mutta tarinan olen kuullut niin monta kertaa, että kuvittelen sen muistavani. Äiti oli opettanut minulle joululauluja, joita minun piti esittää urheiluseuran perinteikkäissä pikkujouluissa. Minut kuulutettiin esiintymään, mainittiin minun olevan 3-v ja tulevan Kouvolasta laulamaan joululauluja. Olin kiivennyt lavalle, niiannut ja sanonut mikrofooniin ”Chicago kuolee” , laulanut Virve Rostin lähes samannimisen kappaleen ulkomuistista. Muistan ainoastaan ihmetelleeni miksi ihmiset nauroivat minulle vaikka osasin hienosti naksutella suullani ihan samalla tavalla kuin biisissäkin kello naksutti seinällään. Mitään joululauluja en muuten laulanut, yleisön oli tyytyminen Chicagoon.

Mie ja iskä

Laulaminen oli minun juttuni. Minut piti kuuluttaa ja sitten saavuin laulamaan pitkässä (alus)hameessa ja aina hyppynaruuni.  Olin melkoinen kävelevä jukeboksi ja yhä edelleen osaan ihan outojen laulujen sanoja.

Vietin lapsena paljon aikaa vessan lattialla. En ollut yksin vaan serkkupojan kanssa. Pelasimme Afrikan tähteä rauhassa pikkusisaruksiltamme. Saman serkun kanssa ja parin muunkin kanssa tuli aina välillä tapeltuakin ihan kunnolla. Eniten kurmotin kuitenkin pikkusiskoani, josta kehittyikin mestarillinen ”mie en saa henkee” – esittäjä. Sisko mätki minua kaikilla voimillaan, mutta minä olin hieman hellempi. Äidille ja isälle valehdeltiin yksissä tuumin aina olleemme ihan kiltisti. Kerran heitin siskoa isolla avain nipulla silmäkulmaan, joka aukesi. (Äiti – se ei ollut mikään kaapin ovi mihin Sanna törmäsi). Toisella kerralla sisko tyhjensi täyden kaakaojauhepurkin päähäni, muistan kuinka äiti ihmetteli, että joko se kaakao on taas loppu, mutta ei huomannut ihmetellä ilmassa leijuvaa kaakaon tuoksua imuroidessaan. Myöhästyin muuten koulusta silloin.

Kyllähän näitä tarinoita riittäisi, ehkä joskus muistelen lisää. Mikä on sinun ensimmäinen muistikuvasi? Mitä hauskaa sinulle tapahtui lapsuudessa?

Vaalirohkeutta

Kahvipöytä keskustelussa työkaveri kertoo, että pienellä paikkakunnalla kaikki tietävät mitä puoluetta kukin edustaa, vaikkei niistä koskaan ääneen puhuttaisikaan. Ymmärrän rivien välistä, että puolueeseen synnytään, tietyt suvut ovat aina kannattaneet tiettyä suuntaa. Voi elämä, minä olen oikeasti ihan pihalla näistä poliittisista manifesteista. Olen ikuinen poliittinen tuuliviiri, totaalinen sekakäyttäjä. Typerys, joka äänestää ihmistä eikä puoluetta, tämän todistaa vaalikone. Vaalikoneen kymmenen ensimmäistä riviä edustavat likimain kaikkia olemassa olevia puolueita, osaan todella pistää pakan sekaisin.

 

Vaalimarkkinointi on jäänyt kultaiselle 80-luvulle. Karvapäägalleriat ja miljoonat liput ja laput eivät herätä enää intohimoa. Ei kai kukaan oikeasti niitä lue? Minuun ei vetoa myöskään hernekeiton, kahvin eikä grillimakkaran jakaminen kaduilla, puhumattakaan niistä hirveistä yhden yön kaasupalloista. Jopa ekaluokkalaisemme on jo sitä mieltä, että ne ovat rumia ja aamulla ne kuitenkin ovat taas lattialla. Miksi sitä pitää ylipäänsä jakaa jotain? Ei kai kukaan grillimakkaran voimalla äänestä? 

Voisiko suomalainen ehdokas erityisesti kunnallisvaaleissa kiertää ovelta ovelle omalla asuinalueellaan esittäytymässä? Kertomassa, että nämä asiat ovat minulle tärkeitä ja kenties kysymässä mikä asia olisi hänen potentiaaliselle äänestäjälleen tärkeää? Yksi puoli tuttu ehdokas pysähtyi kesällä juttelemaan kanssani; mietin että olenko oikeasti jäänyt hänelle niin hyvin mieleen. En edes heti tajunnut vaalikytköstä, elin hetken aikaa hurmiossa, että tuota ihmistä oikeasti kiinnosti mitä minulle kuuluu. Ei hän puhunut vaaliasiaa, hän oli oikeasti vaan ystävällinen ja läsnä siinä hetkessä. No ei minun ääntäni vielä sillä ostettu, mutta hyvä alku se oli.

En ole saanut yhtään sähköpostimainosta. Naamakirjassa ehdokasystäväni eivät ole lähestyneet henkilökohtaisesti – en tiedä mitä kukin heistä pitää omana tärkeänä vaalikampanja asianaan. Herätys! Jos ehdokas ei uskalla kertoa mitä hän haluaa ja mitä mieltä on yleisistä asioista omille naamakirjakavereilleen, niin miten hän uskaltaisi siellä valtuustossa avata suunsa? Hassuinta on ollut nähdä ehdokkaiden tykkäävän toisista ehdokkaista. Piru vieköön, tykätään siitä kaverista ja sen jutuista enemmän kuin omista. Vain suomalainen ehdokas vetää mattoa omien jalkojensa alta. 

Pääministeri esiintyy mainoksessa, jossa hän lähtee pyöräilemään. Missä on pääministerin pyöräilykypärä? Täysin vastuutonta toimintaa, minkä viestin pääministeri nyt tässä lähettää? Että pyöräilykypärät eivät ole viileän houkuttelevia , vai että pääministeri on niin kovapäinen ettei tarvitse kypärää. Ei minullakaan ole pyöräilypottaa, mutta edellä mainitussa tilanteessa minulla olisi iso kypärä.

Rakastan ruokaa ja itseäni

Ruoka on hyvää ja syöminen on kivaa. Erityisen ihanaa ruokaileminen on, kun ateria on pitkään suunniteltu, vaivalla toteutettu ja hyvässä seurassa kiireettä nautiskeltu. Minussa on varmasti jokin geenivirhe, koska syöminen on mielestäni tärkeää ja nautinnollista. Nukkumaan käydessäni mietin aamupalaa ja yhden aterian syötyäni haaveilen jo seuraavasta. Minun on lähes mahdotonta suhtautua ruokaan vain polttoaineena, en ikinä unohda syödä tai syö väkisin. Syön kun olen iloinen, surullinen ja mitä tahansa siitä väliltä. Syön kun olen rakastunut ja kun minut on hylätty. Jos en syö ruoka-aikana, se johtuu siitä, että olen todella sairas tai kiireinen. Pahimmassakin olossa yritän syödä edes jotain, koska kuvittelen, että olo kohentuu kun syön jotain. Kiireen vuoksi menetetyn syömisen korvaan joko syömällä kiireen keskellä jotakin erittäin energiapitoista tai kiireen helpotettua otan vahingon takaisin syöden tuplanopeudella  tripla annoksen. Suolaista syötyäni himoan makeaa ja päinvastoin. Kylläisyyden geeni toimii minulla todella harvoin, tuskin koskaan. Ruokahaluni ja ruokavalioni ovat molemmat laajoja. Ei ole allergioita ja kovin vähän on makuja, joita aktiivisesti välttelen.

 

Herkkupeppugeeni tekee elämästäni jatkuvaa taistelua. Rehevät ja runsasmuotoiset naiset eivät ole olleet haluttuja sitten Rubensin aikojen, jos olivat silloinkaan. Olen laihduttanut lähes 30 vuotta, välillä onnistuneemmin ja välillä jälleen kerännyt massaa. Joudun aktiivisesti ajattelemaan jokaista suupalaa ja sen sisältämää energiaa ellen halua pursuta ulos saumoistani. Minun on matemaattisesti tai vertailemalla annoskokoja päätettävä tietoisesti, että nyt riittää, koska muuten voisin syödä aivan järjettömiä määriä. 

Tiedän paljon laihduttamisesta, olen perillä myös niistä laihdutustavoista, joita en suostuisi kokeilemaan. Monia olen kokeillut, joitakin paremmalla ja toisia huonommilla tuloksilla. Tahdon voimaa minulla on, olen mennyt viikkoja todella niukoilla kaloreilla. On pyörrytty ja olen vetänyt joskus ruokaa vessanpöntöstäkin alas ja valehdellut äidille syöneeni. Saan olla kiitollinen, ettei minusta tullut anorektikkoa, sekin on ollut lähellä. Laihduin parissa kuukaudessa lähes 20 kg ja kuukautiseni katosivat useiksi kuukausiksi, toki olinkin sitten ihan missimitoissa hetken aikaa.

Toinen tapa rääkätä kehoa on urheilla paljon, jotta voisin syödä enemmän. Pahimmillaan se tarkoittaa sitä, että liikunnasta usein katoaa ilo ja liikunnan ainoa funktio on kuluttaa mahdollisimman paljon kaloreita. Herkkuja saa vaan jos niitä on ansainnut liikkumalla. Tämä on kuitenkin mielestäni se pienempi paha. 

Epäilen kuitenkin, että ellei minua lapsena olisi kiusattu, olisi minun itsetuntoni ja kehonkuvani eheämpi ja kenties minulle ei koskaan olisi edes tullut aikuisiän ylipainoa. Kiusattuna sitä haki lohtua ruoasta ja liikunnan riemu katosi siihen kun juoksunkilpailun voitettuani luokkatoveri ei onnitellutkaan vaan ihmetteli ainoastaan ”miten noin läski voi juosta noin lujaa?”. Ihan samalla tavalla monet aikuisiällä tapaamani lääkärit ovat olleet kiusaajia, minut on leimattu sohvaperunaksi vaikka olin himoliikkuja, ei ole edes kysytty että liikunko. Jospa eräskin lääkäri haukkumisen sijaan olisi minua kuunnellut niin kilpirauhasenvajaatoimintani olisi diagnosoitu kolme vuotta aikaisemmin.

Nyt keski-iän kynnyksellä olen vihdoin alkanut arvostamaan itseäni ja kehoanikin. Kipu on opettanut kummasti kuuntelemaan kropan viestejä. Olen alkanut nauttia liikunnasta myös ihan liikunnan ilosta ja löytänyt sisältäni sen ihmisen, joka kehtaa mennä tanssillisellekin tunnille niiden nuorien ja hoikkien tyttöjen sekaan. Yksi ratkaiseva tekijä on tietysti iän mukanaan tuoma viisaus ja armollisuus, mutta on kolme ihmistä joita voin kiittää siitä, että olen hyväksynyt itseni sellaisena kuin olen. Tärkein tietysti on oma rakas puolisoni, joka rakastaa minua laihana ja lihavana. Hänen vaimonsa painoskaala kun on heittänyt likimain 50 kiloa suuntaansa. Toinen tärkeä ahaa-elämys tuli kun keskustelin erään työterveyshoitajan kanssa, siitä että en oikeasti jaksa lähteä aamulla viideltä uimaan tai illalla kymmenen jälkeen lenkille, koska ne olivat joskus ainoat mahdolliset kellonajat. Tämä hoitaja sanoi, että lapset ovat pieniä todella lyhyen aikaa elämässä ja hulluhan minä olisin jos öisin olisin rääkännyt itseni vielä urheilemaan kun kovilla olin muutenkin. 

Kolmas ahaa-elämys oli ravitsemusterapeutti (mies) joka totesi ruokapäiväkirjani olevan esimerkillisen hieno ja minun olevan sellaista pula- tai sota-ajan selviytyjätyyppiä, se emäntä joka suoraan lapsivuoteelta lähti peltoa äestämään. Sitten hän totesi, että pulleuden alla minulla oli erinomainen lihasmassa ja kehostani olisi selkeästi voinut tulla huippu-urheilija jos joku olisi tajunnut minun potentiaalini nuorempana ja valmentanut minua oikeaan suuntaan. No höh!

Nämä kolme ihmistä ovat hyväksyneet minut minuna ja antaneet minulle armoa, sen jälkeen olen itsekin tullut toimeen itseni kanssa. Ja itse asiassa tiedättekös – ihan kuin itsestään olen alkanut laihtua, vain olemalla itselleni lempeä.

Tylsyyden täytettä

Kun minulla oli tylsää lapsena, huvittelin ajatuksella, että talo kääntyisi ylösalaisin siten, että katto olisi lattia ja lattia olisi katto. Ilmeisesti joku muukin huvitteli tällä ajatuksella koska muutamaa vuotta myöhemmin sellainen rakennettiin Tykkimäen huvipuistoon, tosin talon sisältö ei kaikin osin ole ylösalaisin.

Koulussa ja opiskeluaikana olin mestarillinen kehittämään ajankulua puuduttavien oppituntien ajaksi. Normaalisti piirtelin ja kirjoittelin vihkojen ja kirjojen sivuille, mikä toimi minulle miellekartan, eli mindmapin kaltaisena apuna kun sitten kokeessa muistelin muistiinpanojani tai kirjan sivuja. Kaikki opettajat eivät vaan ymmärtäneet tätä piirtämisen mukanaan tuomaa hyötyä. Sama tekniikka on oiva puuduttavissa työkokouksissa, joissa piirtelyn avulla voi oivasti pysyä hereillä ja vaikuttaa samalla asiasta kiinnostuneelta.

Kynsilakan repiminen pois kynsistä toimii sekin ajanvietteenä, pitkiin hiuksiin voi tehdä pieniä lettejä. Tästä jälkimmäisestä ei lukion ruotsin opettajani pitänyt laisinkaan. Ikävintä oli, että tein lettejä täysin tiedostamatta, keskittyen oikeasti opetettavaan asiaan, mutta opettaja halusi nostaa siitä ison mediaspektaakkelin.

Julkisessa tilassa, esim. odotustiloissa tai junassa, on aikaa kuluttaessa lupsakkaa miettiä mitä muut tilassa olijat tekevät seuraavaksi, tai kuinka monta sekuntia ohikävelevällä henkilöllä menee siirtymään paikasta a paikkaan b.  Erityisen viihdyttävää on tehdä pieniä kilpailuja muiden ihmisten kesken, esim. kuka puhuu, aivastaa, lähtee, vastaa puhelimeen jne. seuraavaksi. 

Erilaiset laskennat virittävät mukavaa odottelu tunnelmaa ja tiedoilla voi päteä sopivan paikan tullen. Lasken ikkunaruutuja, tiilejä, nippeleitä, nappuloita, kattolautoja ja vaikka ohitse lentäviä lintuja. Autoillessa voi laskea vastaantulevia punaisia autoja tai vaikka katuvalotolppia. Syksyllä ja keväällä on mukava työmatkoilla katsoa kuinka pitkälle pääsee kunnes katuvalot syttyvät tai sammuvat. Katuvalotolppia käytän lenkkeillessä taas siten, että päätän ehtiä vaikkapa kolmannelle tolpalle ennen vastaan tulevaa henkilöä. 

Nykyisin on kovin helppoa viihdyttää itseään puhelimella tai jopa dvd-leffoilla vaikkapa auton takapenkillä. Lapsuudessa meillä laulettiin paljon autossa, ensin ilman ja myöhemmin radion tai kasetin mukana. Tunnustan kyllä, että laulan edelleen lähes aina autossa. On ollut ihan huvittavaa kun liikennevaloissa viereisen auton mieshenkilö on laulanut samaa laulua, tosin usein miten yritän liikennevaloissa hillitä itseni hyräilytasolle.  

Tylsyys ruokkii luovuutta, on suorastaan harmillista ajatella miten paljon enemmän loistavia keksintöjä maailmassa tehtäisiin jos ihmisillä olisi hieman useammin tylsää.

Kun rakkaus ei riitä

Tapasin Janin ystävättäreni tupaantuliaisissa. Hän oli pitkä ja urheilullinen, suorastaan häikäisevän komea. Jani oli hurmaava seuramies ja olin hyvin otettu kun hän tuntui olevan kiinnostunut juuri minusta. Juttelimme niitä näitä ja muu seurue tuntui häipyvän taustalta. Uppouduin hänen hymyynsä ja silmiinsä, ilta päättyi aivan liian nopeasti. Kohteliaasti hän saattoi minut kotiin, pyysi puhelinnumeroani ja sipaisi kevyen suudelman poskelleni. 

Kolmen kuukauden kuluttua muutimme yhteen, olimme täysin hullaantuneita rakkauteen. Jani vastasi kaikin puolin käsitystäni täydellisestä kumppanista, hän oli huomaavainen ja hellä. Hän huomasi kaiken kauniin minussa ja sai minut tuntemaan itseni maailman kauneimmaksi naiseksi. Tunsin olevani elossa enemmän kuin koskaan. Kaikki muukin tuntui sujuvan elämässäni, sain opintoni päätökseen ja löysin koulutustani vastaavan työpaikan. Eräänä iltana saavuin töistä kotiin, jossa Jani odotti minua kynttilöiden valaisemassa illallispöydässä. Romanttinen illallinen päättyi tunteelliseen kosintaan, johon minä suostuin kaikesta sydämestäni. Olin pakahtua onnesta.

Työpaikallani järjestettiin iso asiakas tilaisuus, johon oli kutsuttu paljon tärkeitä asiakkaitamme. Tilaisuus venyi yön pikkutunneille asti ja palatessani vihdoin kotiin kohtasin ensimmäisen kerran Janin toisen puolen. Jani oli hieman päihtynyt ja astuessani ovesta sisään hän työnsi minut vasten seinää kuristaen minua toisella kädellään. ”Missä sinä olet ollut? Mikset ole vastannut puhelimeen tai viesteihini?”. En pystynyt puhumaan koska hän puristi kurkkuani. Yritin puhua ja näytin kurkkuani. Silloin Jani löi minua ensimmäisen kerran.  Heräsin lattialta, kasvoni olivat tulessa, lattialla oli verta. Jani istui nojatuolissa ja itki. Kai hän oli pelästynyt kun olin iskun ja kuristamisen voimasta mennyt veltoksi. Kun Jani huomasi minun tulleen tolkkuihini hän kiiruhti luokseni itkien ja anteeksi pyytäen. Jani kertoi olleensa huolestunut minusta ja pelännyt minulle tapahtuneen jotain. Hän vakuutti minut siitä, että kyse oli ollut vain huolestumisesta, että kyseessä oli väsymyksen ja alkoholin aiheuttama ylireagointi. En osannut pelätä häntä ja uskoin hänen selityksensä. Silmäni turposi ja muuttui mustaksi, myös huuleni oli haljennut. Selitin ihmisille liukastuneeni korkeissa kengissäni palatessani kotiin. 

Arki jatkui normaalisti, mietin alkuun tapahtunutta useinkin, mutten ottanut asiaa esille Janin tai kenenkään ystävättäreni kanssa. Nähdessäni väkivaltaisesta parisuhteesta kertovia artikkeleita tai televisio-ohjelmia, totesin, ettei meidän tilanteemme ollut ollenkaan paha. Kysehän oli vain yhdestä yksittäisestä tapauksesta, joka oli johtunut osin siitä, että olin aiheuttanut Janille niin suuren huolen.  Vuoden kuluttua olin unohtanut jo koko tapauksen, eikä mitään vastaavaa ollut tapahtunut vaikka Jani oli humaltunutkin. Elämä hymyili jälleen ja huomasin pian olevani raskaana. Jani itki onnen kyyneleitä kun kerroin hänelle asiasta. Ostimme pienen potkupuvun ja juhlistimme asiaa suklaakakulla, jota syömään kutsuimme tulevat isovanhemmat. 

Ostimme rivitaloasunnon ja järjestimme ystäväpiirillemme tupaantuliaiset. Mukana oli sekä minun, että hänen ystäviään. Illan aikana kerroimme ystävillemme tulevasta perheenlisäyksestä.  Ilta sujui mukavasti, joskin Jani tuntui olevan hieman kireä ja hermostunut, arvelin sen johtuvan hänen työkiireistään. Vieraiden lähdettyä ryhdyin siivoamaan asuntoa ja Jani ryhtyi haastamaan riitaa kanssani. Hänen mielestään olin keskustellut liian kauan hänen miespuolisen ystävänsä kanssa. Naurahdin hänelle ja muuta ei tarvittu. Jani otti minua hiuksistani kiinni repien ja hakkasi minua. Pyysin häntä lopettamaan, mutta turhaan. Kaaduin maahan, jonka jälkeen tunsin ensimmäisen potkun selässäni. Jossain vaiheessa olin kai jälleen menettänyt tajuntani. Jani oli lähtenyt pois kun heräsin viiltävään kipuun. Kipu oli helvetillinen. En hetkeen ymmärtänyt mitä oikeastaan oli tapahtunut. Täristen yritin nousta maasta, jalkani eivät kantaneet. Sain kontattua eteiseen ja löysin puhelimeni. En hetkeen tiennyt kenelle soittaisin, vai soittaisinko ambulanssin. Löysin lähellä asuvan ystäväni puhelinnumeron ja soitin hänelle. Onnekseni hän vastasi. Kerroin mistä hän löytää vara-avaimen, mutta en kertonut mitä oli tapahtunut. Yritin uudelleen nousta ylös, pääsin istumaan eteisen tuolille. Vastapäisellä seinällä oli peili, josta näin itseni. Toinen silmäni oli täysin muurautunut umpeen. Päästäni valui verta ja leukani alkoi jo sinertää. Vaatteeni oli revennyt. Eniten minua kuitenkin säväytti avoimen silmäni katse, se oli täynnä kauhua. En kyennyt edes itkemään, tuijotin tärisevänä seinäkelloa, jonka minuutit tuntuivat tunneilta. Kun ovi vihdoin rapisi, ilahduin ensin, mutta sitten pelästyin; mitä jos siellä olisikin Jani, joka palaisi nyt kotiin?  Sydämeni hakkasi ja mietin pystyisinkö juoksemaan Janin ohitse ulos asunnosta naapuriin hakemaan turvaa? Sisään tuli kuitenkin onneksi ystäväni, joka nähtyään minut pelästyi tavattomasti ja vaati saada soittaa ambulanssin. Kieltäydyin kuitenkin ambulanssista, suostuin hyvin vastahakoisesti lähtemään ystäväni kyydillä päivystykseen. Päässäni oleva haava vaati tikkejä ja silmänikin olisi hyvä tarkastaa. Päivystyksessä ystäväni kertoi Janin lyöneen minua ja pian paikalla olikin jo poliisipartio haastattelemassa minua tapahtuneesta. Vammani valokuvattiin ja minä lähdin paikkauksen jälkeen ystäväni luokse yöksi. 

Kolmen päivän kuluttua tapahtuneesta menetin vauvani. En ollut kuullut Janista tapahtuneen jälkeen ja minulla ei ollut vielä ollut voimia edes käydä poliisilaitoksella selvittämässä mitä nyt tapahtuisi. Kuulin ystävältäni, että Jani oli kysellyt minusta. Laitoin Janille viestin, jossa kerroin menettäneeni vauvan ja että halusin erota hänestä. Jani ei vastannut viestiini.  

Toivuttuani palasin töihin, ystävieni avustuksella sain omaisuuteni yhteisestä asunnostamme ja löysin mukavan yksiön läheltä työpaikkaani. Olin pitkään hyvin kipeä sekä fyysisesti että henkisesti. Ystävät ja sukulaiset pitivät minua kasassa ja työ kiinni arjessa. Oli käsittämätöntä miten olin langennut Janin hurmaavuuteen, enkä tajunnut sen ensimmäisen välikohtauksen jälkeen, että jos hän kerran on minua lyönyt, niin hän tekee sen toistekin. En halunnut uskoa sitä. Silti oli hetkiä, jolloin kaipasin meidän hyviä päiviämme. Kaksi muutaman minuutin hetkeä tuhosi kaiken sen hyvän, mitä välillämme oli. Hain syitä itsestäni, olinko jotenkin itse aiheuttanut kaiken sen vihan? 

Puoli vuotta eromme jälkeen tapasimme ohimennen kaupassa. Jani ei katsonut minua silmiin. Hän näytti väsyneeltä ja laihtuneelta. Emme keskustelleet.  Samana iltana sain häneltä viestin, jossa luki anna anteeksi rakas. Se oli pahempi isku kuin yksikään hänen lyönneistään. Juuri kun olin päässyt pahimman ohitse ja saanut hieman otetta elämästä kaikki tunteet alkoivat jälleen myllertää. Rakastin Jania, mutta en voinut elää väkivallan keskellä ja sen pelossa. Järkeni sanoi, että en voi rakastaa miestä, joka lyö minua. Miestä, joka aiheuttaa yhteisen lapsemme keskenmenon. Sydämeni vuoti verta ja oli pakahtua tuskasta kun irrotin puhelimeni sim-kortin ja korvasin sen uudella. Valitsin puhelinnumeron ja odotin kun toisessa päässä vastattiin. ”Hei, tässä on Katri Lehtonen. Olen miettinyt asiaa ja otan mielelläni vastaan tarjoamanne työpaikan Lontoossa.”

Jännitystä Elämään

Onko arkesi tylsää? Tässä muutamia vinkkejä, miten elämäsi muuttuu ainakin hetkittäin jännittävämmäksi.

Mietoa, lähes leppoisaa pikku jännitystä kaipaavat voivat aloittaa vaikkapa siitä, että jättävät herätyskellon iltaisin virittämättä ja luottavat sisäiseen tiukuunsa. Melko varmasti yöstä tulee sekava, nukut pätkissä ja nouset todennäköisesti sängystä ainakin tuntia normaalia aikaisemmin. Lisäjännitystä saat, jos ajoitat tämän kokemuksen jotakin tärkeää päivää edeltävälle yölle, kun aamulla pitäisi lähteä vaikkapa matkalle ja liput on varattu tiettyyn junaan.

Astetta enemmän hikoiluttaa jos varaat itsellesi ajan johonkin lääketieteelliseen tai kosmeettiseen toimenpiteeseen. Jollekin jo verikokeeseen meno voi olla jännittävää, mutta vatsalaukun- tai peräsuolentähystys, hampaanpoisto tai juurihoito, brasilialainen vahaus tai kemiallinen ihonpuhdistus saavat takuulla valtaosalla jopa vatsan sekaisin. Vielä tuskallisempaa on laboratoriotestien tulosten jännittäminen, puhumattakaan joutumisesta leikkaussalin asiakkaaksi.

Itse inhoan edelleen pimeää. Monet lapset pelkäävät pimeää ja väitän, että harva aikuinenkaan siitä nauttii. Pimeä katu tai vaikkapa autohalli on mielestäni karmea paikka, mielessä vilkkuvat kaikki kamalat dekkarit ja elokuvat missä joku seuraa pimeässä ja hyökkää kimppuun pahoin seurauksin. Myös pururadat voivat olla kamalia, erityisesti sellaiset jotka kiemurtelevat metsän keskellä (ei todellakaan tarvitse olla edes hämärää). Pienikin risahdus metsässä tai linnun pyrähdys editse ja sydän ottaa kierroksia. Olen tosin lapsena törmännyt muutaman kerran housut kintussa seisovaan mieheen pururadalla tai koulumatkalla – tämä lienee traumatisoinut minut. En muuten koskaan ole kuullut kenenkään törmänneen pururadalla ryntäitään tai muita sulojaan esittelevään naiseen? Pimeysjännitystä voi hakea näin syksyllä tietysti myös tienpiennarlenkillä tummissa vaatteissa ja ilman heijastimia.

Erilaiset tee-se-itse projektit ovat paitsi ammattilaistyötä edullisempia, myös jännitystä tarjoavia kokemuksia. Tässäkin kategoriassa voi ensin aloitella kevyesti kutkuttavilla tempuilla ja kun niistä ei enää saa haluamaansa potkua voi pikkuhiljaa laajentaa ja monimutkaistaa operaatioitaan. Aloittaa voi vaikkapa hiusten kotivärjäyksellä ja permantoinnilla, välivaiheessa voi edetä tapetointiin ja maalaukseen, tyhmimmät yrittävät hoidella itse esimerkiksi metsurin ja sähkömiehen hommat.

Viime aikoina olen saanut nauttia reistailevan laitteen suomasta jännityksestä. Autoni on satunnaisesti kieltäytynyt jatkamasta matkaa muutaman minuutin hyvin sujuneen ajelun jälkeen. Erityisesti risteyksissä autollani on rohkeus pettänyt. Minun on pitänyt siinä sitten keskellä risteystä, naama punaisena ja selkä hikisenä, kohdata kanssa-autoilijoiden iva ja raivo. Tässä kohdin maailma on vielä naiskuljettajille ikävämpi kuin miehille. Naiskuljettajathan aina lehtikirjoituksissakin ajavat tietoisesti kolareita, kun mieskuljettajien autot usein tuntemattomista syistä ajautuivat ojaan tai vastaantulijoiden kaistalle. Samalla oletuksella naiskuljettaja on tumpeloinut ratissa kun auto sammuu risteyksessä, harvalle tulee mieleen, että vika voi oikeasti olla autossa. Ikävää oli käydä varaamassa aika korjauksellekin. Kun osaa vaan selittää miten auto toimii tai siis tässä tapauksessa ei toimi, osaamatta käyttää auton osien hienoja nimiä ja autoteknistä slangia.

 

Todella teflonisille tyypeille, joille edes tapaturma-alteimmat harrasteet eivät enää nostata adrenaliinia, voisi enää kai suositella täydellisesti väärään paikkaan joutumista väärään aikaan. Perinteinen värikkäiden adjektiivien vaihto rotevan kaverin kanssa pikkutunneilla nakkikioskilla toiminee aina. Eksoottiset ruokakokeilut vaikkapa tavaratalon roskiksesta dyykatuilla antimilla voisi myös olla jännittävää, siinä missä suojaamaton seksi, internetistä tilatut lääkkeet, tuntemattomat sienet ja marjat sekä erilaiset käärmeet ja hämähäkit lemmikkeinäkin.

Minulle riittävät kuitenkin ihan kesyt jännikkeet. Riittää, että laitan rullaluistimet kotona jalkaan (ei tarvitse edes mennä ulos ovesta) tai erehdyn lupaamaan puhua julkisella paikalla. Kun nämä sujuvat voi ehkä laskea jarruttelematta hiihtoladun korkeimman mäen alas tai laulaa julkisesti karaokessa tai mennä niiden rullaluistimien kanssa ulos ovesta.